Kirjan takakannesta: ”Tämän kirjan jälkeen mikään yhteisö ei voi vetäytyä vastuustaan tietämättömyyteensä vedoten.”
Totta. Kirja antaa tosi laajan kuvauksen eri hengellisten yhteisöjen ja yhteisöjen yksittäisten johtajien harjoittamasta hengellisestä väkivallasta, fyysisestä, henkisestä, seksuaalisesta.
Minusta kirja on niin monitahoinen ja hyvä, että se kannattaa lukea jo yleissivistyksen ja ennaltaehkäisyn mielessä, että osaisi vastustaa ja toimia oikein hengellistä väkivaltaa kohdattaessa. Ainut varjopuoli kirjassa oli minun kannalta se, että jouduin usein aivotyöskentelemään tosissani, jotta joidenkin lauseiden pointti avautuisi minulle keskeltä. Johtunee kapeasta aivokapasiteetistani 🙂
Kirjassa oli niin paljon asioita, joista tekisi mieleni puhua, mutta aika ja rahkeet ei riitä. On vaikea päättää, minkä sieltä nostaisi ihan ensimmäiseksi pohdinnan alle. Noh, nyt kun olen ihan vastikään ollut kuuntelemassa Aini Linjakumpua, hänen luennoidessaan vl-liikkeen hengellisestä väkivallasta ja siellä tuli esiin vastuukysymys väkivaltailmiöiden tiimoilta, niin ajattelin tarkastella tätä asiaa Villan kirjasta poimastuilla lainauksilla.
”Kristillisissä piireissä liikkuu paljon hyväntahtoisia ihmisiä, jotka suhtautuvat hengellisestä väkivallasta kiinni jääneisiin passiivisesti: veli tekee varmasti parannuksen… Mutta kaikilla ei ole aikomustakaan tehdä parannusta. Armahtavaisuus menettää merkityksensä, mikäli väkivallantekijä jatkaa heikompiensa armotonta kohtelua. Hänen pysäyttämisensä on yhteisön tehtävä. Tarvitaan ihmisiä, jotka auttavat uhria ja pyrkivät vaikuttamaan väkivallan loppumiseen.
Teologi Kimmo Saares on pohtinut ”pahan samarialaisen” ongelmaa: onko hyvän teon välttely pahantekoa? Pahalla samarialaisella tarkoitetaan ihmistä, joka väistää vastuunsa. Hän voisi tehdä hyvän teon, mutta ei tee sitä. Esimerkiksi ei pelasta hukkumisvaarassa olevaa lasta, vaikka voisi sen tehdä. Mikäli myös hyvän teon tekemättä jättäminen on teko, paha samarialainen saattaa olla moraalisesti yhtä tuomittava kuin se ihminen, joka painaa tahallaan lapsen pään veden alle.
Nykyihmiselle koko maailman kurjuus, kuolema ja kärsimys vyöryy päälle mediassa. Saares kysyy, onko meistä tullut tämän kaiken passiivisina seuraajina pahoja samarialaisia, toisten kärsimyksen mykkiä mediatodistajia. Ihmisiä, jotka tietävät liikaa toisten kärsimyksestä ja joilla on mahdollisuuksia auttaa, mutta joilta puuttuu halua helpottaa toisten elämää. Selityksiä pahan samarialaisen välinpitämättömyyteen ja laiskuuteen löytyy toki lisääkin: mukavuudenhalu, kiire, itsekkyys.
— Rikoksentekijää ymmärtävä näkökulma on antanut aihetta tarinaan laupiaan samarialaisen ruotsalaisesta versiosta: Nähtyään kadulla viruvan, henkihieveriin pahoinpidellyn ja kidutetun lähimmäisen, hän totesi päättäväisesti, että tekijä on löydettävä, ja pian. Häntähän pitää auttaa!”
Peilaan nyt tuota tekstiä vanhoillislestadiolaisuuden piirissä tapahtuneisiin väkivaltaisuuksiin, koska siihen on itselläni kosketuspintaa. Kirja itsessään käsittelee vain pieneltä osalta vanhoillislestadiolaisuutta, mutta kirjan antamia hengellisen väkivallan esimerkkejä voi suoraan peilata myös vl-liikkeeseen, niin samanlaisia ne ovat keskenään rakenteellisesti. Samat selitykset ja perustelut väärille toimintamalleille.
Jos puhutaan 70-luvun hoitokokousaallosta, asiaa selitellään yhteiskuntamurroksella, muutamalla harhautuneella hoitomiehellä, yksittäisillä ylilyönneillä ja vastuuta vääryyksien seuraamuksista ei ota ihan kukaan, vaikka suuri osa hoitokokousuhreista on vielä elossa. Heiltä ei pyydetä vääryyksiä anteeksi, eikä heidän pannatuomioitaan pureta. He saavat edelleenkin kokea ihmisarvon osoittamisen puutetta vl-sukulaistensa ja entisten vl-ystäviensä taholta.
Tästä on luontevaa sitten siirtyä yksittäisiin hoitokokouksiin, joita on järjestetty 70-luvun jälkeen vl-liikkeessä. Hoitokokousten jatkuminen ihan tähän päivään asti tarkoittaa sitä, että homma ei olekaan kokonaan selitettävissä yhteiskuntamurroksella ja yksittäisillä ylilyönneillä, vaan että koko hoitokokoukset mahdollistava toimintamalli on yhteisön rakenteissa oleva asia. Esimerkiksi seurakuntaoppi ja nk. Kristuksen kirkkolain ahkera käyttö.
Nyt tullaan kysymykseen hoitokokousten aiheuttamien invalidisoitumisien vastuusta. Kuka on niistä nyt vastuussa? Eikö jokainen, joka havaitsee, näkee ja kuulee invalidisoivia hoitokokouksia tapahtuvan? Tai muuten minä olen tai sinä olet: paha samarialainen. Vastuusta auttaa uhria vetäydytään jos millä selityksillä. Lisäksi saatetaan syyllistää epäkohdan esille nostajaa asiasta.
”Minä olen löytänyt paikkani tässä yhteisössä, minulla on hyvä olla.”
”Kaikella on oma tarkoituksensa, me ei aina ymmärretä Jumalan tarkoitusta. Tämä on kuitenkin Jumalan valtakunta ja täällä saa synnit anteeksi, missään muualla ei saa. En halua lähteä kyseenalaistamaan ja arvostelemaan Jumalan valtakunnan asioita.”
”En ole nähnyt tapahtumaa, en ota kantaa. Eikä asia edes kuulu minulle.”
”Maailmassa riittää paljon pahuutta, niihin verrattuna meidän ongelmat on pienet.”
”Minulla on omissakin asioissani tietämistä ja jaksamista, en halua ottaa mitään kantaa niihin asioihin.”
”En halua edes miettiä tuollaisia asioita, älä sinäkään mieti ja usko vain omat synnit anteeksi.”
”Ei näitä kaikkia asioita voi ymmärtää, eikä kannata liikaa miettiä ja järkeillä, ettei mene samalla oma usko.”
”Jos alkaa liikaa miettiä tuollaisia asioita, voi tulla katkeruus ja mennä usko. Tärkeintä on uskoa omalle kohdalle synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Ei meistä kukaan ole täydellinen ja virheetön.”
”Ei kannata kaivella vanhoja asioita, menneet on menneitä, tärkeintä on pysyä itse uskomassa.”
”Miten jaksat miettiä tuollaisia asioita? minua ei edes kiinnosta millään tavalla ne.”
”Onko sinulla itselläsi jotain taustalla, kun olet alkanut arvostelemaan toisia ja olet noin katkera?”
”Ei ketään turhaan hoideta, aina siihen on jokin syy olemassa.”
”Minä uskon, että se mitä on tapahtunut, on ollut oikein.”
”Sinulla on oma uskonelämä sekaisin, kun olet alkanut näkemään Jumalan valtakunnan halpana rupusakkina. Kun on oikealla tavalla uskomassa, näkee Jumalan lapsilauman kultaisena kynttilänjalkana. Epäuskoisille se näkyy hakomajana yrttitarhassa.”
”Sitä kun ollaan kaksiosaisia, niin hoitajillakin saattaa tulla lihan käsivarsi mukaan hoitotilanteessa, mutta meidän kannattaa olla anteeksiantavaisella mielellä heitä kohtaan, parhaansa hekin vain yrittävät. Ylilyöntejä sattuu, ihmisiä kun ollaan.”
Siis kenelläkään ei ole vastuuta käytänteistä, joiden seuraamuksena on invalidisoitumista? Onpas, minulla ja sinulla. Kaikilla, jotka tiedämme kiusaamista tapahtuvan.
Suurimmalta osin vl-liikkeessä, jossa eletään onnellisesti Herrassa, ei tarvitsekaan mitään vastuuta ottaa, voi vain elää todeksi lähimmäisenrakkautta, joka on ehkä kuitenkin eniten leimaava piirre vanhoillislestadiolaisuutta. Hyvät asiat ja onnellisuus, pahat asiat ja onnettomuus, eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Kaikki asiat tulee ottaa ja käsitellä sellaisina kuin ne esiintyvät ja ovat: hyvä hyvänä, paha pahana, ilo ilona, suru suruna, nauraa kun naurattaa, itkeä kun itkettää, puhua kun puhututtaa.
Toivon, että vanhoillislestadiolaisuudessa koittaa vielä aika, jolloin kukaan ei sano minua rohkeaksi sen takia, että uskallan puhua näistä asioista omana itsenäni, kasvoillani ja nimelläni. Vielä tänään kuulen liian usein ihmisten sanovan minulle niin. Se on paha juttu ja merkitsee sitä, että liikkeen sisällä ihmiset pelkäävät. Mitä he pelkäävät? Sen tiedämme kertomattakin me kaikki vl-taustaiset ihmiset. He pelkäävät toisia uskovaisia ja heidän sanomisiaan sekä taivaspaikan menettämistä heidän silmissään. Lainaus Villan kirjasta tähän aiheeseen:
”Porkkana on yleensä keppiäkin parempi sitouttamiskeino. Raamatullisella retoriikalla esiintyvä Jumalan välimies voi luvata toiselle taatun taivasosan ja palkan vaivoistaan jo maan päällä. Juuri tämän moni haluaa pohjimmiltaan kuulla: että omaa itseä itsevarmempi henkilö vakuuttaa hänen olevan oikealla tiellä.”
Usein kuulee sanottavan jonkun vl-uskovaisen ihmisen kuollessa: ”Hänestä jäi kallis todistus seurakunnalle, että hänen sielunsa kelpasi Jumalalle”. Jotta sellaisen todistuksen voi jälkeensä jättää, täytyy täyttää uskovaisuuden tunnusmerkit, eikä niihin kuulu Jumalan valtakunnan = SRK:n ja paikallisten rauhanyhdistysten johtokuntien toimien arvosteleminen eikä liikkeen opetuksen kyseenalaistaminen. Siksi ei uskalleta avoimesti puhua mieltä askarruttavista asioista. Surullista.
Tuosta sianlihaesimerkistä olen kyllä selvästi eri mieltä. Jos muslimi uskoo vilpittömän omatuntonsa mukaan, että sianlihan syöminen on syntiä, ja varoittaa minua menemästä viimeiselle tuomiolle sianlihansyöjänä, pidän hänen tekemistään täysin oikeana ja rehellisenä. Hän voisi sanoa vielä vaikka etten synnintekijänä välttämättä pääse taivaaseen. Arvostaisin tällaista rehellistä kohtelua. Miksi minua loukkaisi se, että joku uskoo jotenkin? Sitäpaitsi enhän edes usko muslimien jumalaan.
Tuosta auktoriteettiasiasta vielä: Tottakai kaikenlaisia piiloauktoriteetteja ja ihmisten erilaisia statuksia on olemassa. Eihän niistä pääse koskaan eroon, vaikka Jeesuksen opetus onkin kaikkea epätasa-arvoa vastaan. Silti, olen sitä mieltä, että toisin kuin täällä väitetään,”meikäläisillä” kaikenmaailman status-ja valta-asetelmia on vähemmän kuin muualla yhteiskunnassa. Mielenkiintoista on, että näilläkin foorumeilla on flippailtu siitä, ettei vanhoillislestadiolaiset ottaneet kuuleviin korviinsa piispan ”paimenpuhetta” viime suviseuroissa. Ketkäs nyt sitten ovatkaan auktoriteettien hallinnassa? Luulen, että joitakin piispoja ja pappeja ärsyttää se, ettemme tunnusta heidän valtaansa. Perinteisten valta-astelemien murtuminen aiheuttaa aina tuskaa vallanpitäjille. Jeesuksen opetushan oli ja on poikkeuksellista anarkisimia verrattuna tavanomaisiin uskontoihin, joissa valtaa käyttää rabbit, paavit, kirkkoisät, teologit, oraakkelit tai ties mitkä kaikenmaailman tietäjät. Taivasten valtakunnassa kaikken pienin ja mitättömin onkin kaikkein suurin.
Paljon kyllä olisi asiaa, muttei kirjoittamalla oikein pysty eikä ehdi ottamaan kaikkeen kantaa=)
Toki Juhana saa oman näkemyksensä uskonasioista tuoda ilmi, mutta esimerkiksi kristinuskon piirissä, toisen uskon mitätöiminen tai toisen tuomitseminen helvettiin, on väärin. Voit sanoa, että sun mielestä korvakorut ovat este pelastukselle, vaikka käsitys ei perustukkaan Raamattuun, mutta et voi viimekädessä kuitenkaan mitätöidä kenenkään uskoa Kristukseen korvakorujen takia tai tuomita häntä helvettiin niitten takia. Oman käsityksesi voit sanoa, mutta tuomio on Jumalan ja hän ainoastaan näkee ihmisen sydämeen ja tietää Kristuksen seurakunnan jäsenet.
Ei uskoa Kristukseen oikeasti voi määritellä ulkonaisilla ja konkreettisilla asioilla. Mutta tätähän ihminen on kautta maailman sivu halunnut tehdä, sekä oman että kaverinsa uskon mittaamiseksi. Tästä lähtevät kaikki uskon kiistat joka paikassa ja kaikkina eri aikakausina.
Jos verrataan esimerkiksi naisen kaunistautumista ja miesten brassailua. Niasten kaunistautuminen on mielletty maailmanrakkaudeksi, epäjumalanpalvelukseksi, turhamaisuudeksi, kehon palvonnaksi, mutta miesten brassailua miehisyyttä korostavilla asioilla, ei vl-liikkeessä ole millään tavalla määritelty samoin määritelmin, vaikka kyseessä on tasan samat asiat.
Mies saa bodata, urheilla, maratoonata, harrastaa moottoripyöräilyä vaikka miten upeitten pyörien kanssa ja autoja saa olla vaikka joka lähtöön jne., niitä asioita ei mielletä maailmanrakkaudeksi, turhamaisuudeksi ja mahtailuksi, vaikka ne ovat tasan sitä. Niissä hommissa vaatimattomuus oikein loistaa poissaolollaan. Naisten pitää kuitenki olla vaatimattomia ja harmaita hiirulaisia. Mistäköhän asia kertoo?
Eli mies, joka tuomitsee naisen hänen jonkun kaunistautumismuotonsa takia ja samaan aikaan itse bodaa, ajelee kultaisella mersulla tai pärtsäilee Harlikalla geelin koppertamat hiukset sojossa, tuomitsee samalla myös itsensä. Molemmissa asioissa, naisten ja miesten, vaarana on luisua iankaikkisista asioista maallisiin asioihin, mutta KUKAAN ihminen ei pysty sanomaan, missä itse kullakin menee raja ja onko jollakin enää uskoa sydämessä pisaraakaan. Näistä asioista on hyvä puhua ja niistä tulee puhua, mutta TUOMIOITA niitten perusteella ei voi kukaan antaa.
Sitä paitsi monet vl-naiset panostavat tosi paljon ulkonäköönsä, vaikka värit ja tietyt korut puuttuvatkin. Väitän, että monille heistä oma ulkonäkö on huisin paljon tärkeämpi, kuin usealle nappikorvisten pitäjälle liikkeen ulkopuoliselle henkilölle.
”Jos meinaa mersulla ajaa, se on tehtävä täällä ajassa”, olen kuullut jonkun vl-nokkamiehen aikoinaan mahtailleen suu leviänä. Yäh, samaan aikaan tuominnut naisia ihan pikkuasioista YÄK!
Tässä puhut aivan totta. Lisäksi tietenkään koskaan ei voida määritellä esim. että mikä meikkivoide on ”sallittua” ja mikä ei jne. (siitähän saataisiin lopulta aikaan paljon raamattua isompi sääntökirja). Tiedän, että jotkut uskovaiset harhautuvat seulomaan näitä asioita eli ikäänkuin ”siivilöimään hyttysiä”. Silti suurin osa kyllä ymmärtää kaikenmaailman korvakoruasioista sen, että kyseessä on kulttuurikysymys, mutta haluaa edistää rauhaa siten, ettei esim. turhaan provosoi toisia ihmisiä (tai sitten on huomannut sen, että kauneusfirmojen tavoitteena on edistää ihmisten huonoa itsearvostusta ja myydä siihen tuotteita, eikä halua lähteä siihen peliin mukaan). Täytyy silti huomauttaa (olen pahoillani, mutta minun täytyy sanoa se, minkä pidän totena) ,että parempi on siivilöidä hyttysiä kuin niellä sellainen kameli joka sanoo: ”Varmaa totuutta ei ole olemassa, yhtä pyhää seurakuntaa ei ole olemassa”.
Raamatussa on turhamaisuudesta mm. tällainen kohta:
Tämä kohta on tietenkin tarkoitettu myös miehille ja heidän turhamaisuudelleen.
(jes. 3:16-24)
Voe tokkiisa. En uo sanonunna, ettei pyhää seurakuntaa ou olemassa. On se. Mutta vain Jumalalla on kyky nähdä sen rajat ja siihen kuuluvat jäsenet. Päivämiehessä oli kerran siitä hyvin Pekka Kinnusen lainaus Lutherilta, mutta nyt on kädet niin täynnä töitä, että en ehdi. Voit halutessas vaikka itse käydä etsimässä tekstin Mopin palstalta. Kuukleta Iisalmi/Pekka Kinnunen.
En väittänytkään muuta:D
Kiitos, Vuokko, tästä tärkeästä blogista! Olen itsekin lukenut Janne Villan kirjan ja se olisi mielestäni hyvä lukea jokaisen hengellistä työtä tekevän. Hengellinen väkivalta on henkisen väkivallan pahin muoto, koska siinä on panoksena, ei ainoastaan tämä, vaan tuleva elämä, taivas tai helvetti. Kriittisen keskustelun puute on epäraamatullista, sehän on puhtaaksiviljeltyä farisealaisuutta, mikä on siedä totuutta. Jeesuksen mukaan totuus tekee vapaaksi. Myös terveen järjen hylkääminen ja yleisen oikeustajun puute (vrt. hyväksikäytöt) ovat hälytysmerkkejä. Uhrin selviämiseen auttaa nimenomaan puhuminen, vertaistuki sekä monet auttavat tahot. Poislähteminen sairastuttavasta yhteisöstä on usein ainoa mahdollisuus löytää totuus, mutta monelle se on, kuten on jo monta kertaa todettu, liian vaikeaa. Anna-Maija Raittila on mielestäni hyvä esimerkki siitä, kuinka hän lestadiolaisuudesta erotettuna (?) kivun kautta löysi uuden uskonyhteisön (Taize, Tuomasyhteisö, hiljaisuuden liike ja yhteisö) ja hänen luovan toimintansa kautta JUmala on siunannut kirkkoamme ylenmäärin.
Yleisen oikeustajun puute… tuli esiin edellisessä kommentissa.
Mietin niitä kansankirkkomme uskovia, jotka tahtovat uskoa, kuten ovat aina uskoneet … Kokevatkohan he yleisen oikeustajun puutetta tämän uuden ja vieraan äänen painaessa kaiken muun hiljaiseksi?
Kiitos kannustavasta palautteesta, Soili Juntumaa! Vuokon blogi on tosiaan tärkeä. Olen myös hengelliseen väkivaltaan liittyvistä ajatuksistasi samaa mieltä. Anna-Maija Raittilalle lestadiolaisen liikkeen sisällä koetut parhaat asiat – lämmin yhteisöllisyys, koskettavat virret ja puheet sekä ystävät – säilyivät aina rakkaina, mutta liikkeestä lähdön jälkeen hänelle avautuivat aivan uudet ja upeat hengenmaisemat. Ja hänen kauttaan myös monille meistä Anna-Maijan teksteistä ja hengellisestä viisaudesta ammentaneille. Hän oli positiivinen esimerkki siitä, ettei omassa uskonliikkeessä koetun kriisin ja hengellisestä kodista erkaantumisen jälkeen ainoana vaihtoehtona tarvitse olla kaikkien uskonyhteisöjen ulkopuolelle jääminen. Monille uuteen yhteisöön etsiytyminen on valitettavasti raskaiden kokemusten jälkeen vaikeaa tai se tapahtuu kivun kautta, juuri kuten sanoit, Soili Juntumaa.