Saksan evankelisen kirkon tunnustussynodi allekirjoitti 31.5.1934 ”Barmenin teologisen julistuksen Saksan evankelisen kirkon nykyisestä teologisesta tilasta”. Julistuksen tunnettu ensimmäinen teesi lausui mm.: ”Jeesus Kristus, kuten Raamattu meille hänestä todistaa, on ainoa Jumalan Sana, jota meidän on kuunneltava, johon meidän on turvauduttava elämässä ja kuolemassa ja jota meidän on toteltava. Me hylkäämme väärän opin, jonka mukaan kirkko voisi ja sen täytyisi tunnustaa julistuksensa lähteeksi tämän ainoan Jumalan Sanan ulkopuolella ja rinnalla vielä muita tapahtumia ja valtoja, hahmoja ja totuuksia Jumalan ilmoituksena”.
Barmenin julistuksen kärki kohdistui totalitaristista kansallissosialistista ideologiaa vastaan, joka ”saksalaisten kristittyjen” liikkeen muodossa halusi valjastaa kirkon ja sen julistuksen ideologisten vankkureiden vetäjäksi, niin että sen tulisi korvata Raamattu ja tunnustus ideologisen sihdin läpi tislatulla korvikkeella. Jo ennen Barmenia olivat nk. arjalaispykälät, joiden mukaan kirkon palveluksesta suljettaisiin muut kuin arjalaista syntyperää olevat, laukaisseet tajun siitä, että oli syntynyt status confessionis -tilanne: kirkon perustana ei enää ollutkaan Jumalan kansan jäsenyys kasteen kautta vaan rotu, veri ja kansallisuus, eli kristilliseltä uskolta oltiin viemässä pohjaa pois. Tässä tilanteessa mm. Martin Niemöller ja Dietrich Bonhoeffer perustivat v. 1933 Pappien hätäliiton, joka keräsi lukuisan joukon pappeja riveihinsä. Tie vei kohti Barmenin julistusta ja sitä kautta nk. Tunnustavan kirkon (Bekennende Kirche) syntyä.
Barmenin julistusta olivat valmistelemassa mm. reformoitu Karl Barth sekä luterilaiset Hans Asmussen ja Thomas Breit. Asmussen oli luonut polun, jota pitkin voitiin edetä kohti kokouksen yksimielisesti hyväksymää julistusta huolimatta tunnustuksellisista eroista. Ydinajatuksena oli laatia juuri ”teologinen tunnustus”, ei sinällään uutta tunnustusta. Julistus kuitenkin nähtiin ja koettiin Jumalan Hengen henkeyttämäksi sanaksi, eli siinä oli tunnustuksellisia elementtejä. Harhaoppi, jota vastaan Barmen hyökkää, on uskon ja kirkon elämän irtoaminen ”yhdestä Jumalan Sanasta”, so. Jeesuksessa Kristuksessa ilmoitetun ja läsnäolevana toimivasta Jumalasta. Ideologinen ”arjalainen” Kristus ei enää olisi raamatullinen Kristus vaan vääristymä, joka ei enää toteuttaisi teesin 6 ilmaisemaan ajatusta: ”Kirkon tehtävänä, johon perustuu myös sen vapaus, on Kristuksen puolesta ja siis hänen oman sanansa ja työnsä palvelijana toimittaa saarnalla ja sakramentilla sanoma Jumalan vapaasta armosta kaikelle kansalle. Me hylkäämme väärän opin, jonka mukaan kirkko voisi inhimillisellä itsevallalla asettaa Herran sanan ja työn omavaltaisesti valittujen toivomusten, tarkoitusperien ja suunnitelmien palvelukseen.”
Sodanjälkeisessä saksalaisessa teologiassa julistuksella on ollut paitsi historiallisena ja kristillisen todistuksen kannalta myös ajankohtaisen sosiaalieettisen ja teologisen pohdinnan kannalta paljonkin relevanssia. Saksan evankelinen kirkko on toisesta maailmansodasta alkaen esimerkiksi julkaissut pohdintakirjasia (Denkschriften), joissa monesti käsitellään myös yhteiskunnallisia kysymyksiä. Niidne taustalla on laajapohjainen asiantuntijavalmistelu. Barmenin julistus sinällään ei johtanut konkreettiseen sosiaalieettiseen toimintaan vaan sitä käytettiin pikemminkin kirkon sisäisessä keskustelussa. Esimerkiksi Dietrich Bonhoeffer kulkikin omaa tietään tehden johtopäätöksensä siitä, mihin johtopäätöksiin Kristuksen seuraaminen, ”vapaan vastuullisuuden teko” ja vastuun ottaminen omista mahdollisista virheratkaisuista hänen omalla kohdallaan kutsuivat annetussa konkreettisessa tilanteessa. Tunnustavaa kirkkoa Bonhoeffer kritisoi henkilökohtaisen rohkeuden puutteesta ja pelkästä kirkon sisäisiin asioihin keskittymisestä. Barmenin intentiot hän joka tapauksessa allekirjoitti.
Barmenin julistus ja sen jälkivaikutus on esimerkki siitä, miten kristityt ja kirkon on ulkoisen paineen ja ahdingon alla – erityisesti 1900-luvun totalitaristisissa valtioissa – enemmän tai vähemmän pakotettu toimimaan enemmän yhdessä kristillisen todistuksen ja palvelun edistämiseksi. Ei niin paljon pahaa, jottei siis jotain hyvääkin. Barmen edisti omalta osaltaan sosiaalieettistä orientoitumista. Nyttemmin se palvelee ehkä enemmän myös muistuttajana kristityn eettisen toiminnan raamatullis-spirituaalisesta perustasta ja Kristus-keskeisyydestä.
Saksan maakirkoissa etenkin reformoitu siipi on antanut Barmenin julistukselle käytännössä tunnustuskirjan aseman – johtuen myös heidän luterilaisiin nähden erilaisesta tunnustuskäsityksestään. Toisaalta myös luterilaiset antavat sille tätä nykyä enemmän tunnustuksellista painoarvoa. Joka tapauksessa se on keskeinen esimerkki kristillisestä todistuksesta modernina aikana. Tämä esimerkki pohjusti osaltaan myös sitä, että luterilaiset kirkot totesivat v. 1977 Dar es Salaamin yleiskokouksessa Etelä-Afrikan apartheid-politiikan edellyttävän irtisanoutumista kristinuskon vastaisena ja että kyse on status confessionis (tunnustustilanne) vähän Barmenin tapaan. Julistus siis kehottaa olemaan valppaana ja keskittymään Kristukseen mutta myös pitämään kriteerinä Jumalan ”vapaan armon” julistamista koko kansalle. Se ei kehota politisoimaan evankeliumia vaan päinvastoin: ottaa kantaa, jotta näin ei enää tapahtuisi vaan tehtäisiin parannus.
Tomi Karttunen: ”Barmenin julistuksen kärki kohdistui totalitaristista kansallissosialistista ideologiaa vastaan, joka ”saksalaisten kristittyjen” liikkeen muodossa halusi valjastaa kirkon ja sen julistuksen ideologisten vankkureiden vetäjäksi..”
Eivät sentään rohjenneet kehottaa seurakuntalaisiaan pidättäytymään osallistumasta natsien puuhasteluihin ja näiden hyökkäyssotiin. Varsin vähän vaikutusta näillä pelkillä ns. ”julistuksilla.” Sitten sotien sytyttyä, jotkut Saksan kirkkojen papeista intoutuivat jopa tukemaan sotaponnistuksia.
1934 ei ollut mitään hyökkäyssotaa.
Meidän kristittyjen suhde esivaltaan on erilainen kuin ei-kristityillä jt-lahkolla.
Usein toivotaan asioiden kääntyvän parempaan suuntaan.
No, olihan Saksassa joitain pappismiehiä jotka uskalsivat osoittaa natseille vastustaan. Tällainen oli Martin Niemöller. Oli alkuunsa Hitlerin kannattaja, mutta huomasi sitten mistä oli kyse ja luopui tämän kannattamisesta. Joutui lopulta itsekin keskitysleirille vuosien ajaksi.
Hänen ajatuksiaan julkaistiin vuonna 1946 ilmestyneessä kirjassa Ach Gott vom Himmel sieh darein. Sechs Predigten (Oi Jumala, katso taivaasta. Kuusi saarnaa). Siinä sanotaan mm. seuraavaa:
”Se, joka haluaa vaatia Jumalan vastuuseen [sodista], ei tunne Jumalan sanaa tai ei halua tuntea sitä. Varmasti on toinen kysymys, emmekö me kristityt ole suurelta osin syyllisiä ainaiseen sotimiseen. Ja tästä kysymyksestä emme pääsekään niin helposti eroon; – – syystä voidaan palauttaa mieleen, että kristilliset kirkot ovat kautta vuosisatojen yhä uudelleen alentuneet siunaamaan sodat, sotajoukot ja aseet ja että ne ovat täysin epäkristillisellä tavalla rukoilleet vihollisten tuhoa.”
”Kaikki tämä on meidän syytämme ja meidän isiemme syytä, mutta ei varmasti Jumalan syytä. – Ja samalla me nykyiset kristityt saamme hävetä sellaisen niin sanotun lahkon edessä kuin vilpittömät raamatuntutkijat [Jehovan todistajat], jotka sadoittain ja tuhansittain ovat menneet keskitysleireihin ja kuolemaan, koska he kieltäytyivät sotapalveluksesta ja ampumasta ihmisiä.”
En voi sille mitään, mutta näen Saksalaisten kristittyjen toiminnassa
samankaltaisuutta ja samaa henkeä Suomen kirkkoa repivän maallistamisliikkeen kanssa.
Oletko muuten tutustunut Risto Santalan kirjaseen DB:n vankila-ajan teologiasta?
Tärkeän asiakirjan hieno esiinnosto.
Vesa Ahlforsille voisi sanoa, että asiakirjan yksi pointti oli osoittaa Saksan kristityille että kaikella mitä valtio tekee, ei ole Jumalan siunausta.
Blogistihan kirjoittaa seuraavaa: ”Barmenin julistus sinällään ei johtanut konkreettiseen sosiaalieettiseen toimintaan vaan sitä käytettiin pikemminkin kirkon sisäisessä keskustelussa.”
Joten taisipa se ”pointti” mennä ohi useimmilta seurakuntalaisilta.
Tomi Karttunen: ”Jeesuksessa Kristuksessa ilmoitetun ja läsnäolevana toimivasta Jumalasta.”
Raamatussa kylläkin Kaikkivaltias Jumala, Luoja ja Korkein JHWH/Jehova/Jahve ja Jeesuksen Kristuksen ilmaistaan olevan eri persoonia. Jeesus teki Isältään saamaansa tehtävää ja tämän tahdon mukaisesti.
Johanneksen evankeliumin alkujakeissa olevia Sana määritteitä selittää entinen piispa ja arvostettu tutkija Aimo T. Nikolainen, myös vuoden 1992 suomalaisen kirkkoraamatun kääntäneen raamatunkäännöskomitean puheenjohtaja kirjassaan ”Johanneksen evankeliumi” seuraavasti:
”Nämä kolme lausumaa Sanasta, Logoksesta, kuuluvat yhteen ja kuvaavat Kristuksen suhdetta Jumalaan. ’Sana’ on persoona, joka jo ajattomassa ikuisuudessa oli Jumalan luona. Se on ’Jumala’ eli jumalallinen, vaikkei olekaan sama kuin Jumala. Kreikankieli ilmaisee sen siten, että Jumalasta käytetään määräävää artikkelia, joka puuttuu Sanan määreestä ’Jumala’.” (Johanneksen evankeliumi, Jyväskylä 1989.)
Niinpä monet maailman eri Raamatunkäännöksistä kääntävät Johanneksen 1:1 Sana oli jumala. Siis jumala pienellä kirjaimella. Jotkut taas, että ”Sana oli jumallinen”, tai että Sana oli Jumalan kaltainen.”
Näin ei Kaikkivaltiasta Jumalaa ja Korkeinta JHWH/Jehova/Jahve ja Jeesusta Kristusta sekoiteta keskenään.
Raamattu kuvaa Jeesusta välittäjänä ihmisen ja Jumalan välillä, lunnaiden varaajana ja taivaallisena hallitsijana.
1. Timoteuksen kirjeen 2. luku: ”5 Sillä on yksi Jumala ja yksi välittäjä Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen, Kristus Jeesus, 6 joka antoi itsensä vastaaviksi lunnaiksi kaikkien puolesta – tästä tulee todistaa omina erityisinä aikoinaan. 7 Tätä todistusta varten minut asetettiin saarnaajaksi ja apostoliksi – sanon totuuden, en valehtele – kansakuntien opettajaksi uskon ja totuuden asiassa.” (Ps. Paavalin kirjoittaessa tätä noin vuosina 61-64 oli Jeesus jo noussut takaisin taivaaseen ja Paavali oli siitä tietoinen, joten hän ei tarkistellut asiaa vain Jeesuksen maan päällisen elämän pohjalta).
”καὶ θεὸς ἦν ὁ λόγος” Johanneksen evankeliumin alussa tarkoittaa ”Sana oli Jumala” eikä ”Sana oli (eräs) Jumala”. Kreikan kielessä (koine) artikkelin käyttö on vapaampaa kuin vaikkapa englannin kielessä.
Asiasta ei ole yksimielisyyttä eksegeettien keskuudessa. Piakakatsaus yleisimpiin Raamattuihin kyllä viittaa siihen, että yleisemmin käytetään muotoa ”Sana oli Jumala”, eli Jumala isolla J:llä. Näitä käännöksiä löytyy mm osoitteesta: http://www.biblegateway.com/passage/?search=john+1%3A1&version=NIV
Asiasta voi yleisemmin googlettaa vaikkapa lauseella ”definite article John 1:1”. Sillä saa aika paljon matskua.
Mutta lopulta kysymys lienee siitä, mihin uskoo.
Jumala on kolmiyhteinen Pyhä: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Kun meillä on jumalanpelko, kunnioitamme Jumalaa, Jeesusta ja Pyhää Henkeä, niin kirjoitamme isot alkukirjaimet ja heistä puhuen myös Hän – sanan isolla. Näin on lukijallekin selventävää.
Muuten, myös nykyaikana epäusko tahtoo jyrätä Jumalan Sanan paitsioon ja muuttaa moraalikysymykset ihmismielen ja -himon mukaisiksi. Pysykäämme Jumalan Sanan arvoissa Jumalan kunniaksi ja kansamme parhaaksi!
Barmenin julistus ei ole valitettavasti menettänyt ajankohtaisuuttaa, vaikkakin nykyisen ajan uhkakuvat ovat kovin toisenlaisia. Tunnustuksessa pysyminen on välttämättömyys, jos mieli pysyä Kristuksen kirkkona. Niin oli silloin, niin on nytkin. Kaikki muut erimielisyydet on opittava sietämään, mutta tunnustuksesta ei voi tinkiä.
Tomi Karttuselle kiitos tärkeästä kirjoituksesta. Voisitko laittaa linkin, mitä kautta pääsisi netissä kiinni julistukseen kokonaisena?
Pikkuinen kommentti vain:
Barmenin julistus ja Tunnustuskirkon työ on jättänyt jälkensä myös tämän päivän evankeeliseen (luterilaiseen) kirkkoon Saksassa. Kun olin 90-luvun Baijerissa ja Württembergissä, oli aluksi aikamoinen hämmästys se, mikä oli kirkon suhde yhteiskuntaan. Kun Suomessa oli saanut selitellä ja puolustella yhteiskunnallista osallistumista, Saksassa sitä selvästi toivottiin ja jopa edellytettiin.
Tunnustuskirkko ei ollut esivallalle uskollinen ja monet saivat maksaa sen myös hengellään. On keinotekoista erottaa toisistaan Raamattua, tunnustusta ja toimintaa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta.
Heikki Palmu: ”On keinotekoista erottaa toisistaan Raamattua, tunnustusta ja toimintaa yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolesta.”
Jeesus ei sanonut, että ihmishallitusten ja politikoinnin kautta maailmaa voitaisiin tehdä kristilliseksi. Oikeudenmukaisuudestakin on politiikan piirissä eri ihmisryhmillä hyvin erilaisia ja toisistaan poikkeavia käsityksiä.
Kun juutalaisten uskonnolliset johtajat saivat aikaan hänen (Jeesuksen) pidätyksensä, sanoi hän Rooman vallan käskynhaltija Pontius Pilatukselle: “Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta.”
Jeesus viittaa siinä hänelle luvattuun taivaalliseen Jumalan valtakuntahallituksen vallan omaamiseen, jossa ominaisuudessa hän tulisi vaikuttamaan ihmisyhteisön asioihin. Sanoi, ettei hän tavoitellut maallista valtaa, joka hänen mukaansa kuului häviävään maailmaan, joka tulisi poistumaan hänen valtansa tieltä hänen tulemuksensa/läsnäolonsa yhteydessä.
Seuraajiaan hän neuvoi, “ettei heidän tulisi olla osa maailmasta”, maailmanajoista jotka hänen mukaansa tulisivat muuttumaan. Heille hän antoi tehtäväksi “Jumalan valtakunnan evankeliumin (=hyvän uutisen) julistustyön.” Niinpä maalliset historianlähteet kertovat etteivät ensimmäisen vuosisadan kristityt osallistuneet aikansa poliittisiin ja sotilaallisiin kiistoihin.
Johanneksen evankeliumin 6. luku kertoo mitenkä jotkut “halusivat tehdä Jeesuksesta kuninkaan.” Todennäköisesti hänet haluttiin asettaa johtohahmoksi juutalaisten pyrkimyksissä päästä irti Rooman vallan alaisuudesta levinneen maineensa ja ihmetekojensa vuoksi. Jeesus kieltäytyi tästä.
Kiitos kommenteista. Barmenin julistusta ei taida olla suomeksi saatavilla muualta kuin Seppo A. Teinosen toimittamasta ekumeenisten tekstien kokoomateoksesta Suuntana ykseys. Saksan evankelisen kirkon sivuilta se löytyy saksaksi ja englanniksi: http://www.ekd.de/glauben/bekenntnisse/barmer_theologische_erklaerung.html
VESA AHLFORS,
raamatunselityksesi kuulostaa minun korviini melkein kuin viidesläisen fundamentalistin puheelta – et kai kuitenkaan ole? Sitaattejasi enemmän minusta sanoo Isä meidän-rukous, jossa Jeesus opettaa meitä rukoilemaan Jumalan tahdon toteutumista maan päällä. Mitä rukoilemme, Jumalalta pyydämme, sen mukaan kai myös toimimme. Tai jos ei, on puhe aika falskia, tekopyhää puhetta.
Bonhoeffer teloitettiin teologiansa ja tottelemattomuutensa tähden,. koska hän aktiivisesti toimi Hitleriä vastaan. Martin Nienmöller && vastustivat sodan jälkeen Saksan armeijaa. Kun Suomessa kirkon suhtautuminen siviilipalveluun on ollut lähinnä kriittinen, EKD, evankeelinen kirkko propagoi aktiivisesti siviilipalvelun puolesta, niin kauan kuin Saksalla oli asevelvollisuusarmeija.
Heikki Palmu: ”raamatunselityksesi kuulostaa minun korviini melkein kuin viidesläisen fundamentalistin puheelta – et kai kuitenkaan ole?”
En ole, enkä edes tiedä keitä he ovat.
Heikki Palmu: ”Jeesus opettaa meitä rukoilemaan Jumalan tahdon toteutumista maan päällä. Mitä rukoilemme, Jumalalta pyydämme, sen mukaan kai myös toimimme.”
Jeesus sanoi ns. Isä meidän rukouksessaan: ”Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi niin maan päällä kuin taivaassa.”
Tällä hän viittasi opetuksiin Jumalan valtakunnasta = taivaallinen hallitus, jonka pääksi Jumala on asettanut Jeesuksen Kristuksen. Sen Raamattu kuvaa olevan ihmisyhteisön ainoan pysyvän rauhan ja hyvinvoinnin toivo.
Politiikan ja maallisten hallitusten kautta ei olosuhteita koskaan pystytä muuttamaan niin, että voitaisiin sanoa ”Jumalan tahdon toteutuvan/tapahtuvan myös maan päällä.”