Oletko kohdannut ihmistä, joka sairastaa, on työtön, kärsii yksinäisyydestä ja elää pitkäaikaisen toimeentulotuen varassa?
Diakoniabarometri 2016 tietää kertoa, että diakoniatyöntekijöistä 40 % tapaa viikoittain ja 70 % vähintään kuukausittain ihmisiä, joilla on elämässä useita eri ongelmia, esimerkiksi psyykkinen tai fyysinen sairaus, työttömyys, yksinäisyys, pitkäaikainen köyhyys, ylivelkaantuminen tai elämänhaluttomuus ja luovuttaminen. Usein juuri köyhyys ja sairaus kulkevat käsikkäin, kuten barometrissä todetaan ”köyhyys sairastuttaa ja sairaus köyhdyttää.”
Diakoniatyöntekijät ovat koulutukseltaan sosionomeja tai sairaanhoitajia. Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisina diakoniatyöntekijät tunnistavat ihmisten eri elämäntilanteita ja voimavaroja sekä osaavat toimia sosiaalityön ja terveydenhuollon verkostoissa. Tämän osaamisen kautta heillä on hyvät lähtökohdat kohdata ihmisiä, joilla huono-osaisuus on kasautunut ja jolloin auttamistilanne edellyttää monialaista osaamista ja yhteistyötä muiden auttajatahojen kanssa. Diakoniabarometrin mukaan diakoniatyöntekijät ja sosiaalityöntekijät kohtaavat paljon samoja ihmisiä, sillä 94 % diakoniatyöntekijöistä kohtaa kuukausittain säännöllisesti toimeentulotukea saavia ja liki kolmannes työntekijöistä lähes päivittäin.
Kirkossa selvitetään parhaillaan eri tehtävien kelpoisuusehtoja, joita on lähestytty työn sisällöistä ja niiden edellyttämästä osaamisesta – ei suinkaan työntekijöiden tarpeista. Diakoniatyössä tarvitaan edelleen sosiaali- ja terveysalan osaamista, kuten tähänkin saakka. Piispainkokous aikanaan määritteli kelpoisuudeksi ammattikorkeakoulutasoisen tutkinnon, jossa on riittävät teologiset opinnot ja Kirkkohallitus myöhemmin vahvisti samat kelpoisuudet. Joustavuuden nimissä jotkut haluaisivat poistaa tällaiset kelpoisuusehdot ja kirkkojärjestyksestä maininnan pakollisesta diakonian virasta. Diakonia kuulemma jatkuisi seurakunnissa, vaikka näistä säädöksistä luovuttaisiinkin. Sitä en ole kuullut kenenkään kyseenalaistavan, mutta syytä on kysyä millaisena diakoniatyö sitten jatkuisi?
Yleensä tähän rinnalle tuodaan seurakuntalaisten tekemä vapaaehtoistyö diakonian turvaajana. Kirkon tilastojen mukaan diakoniatyö organisoi kirkon merkittävintä vapaaehtoistoimijoiden joukkoa jo nyt. Mukana on yli 30 000 henkilöä. Diakoniassa on aina osattu ottaa vapaaehtoistoimijoita mukaan. Diakoniabarometri 2016 mukaan jokainen kyselyyn vastannut diakoniatyöntekijä on kutsunut vapaaehtoisia mukaan työhön ja lähes puolet vähintään viikottain. Vapaaehtoisilla vastuunkantajilla on vahva sija diakoniatyön toteuttamisessa, mutta se ei ole vaihtoehto ammatilliselle auttamistyölle. Kuka auttaa lähimmäisiämme, joilla on elämässä useita huono-osaisuutta aiheuttavia tekijöitä, mikä vaatii pitkäaikaista rinnallakulkemista ja asioiden selvittelyä? Lämminsydäminen lähimmäinen osaa lohduttaa ahdingossa, mutta lämpimän sydämen omaava ammattilainen auttaa selvittämään solmuja ja nämä molemmat täydentävät toisiaan.
Kun pätevyysvaatimuksista päätetään, on se myös arvovalinta. Osoittaako kirkko, että se haluaa pitää huolta myös huono-osaisimmista lähimmäisistämme mahdollistamalla ammatillisen avun ja tuen vai riittääkö kirkolle vain joustava lähimmäisyys? Kirkossa olevat pätevyysvaatimukset eivät ole kenenkään kiusa, eikä harmillinen rajoite. Ne mahdollistavat ammatillisesti osaavien työntekijöiden rekrytoinnin seurakuntiin ja siten apua tarvitseville ihmisille asiantuntevan auttajan.
Todella tärkeä kirjoitus. En voi käsittää, miten millään lailla kirkon piirissä voitaisi kyseenalaistaa ammattitaitoisten diakoniatyötekijöiden tärkeys ja siirtää työ lisääntyvässä määrin vapaaehtoisille. Ajatuskin on suorastaan järkyttävä.
Kirkon työntekijöistä kirkkohallitusta myöten voidaan vähentää muuta väkeä aivan surutta, jos kansa tasaiseen katoaa kirkosta ja säästää täytyy. Sen sijaan diakoniatyöntekijät ovat nykyaikana aivan ehdottoman tärkeitä, kun valtio vauhdilla vähentää omaa vastuutaan vähempiosaisista.
Olemmehan tälläkin palstalla saaneet lukea, että kun sossu ei enää jonkun moniongelmaisen kanssa pärjää niin hänet lähetetään lopulta kirkon diakoniatyön asiakkaaksi! Siinä ei vapaaehtoisten myötätunnolla ja hyvällä tahdolla paljon jakoa ole!
Monikaan tuntemani ihminen ei kummemmin perusta koko kirkosta tai yleensä usko mihinkään vaan jokainen sanoo, että kirkkoon kuuluu vain, kun sen diakoniatyö on niin hyvää ja tärkeää, joten maksanpa kirkollisveroni vain sen takia.
”Joustavuuden nimissä jotkut haluaisivat poistaa tällaiset kelpoisuusehdot ja kirkkojärjestyksestä maininnan pakollisesta diakonian virasta.”
Joustavuuden nimissä koko kirkon muita virkoja todella voitaisi pistää uusiksi, vaan tätä ainoa toimintaa, joka on todella ihmisiä lähellä mihinkään uskoon, uskontoon, vakaumukseen tai muuhun katsomatta ei todellakaan pidä koskea.
Noiden päättäjien on todella aika alkaa sen sijaan miettiä, mitä todellista merkistystä heidän tekemisillään on hädänalaisille ihmisille tai kirkkokansalle yleensä ja pohtia vaikka syytä tyhjiin kirkonpenkkeihin.
Tarja Aarnio :””Joustavuuden nimissä koko kirkon muita virkoja todella voitaisi pistää uusiksi…”
Suuri määrä diakonian kohtaamista ongelmista on mielestäni seurausta yhteiskunnan jatkuvasta materialistisesta indoktrinaatiosta jumaluskoa, jumalanpalveluksia ja kirkkoa vastaan. Henk.koht. tulkitsen ajatuksen ”kadotuksesta” tarkoittavan sitä, että ihmiset kadottavat uskon Jumalaan, ja kun se on ”kadotettu”, elämä alkaa näyttää ”helvetiltä”, jossa koetaan ”eksistentiaalista tyhjyyttä”, yksinäisyyttä ja elämänhaluttomuutta.
Maalliseen materialismiin perustuvan vallan käyttäjät saavat aikaan vain tyhjyyttä kokevien helvetillisen arvoinvalidien maailman, jonka ongelmien hoitoon mitkään vero- ja voimavarat eivät lopulta riitä. Jumala ei tarvitse kirkkoa ja uskontoa, mutta ihmiset tarvitsevat, että pystyisivät elämään ihmisiksi.
”Maailman synnin” seurauksena kriisiin ajautuvan kirkon hengelliselle regimentille on mielestäni turvattava oikeus tehdä kirkkoa koskevat päätökset teologisin perustein, kuten piispat ovat edellyttäneet.