Kirkon työ on kestävyyslaji. Näin olen itse määritellyt sen työn, jota itse monien muiden kirkon työntekijöiden kanssa teen. Kirkon työ on maan muokkaamista, kylvämistä, kastelemista, kasvattamista ja kaikkea sellaista, missä tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä.
Kirkon työ ei ole töistä varmaankaan raskainta, mutta se ei ole myöskään helppoa. Työssä tarvitaan ammatillisuutta ja uudistumista. Viime aikoina olen kaivannut uudenlaista innostumista työlle. Sekä työntekijöiden ja vastuunkantajien pitäisi voida yhdessä innostua ja tämä innostuminen voisi näkyä puolestaan seurakunnan toiminnassa. Kirkon työhön voidaan puutua ja leipääntyä, koska työ on todellakin kestävyyslaji.
Kirkon ei tarvitse matkia muuta työelämää, mutta työtavoissa voisi olla opittavaa muilta. Monissa koulutuspäivissä tai vastaavissa väki onnistuukin työskentelemään esimerkiksi pienissä ryhmissä muutaman hetken melko innokkaasti ja tuloksellisesti. Samanlaista työotetta tarvittaisiin enemmän seurakuntiin. Monesti me työntekijät olemme kiinni omissa tehtävissämme joten meillä ei ole aikaa työskennellä toistemme kanssa eikä varsinkaan seurakuntalaisten kanssa.
Vastuu seurakunnan ja työyhteisöjen työstä on johtajilla ja esimiehillä, mutta myös jokaisella työntekijällä ja vastuunkantajalla. Yksi haluton porukan jäsen voi vaikuttaa paljon yhteiseen työskentelyyn ja latistaa toisten intoa.
Seurakunnan tilaisuuksien muoto ei usein ehkä vastaa nykypäivän ihmisten tarpeita. Tai ne vastaavat niiden tarpeita, jota tulevat sinne joka tapauksessa. Seurakunta ei voi olla sirkushuvien tarjoaja, mutta jotakin muutosta tarjontaan pitäisi saada.
Seurakuntien tilat on ajateltu tilaisuuksiin, joihin ihmiset tulevat istumaan ja kuuntelemaan ja ehkä samalla laulamaan. Ymmärrän hyvin, että tiloja on vaikea rakentaa ja sisustaa toisenlaisiksi, koska ne ovat monenlaisessa käytössä. Seurakuntaliitosten seurauksena pitäisi miettiä, voisiko osan tiloista saattaa seurakuntalaisten vapaampaan ja seurakunnan hyväksymään käyttöön, vaikkapa avointen ovien toiminnan tyyppiseen toimintaan. Sellaista toimintaa onkin jonkin verran, mutta vastaavan toiminnan lisäämistä pitäisi vakavasti miettiä.
Edelliseen joku antaa vastauksena isä-Camillot ja äiti-Camillot, jotka menevät ”kansan pariin” ravintoloihin ja pubeihin. Sellaistakin tarvitaan, mutta se ei liene ratkaisu kirkon toiminnan haasteisiin. Ehkä ravintolat eivät sittenkään ole meillä paikkoja, joissa kirkon työtä erityisesti tehtäisiin.
Monissa kirkkomme tilaisuuksissa ollaan asian äärellä ja asiatyyli on silloin paikallaan. Kirkkotila asettaa siellä pidettäville tilaisuuksille omat rajansa. Meillä saisi olla myös enemmän tilaisuuksia, joissa on nykyistä rennompi meno. Se ei tarkoita löperöä tai viihteellistä sisältöä. Vakava ja jäykkä kirkko ei ole kuitenkaan kansan kirkko. Iloa, innostumista, yhdessä tekemistä ja osallisuuden tunnetta tarvitaan!
Toivo Loikkanen
Tuo tilakysymys on kyllä oleellinen työssä kuin työssä, mutta tosiaan, jos iso kirkko ja erikseen srk:n kahvitus- ym.tilat, niin ainakaan messun yhteyteen ei oikein saa sellaista yhteistä oleskelua, keskustelua ym. Oma kotikirkkoni on onneksi pieni ja siellä kyllä on tiloja vaikka mihin. Ennen siellä oli useinkin messun jälkeen kahvit ja se oli luonteva tapa edes hieman tutustua muihin. Ja henkilökuntaankin. Nyt niitä ei taida olla taloudellisista syistä.
Itse mietin seurakuntalaisena, mitä nyt kaipaisin ja ollaan ystäväni kanssa mietitty sellaista teema -juttua. Kunhan saadaan joku runko, niin mentäis pappisnaisemme luo ideaa esittämään. Aikaisemminkin olen ideoinut ja sitten mennyt kertomaan siitä ja hyvin toimi. Mutta hyviä olisi yhteiset ideointi-illat. Vapaasti.
PS. Ja on papit pyytäneet/kysyneet voinko tehdä tiettyjä juttuja, kun tietävät lahjani. Jokaiseen pyyntöön olen suostunut ja tehnyt täysillä ja luomisen ilolla.
Rentous ja avoimuus ovat toki ja eittämättä kannatettavia pyrkimyssuuntia, mutta sellainen näennäiskosiskeleva – varsinkin nuorisotilaisuuksissa – joidenkin käyttämät hengellisten sanojen slangimuodot aiheuttavat alle (eikun ylle) kirjoittaneessa jonkinmoisia ihoreaktioita: ”Nyt voitas vaik vähä ruksaa”, ”Ihqui siukkui vaan teille” jne.
Sonja: Kiitos kokemustesi jakamisesta ja siitä, että olet aktiivinen.
Elias: Olen kanssasi täsmälleen samaa mieltä. Joskus täältä maalta kuunnelleen ärsyttää myös se, kun pääkaupunkiseudulla puhutaan híeman slangiin kirkollisissa yhteyksissä.
Siinä saa itse niin paljon. Ja pysyy hengessä.