Rovasti Jukka Hautala nostaa Hesarin vieraskynä-kirjoituksessaan (HS 6.1.) esiin yhteiskunnan jännitteet, jotka liittyvät patriarkaalisen kulttuurin purkautumiseen viime vuosikymmeninä.
Hän aloittaa kirjoituksensa viittaamalla maailman nopeaan muutokseen ja kuvaa ihmisoikeusajattelun ohjanneen lainsäädäntöä yksilönvapauksia korostavaan suuntaan 1980-luvulta lähtien. Sen johdosta patriarkaalisen vallankäytön tilalle on tullut lainsäädännön takaama ja sukupuolesta riippumaton vallankäyttö.
Jukka Hautala toteaa tämän kehityksen merkinneen ”yksilön irtautumista suvun ja lähiyhteisön otteesta. Jokainen kansalainen voi tasavertaisesti nojata yhteiskunnan yksilölle tarjoamiin oikeuksiin.”
Jälkipatriarkaalinen kulttuuri ja sen taustalla oleva tasa-arvon ja yhdenvertaisen kohtelun ajatus herättävät Hautalan mukaan arvoristiriitoja konservatiivisella suunnalla. Näitä voidaan hänen mukaansa ennakoida murrosta sanoittamalla ja synnyttämällä uutta tietoisuutta.
_ _ _
Hautalan kirjoitus on myönteinen yritys avata liberaalin ja arvokonservatiivisen suunnan välillä vallitsevaa jännitettä, joka tuntuu näkyvän yhteiskunnan polarisaatiossa. Puheenvuorot yhteiskunnan yhtenäisyyden puolesta ovat tervetulleita.
Hautala kuvaa 1980-luvulta jatkunutta kehitystä, jolla on ollut positiivista vaikutusta. Ainakin periaatteessa ja lain tasolla kaikilla on samat mahdollisuudet sekä velvollisuudet.
_ _ _
Jotain on silti vialla jälkipatriarkaalisessa ajassa. Lapsiperheiden köyhyys ja nuorten syrjäytyminen sekä äärimmäinen väkivalta yleistyvät. Pääkaupunkiseudun ulkopuolella työpaikat vähenevät, kuntien väkiluku laskee, kouluja lakkautetaan ja asuntojen arvot putoavat. Monien osallisuus yhteiskunnasta tuntuu heikentyneen, mikä näkyy epäluottamuksena perinteisiin puolueisiin ja kokemuksena, että jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Jälkipatriarkaalinen kulttuuri ei näytä kääntäneen tätä kehitystä.
Patriarkaatin kumoaminen ei olekaan ollut lopullinen avain siihen, että ”jokainen kansalainen voi tasavertaisesti nojata yhteiskunnan yksilölle tarjoamiin oikeuksiin.”
_ _ _
Onko yksilöillä yhteiskunnan taholta vain oikeuksia, joihin nojata? ”Vähemmälle huomiolle ovat jääneet toiseen vaakakuppiin asettuvat vastuu ja velvollisuudet. Tavoitteena punninnassa pitäisikin olla näiden ”oikeasuhtaisuus”, sillä ilman vastuuta ei ylläpidetä oikeuksiakaan. Suomalainen yhteiskunta toden totta on vastuun ottamisen arvoinen.” Näin totesi tasavallan presidentti Sauli Niinistö uudenvuoden puheessaan 1.1.2021.
_ _ _
Eloonjäämisarvot ovat korostuneet uhkakuvien päivittymisen vuoksi. Niin Valtioneuvoston jäsenten ja kansanedustajien kuin virkamiestenkin on tehtävä isänmaan tulevaisuutta turvaavia päätöksiä heidän sukupuolestaan riippumatta. Niin naiset kuin miehetkin joutuvat tekemään yhteisen hyvän vuoksi ratkaisuja, jotka rajoittavat yksilöiden vapauksia. Koronapandemian aikakaudella puhe patriarkaatin vallasta tuntuu menneen ajan jäänteeltä.
Eivätkä haasteet rajoitu koronaan. Ilmaston kuumeneminen etenee ennakoitua nopeammin. Hiilineutraaliuden saavuttaminen 2035 edellyttää elämältämme suuria muutoksia. Yhdysvallat on hämmentävän epävakauden tilassa samalla kun se käy valtakamppailua Kiinan kanssa. Maailman talousjärjestelmä on suurten haasteiden edessä velan kasvaessa ja kulutukseen perustuvan kasvun tullessa tiensä päähän.
Myös Suomi velkaantuu raskaasti samalla kun väestö vanhenee ja syntyvyys on alhainen. Verotuloja jää saamatta verosuunnittelun vuoksi. Tietohyökkäykset Vastaamoon ja Eduskuntaan osoittavat tietojärjestelmien haavoittuvuuden. Sotilaallinen jännite on kiristynyt Suomenlahden alueella. Hyvinvointiyhteiskunta on kääntymässä selviytymisyhteiskunnaksi, joka edellyttää kaikkien yhteistä ponnistelua elämän perustan vahvistamiseksi.
_ _ _
Hautala toteaa, että patriarkaatin vallan murtuminen on merkinnyt ”yksilön irtautumista suvun ja lähiyhteisön otteesta.” Hautalan tarkoittaman patriarkaatin vanhentuneisiin rakenteisiin voivat kuulua esimerkiksi perhe sekä isovanhemmat ja muut sukulaiset. Yhteiskunnan tarjoamien palveluiden rapautuessa ne voivat kuitenkin olla tulevaisuudessa turvan lähteitä.
Lopuksi Jukka Hautala huomauttaa, ettei ”jälkipatriarkaalinen kulttuuri ole historian loppu tai muuttumaton ihanne. Sen on oltava avoin kritiikille, sisäiselle keskustelulle ja kehitykselle.” Hyvä niin, sillä tulevaisuus on jo täällä.
Kyllä se totta on, että arjessa ihmiset tekevät paljonkin. Kiva nähdä Vantaalta normaali uutinen. 🙂
Ihan pienetkin yhdistykset antaa. Aika paljon olen törmännyt siihen, että etsitään suoraa avunanto kanavaa ja vaikutelma on, että niitä on löydettykin. Tämä vaan silleen toisia kuunnellessa, tullut mielikuva. Samaten kun käyn tuossa ABC:llä kaupassa, niin aina välillä törmää kylän nuoriin äiteihin kun he ovat ovella vastassa keräten johonkin. Vanhempain yhdistyksen kautta olen voinut huomata, että vanhemmat ovat monessa mukana. En tarkoita itseäni vaan ympärilläni eläviä ihmisiä.
” Patriarkaalinen, jälkipatriarkaalinen, liberaali, arvokonservatismi, polarisaatio. ”
Tarkoittaako patriarkaalinen isien ja poikien valtaa, suhteessa naisiin ja tyttöihin, vai tarkoitetaanko sillä roomalaisuudesta peräisin olevaa Patriisien valtaa.
Patriisit olivat perinnöllinen aatelisto ja sellaista meillä ei enää tietääkseni ole, demokratiassa kansa saa äänestää itselleen hallitsijat. Ei edes pappeus ole perinnöllinen aatelisto , se on vain jäänne sääty-yheiskunta- ajalta, sen viimeinen nurkka. Ja paavillinen aatelistoon kasvaa vain, kun jotkut elämäänsä kyllästyneet liittyvät heihin, elävältä haudattuihin.
Uskonnollisessa puheessa patriarkka tarkoittaa vanhoja kirkkoisiä, joilla oli todellista valtaa paavillisen kirkkohalinnon aikana. Kristillisesti sanomme myös raamatun vanhoja profeettoja patriarkoiksi, ja tottakai heillä on hyviksi havaittuja opetuksia, mutta tasa-arvoisesti me nykyisin saamme niitä lukea.
Kaupunkilaisten harjoittama lokerointi ja asioiden tyhjänpäiväinen, sivistykseksi sanottu ulkolaisten sanojen viljely ja asioiden uudelleenmuokkaus, on maalaisjärjelle vähän kuin labyrintti, jonne ei kannata sukeltaa ollenkaan, sieltä ei selviä ulos, eikä edes keskelle, jää ainoastaan passiivisesti tuijottamaan nenänvarteen, kun ei kehtaa kysyä, että mihin se tuokin viitta, jossa lukee polarisaatio, oikein vie, ja mitä siellä tapahtuu, että pitääkö katsella kättä pitenpää jos joukon aaltoliikkeen mukana sille tielle, tai värähtelytaajuudelle joutuu.
”….joka tuntuu näkyvän yhteiskunnan polarisaatiossa….. ”
”Polarisaatio on poikittaiseen aaltoliikkeeseen liittyvä käsite, jolla tarkoitetaan aaltoliikkeen värähtelyjen amplitudin suuntariippuvuutta aallon etenemissuuntaan nähden kohtisuorassa tasossa. ”
Tässä näyttäisi olevan etenemissuuntia, eli poikittainen ja toissaalta kohtisuora, ja…….
” Amplitudi eli värähdyslaajuus ilmaisee värähdysliikkeen laajuutta. Värähtelyn ääripisteiden etäisyys toisistaan jaettuna kahdella on amplitudi. ”
Nyt voimme siis ajatella, että jälkipatriarkaalinen tasa-arvoon ja oikeusvaltioon pyrkivä aikakausi on johtanut meidät erilaiselle värähtelytasolle. Kysymys on siis, ei niinkään jakautumisesta, vaikka solu, jos se on elävä yleensä jakautuu, vaan erilaisesta värähtelytasosta, eli värähtelytason liikkeestä joka panee ihmiset toimimaan tavalla tai toisella.
Värhtelytaso liikkuu johonkin suuntaan, ja liikuttaa ihmisiä.
Malaisjärjellä näin asiaa tulkiten ja värähtelyjä seuraten.
Tarja, kiitos kommentista. Aina pitäisi pyrkiä kirjoittamaan niin, että sanat ovat yksiselitteisiä ja ymmärrettäviä. Patriarkaalisuus ja polarisaatio ovat vakiintuneet nykykieleen, varsinkin teksteihin, jotka käsittelevät sukupuolittunutta valtaa ja mielipiteiden etääntymistä toisistaan. Näitä sanoja esiintyy jo blogini pohjana olevassa rov. Hautalan tekstissä.
Patriarkaalisuus viittaa miesvaltaan, jota nykyisen tasa-arvoajattelun mukaan on syytä karsia ja lisätä naisten valtaa. Tosin voidaan kysyä, onko lopputulos sen tasa-arvoisempi, jos lopulta naiset ovat enemmistönä valta-asemissa?
Pääasia mielestäni on, että tehdään oikeita päätöksiä ja saadaan ne toteutettua, ei päättäjien sukupuoli. Turhan vastakkainasettelun (eli polarisaation) välttäminen olisi nyt parhaaksi, sillä siten yhteiskunta selviää parhaiten tulevista haasteista.
Olen iloinen siitä, että aina niin aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija kenttäpiispa Pekka Särkiö tulkitsi rovasti Jukka Hautalan ansiokkaan kirjoituksen ”myönteiseksi avaukseksi”.
Hautalan mainitsema yksilön irtautuminen ” suvun ja lähiyhteisön otteesta” tarkoittaa minulle vapautumista ulkopuolelta annetuista vanhakantaisista roolimalleista. Se tarkoittaa myös vapautta solmia perhe-ja sukuyhteyksiä – tai olla solmimatta niitä. Perhe ja suku voivat olla turvan lähteitä, mutta yksilöt voivat etsiä turvaa myös muualta esimerkiksi ystävyyssuhteista, seurakunnasta, julkisista tai markkinoilta hankituista palveluista.
Kiitos Kirsi kommentista. On hyvä, että suku- ja perhesiteiden solmiminen ei perustu pakkoon, vaan siihen on vapaus. Yhden ihmisen talouksien määrä kasvaa, ja lienee Helsingissä jo lähellä puolta kaikista talouksista. Monille yksinasuminen ei ole oma valinta vaan seurausta siitä, ettei ole onnistunut löytämään puolisoa. Vaikeus on siinä, jos toinen haluaa sitoutua, mutta toinen ei. Yksinjäämisen kipeys alkaa korostua iän myötä samalla kun nousee kysymys: kuka pitää minusta huolta, kun tarvitsen apua? Seurakunnilla sekä julkisilla ja ostopalveluilla on tämän yksinäisyyden ja avun tarpeen lieventämisessä suuri ja tärkeä tehtävä.
Kiitokset ajankohtaisesta blogista. Keskityn kysymykseen: ”Onko yksilöillä yhteiskunnan taholta vain oikeuksia, joihin nojata?” Tasavallan Presidentti sanoi aivan oikein, että toiseen vaakakuppiin asettuvat vastuu ja velvollisuudet ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien korostaminen saattaakin antaa sen kuvan, ettei kenelläkään ole mitään velvollisuuksia. Näin ei kuitenkaan asian laita ole.
Saksan perustuslain alussa lausutaan jykevästi: ”Im Bewußtsein seiner Verantwortung vor Gott und den Menschen…” (Tietoisena vastuusta Jumalan ja ihmisten edessä …). Suomen perustuslaista ei yleisiä kansalaisten vastuita ja velvollisuuksia löydy. Perustuslaista löytyvät kyllä oppivelvollisuus, verovelvollisuus ja maanpuolustusvelvollisuus, samoin vastuu ympäristöstä ja äänestäminen kansalaisvelvollisuutena. Työkin on oikeus, ei velvollisuus. Virkamiesten vastuut ministereitä ja presidenttiä myöten on perustuslaissa määritelty. Kansalaisten vastuu kiertyykin oikeuksien kautta.
Kenelläkään ei kuitenkaan ole rajatonta oikeutta, sillä yhden oikeuksien rajoituksena ovat aina toisten oikeudet. Eläminen jatkuvassa vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa edellyttää toisten huomioon ottamista. Yksilön oikeuksista ja velvollisuuksista on perustuslain mukaan lailla säädettävä. Lakeja on noudatettava ja sopimukset pidettävä ilman, että siitä joka päivä muistutetaan.
Kiitos Risto Tuori kommentista, josta olen samaa mieltä. Lyhyeen lauseeseen sisältyy paljon: ”Kansalaisten vastuu kiertyykin oikeuksien kautta.” Kaikkien tulisi kantaa vastuunsa, jotta useimmilla olisi mahdollisuus nauttia oikeuksista. Vastuu on kuitenkin yhä enemmän mielletty olevan valtiolla, jonka budjetista turvataan hyvinvointia. Valtion tulot ovat kuitenkin peräisin yhteisestä vastuun kannosta.
Tuori on oikeassa, ettei tätä vastuuta ole säädetty laiksi. Se on elänyt vahvana tapana, yleisenä normina. Kulttuurin murroksen myötä mahdollisuudet ja myöskin motivaatio tähän ovat heikentyneet.
Aiemmin puhuttiin sukupolvisopimuksesta, jonka mukaan vanhempi polvi kasvattaa uuden polven ottamaan vastuun yhteisestä elämästä ja hoitamaan apua tarvitsevat vanhemmat. Yhteiskuntasopimus sisältää vastaavan ajatuksen vastavuoroisuudesta.
Tämä vastavuoroisuus on kuitenkin heikentynyt ja uhkaa silloin myös mahdollisuutta nykyisiin oikeuksiin ja hyvinvoinnin tasoon.