Läntiselle kristikunnalle on ollut hämmentävää nähdä, kuinka Venäjän ortodoksinen kirkko on aktiivisesti ollut siunaamassa sotaa Ukrainaa vastaan. Ja siksi myös Suomen luterilainen kirkko on tuonut vahvasti esiin sen, kuinka Venäjän ortodoksisen kirkon rooli sodan siunaajana on vastoin Raamatussa ilmaistua Jumalan tahtoa.
Samaan aikaan Venäjällä on vain vahvistunut mielipide siitä, että läntinen maailma puhuessaan vapaudesta on samalla hylännyt kristinuskon ydinarvot, perheen, ja ymmärryksen siitä, että miehen ja naisen välinen seksuaalisuus kuuluu avioliittoon. Käydessään sotaa Ukrainaa vastaan, Venäjä samalla pyrkii ylläpitämään itsestään kuvaa oikeiden arvojen puolustajana.
Olemme tilanteessa, jossa sokea haluaa opastaa toista sokeaa. Me Suomessa näemme, kuinka Venäjän kirkon johto toimii valtiovallan käskyläisenä, mutta samalla olemme itse sokeita sille, että omat luterilaisen kirkon johtajamme ovat ajautuneet yhä syvemmälle yleisen mielipiteen vangeiksi. Sitä mukaa, kun Suomen lainsäädännössä todetaan jotkut asiat laillisiksi, niin kirkossakin yhä useampi ajattelee, että kristillisen moraalin tulee olla alisteinen maalliselle laille.
Kansankirkon polkua on kuljettu niin pitkälle, että kirkko kyllä jakaa sakramentteja ja kertoo Jumalan rakkaudesta, mutta ihmisten menettämisen pelosta vaikenee yhä enemmän kutsusta parannukseen. Kirkon on helpompi ottaa kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin kuin opettaa Jumalan tahdon mukaista elämää. Nyt lähinnä herätysliikeet rohkenevat puhua, että pelastus ja parannus kuuluvat yhteen.
Meitä ympäröivän valikoidun henkisen sokeuden keskellä Inkerin kirkko on pärjännyt mielestäni poikkeuksellisen hyvin. He eivät ole sortuneet politiikan siunaamiseen kirkossaan, mutta he eivät myöskään ole hylänneet evankeliumia kipuillessaan erilaisten haasteiden keskellä. Samalla suuri osa suomalaisista kunnioittaa Inkerin kirkkoa, koska tietää sen vaikean polun vainotusta kirkosta kirkoksi, joka näkee tehtäväkseen evankeliumin levittämisen Venäjällä.
Erityisesti nyt Venäjän hyökkäyksen aikana Inkerin kirkolla on paljon sekä taloudellisia että työntekijöihin liittyviä tarpeita. Siksi oli mielestäni normaalia, että se pari viikkoa sitten vihki papeiksi “omaan käyttöönsä” suomalaisia teologeja. Sille riittää, että nämä ovat valmiita palvelemaan Inkerin kirkkoa, se ei ole päävastuussa heidän Suomea koskevista unelmistaan.
Kun luin arkkipiispa Luoman kommentteja tästä pappisvihkimyksestä, ymmärsin hänen loukkaantumisensa nousevan piispa Kuukaupin puheen tietyistä painotuksista sekä siitä, että tiedottaminen vihkimyksestä oli epäonnistunut. Sain vaikutelman, että pyrkimyksessä ymmärtää Inkerin kirkkoa, on arvaamisesta tullut keskustelun sijasta valittu toimintatapa, jota mm. arkkipiispa Luoma sekä dosentti Huttunen ovat harjoittaneet. Siispa jatkan minäkin arvailemalla.
Inkerin kirkon ykkösjännite suhteessa Suomeen ei mielestäni ole enää virkakysymys. Sen sijaan Inkerin kirkolle suurin huoli Suomea katsoessaan on todennäköisesti se, että yhteiskunta ja luterilainen kirkko ovat entistä avoimempia samaa sukupuolta olevien parien siunaamiselle, joka on heille vahva merkki Suomen hengellisestä rappiosta. Myös moni Suomen kirkon johdossakin on huolestuneempi vähemmistöjen oikeuksista, kuin ylläpitämään perinteistä kristillistä elämää. Siksi piispa Kuukauppi näkee herätysliikeiden edustajat toivon pilkkuina tässä tilanteessa, oikeina palvelijoina, kuten hän sanoi.
Kun piispa Kuukauppi ilmaisi toiveensa, ettei tilanne menisi aivan surkeaksi Suomessa, se oli mielestäni kannanotto maamme hengelliseen tilanteeseen. Tilanteessa, jossa arkkipiispa Luoma on itse alkanut edistää kannanotoillaan samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä, Kuukaupin ilmaisu perinteisen raamattunäkemyksen edustajana on ymmärrettävä.
Kun kristillisestä näkökulmasta Suomessa on normaalia olla huolestunut Venäjän yleisestä sotamyönteisyydestä, niin yhtä hyvin voimme antaa Inkerin kirkolle oikeuden olla huolissaan radikaalista maallistumisesta Suomessa, ja siitä, kuinka se on heijastunut kristillisen moraalin muutoksena.
Ymmärrän, että piispa Luoma on turhautunut. Ottaessaan itse etäisyyttä klassiseen kristinuskoon, hän silti toivoisi arvostusta ja hienovaraista vaikenemista muilta. Mutta se lienee mahdottomuus. Luulen, että Suomessa moni herätysliikkeiden edustaja ajattelee, että teologi W.Pannenbergin näkemys on totta siitä, että kirkko lakkaa olemasta kristillinen kirkko silloin, kun se hylkää avioliiton miehen ja naisen välisenä liittona. Oletan, että tuo on se vaihe jolloin osa herätysliikkeistä joutuu ottamaan etäisyyttä luterilaiseen kirkkoon. Samalla nyt ilmassa ollut poikkeuksellisen rohkea arkkipiispan haastaminen johtunee siitä, että hän on paljolti omien toimiensa seurauksena menettänyt raamatullisiksi itseään pitävien kristittyjen parissa hengellisen arvovaltansa.
Olemme tilanteessa, jossa mm. dosentti Huttunen suoraan sanoo, että Inkerin kirkossa vihkimyksen ottaneet vehkeilevät kirkkoaan ja isänmaataan vastaan.. Ilmaisu on lähellä Putinin hallinnon ilmaisua, jossa sodan vastustajat leimataan maanpettureiksi. Kummassakin oletetaan, että kristittyjen pitää sokkona alistua valtion sääntöihin.
Miksi me Suomessa odottaisimme venäläisten pystyvän seuraamaan omaatuntoaan ja nousevan vastustamaan sotaa, protestoimaan kirkkonsa ja valtionsa vääriä linjauksia vastaan, jos oma kirkkomme ei itsekään halua kunnioittaa niiden jäsentensä omaatuntoa, jotka ajattelevat lillukanvarsista toisin kuin sen johto?
Tämä myös avaa sitä, miksi jotkut herätysliikkeiden edustajat olivat piispa Kuukaupin mukaan kyselleet Inkerin kirkon toiminnan aloittamisesta Suomessa. He luultavasti kaipaavat piispaa, joka rohkaisisi ihmisiä elämään uskonkuuliaisuudessa. Seurakuntaa, joka keskittyy Jumalan tahdossa elämiseen, enemmän kuin ihmisten tarpeisiin. Piispaa, jonka auktoriteetti perustuu Jumalan sanaan, ei vain asemaan ja ihmisviisauteen.
Piispa Kuukauppi ei kertonut saarnassaan, mitä oli vastannut. Tästä asiasta minullakaan ei ole arvausta. Mitä sinä oletat?
Missä on ongelma? Inkerin kirkko, järjestöt vai Suomen kirkko?
Hannu, ihan hyviä näkökulmia. Dosentti Huttusen kirjoituksesta tuli mieleen lähinnä valehtelu. Inkerin kirkko voisi avata kirkkonsa täällä. Venäjällä ihmisarvo perustuu oikeaan elämään, johon kuuluu kuuliaisuus esivallalle. Siellä ei ole tapana vastustaa esivaltaa, siitä on yleensä seurauksia.
Vihkimys on tietysti monisyinen, jonkunlainen raja nyt ilmeisesti ylitettiin. Jos näin on näemme myöhemmin mitä seurauksia vihkimykset aiheuttivat.
”Siellä ei ole tapana vastustaa esivaltaa, siitä on yleensä seurauksia.” Siellä on tapana keplotella mahdollisimman ovelasti esivallan määräyksistä piittaamatta. Se kun on ainoa keino pärjätä. Tätä venäläisyys on kai ollut jo keskiajalta lähtien.
Olipa hyvä kirjoitus. Tämä on nyt Suomen kirkon tilanne, valitettevasti. Kirkkoamme on alkanut pikku hiljaa ohjailla eniten ns. yleinen mielipide. Sitä kunnioitetaan ja pelätään. Ns. klassinen kristinusko aletaan nähdä jopa hajottajana.
Ei pelkästään hajottajana vaan Venäjän masinoimana.
Kiitos hyvästä blogista, Hannu!
Mielestäni Suomessa ei ymmärretä miten vaikeaa on Inkerin kirkon tai muun kuin heidän ”valtionkirkon” toimia Venäjällä. Helppoa on täältä sanoa mitä heidän pitäisi tehdä tai mitä saa tehdä. Toisaalta vainotut ja ahtaalla olevat kirkot saavat enemmän aikaa kuin rikkaat kirkot, joilta ei mitään puutu.
KUMPA TÄMÄ NÄKYMÄ KIRKOSTA OLISI VÄÄRÄ!
“Lääkärille on uskottu sellaisen lääkkeen tiedoksi saattaminen ja jakaminen, joka parantaa kuolemansairaat ihmiset. Tällä lääkkeellä on tarkka resepti. Tapahtuu kuitenkin merkillistä: sen sijaan että lääkäri julistaisi suurta sanomaansa ja tarjoaisi lääkettä kuolemaa tekeville, hän kutsuu näitä pohtimaan, minkälainen hän itse on, mukava mieskö vai vastenmielinen. Lääkkeen sijasta on huomion kohteena sen jakaja, tämän kulttuuriystävällisyys, mitä mieltä hän on kirjallisuudesta, urheilusta, sosiaalisista ongelmista yms. Nimenomaan kiinnostaa ihmisiä, missä määrin lääkäri osallistuu yleishyödyllisiin pyrintöihin. Lääkkeen jakamatta jääminen ei näytä ihmisiä erityisemmin surettavan, sillä hehän ovat sitä mieltä, ettei sitä itse asiassa tarvitakaan, pääasia on, että lääkärin avartunut ja elämää ymmärtävä olemus rohkaisee heitä juuri siinä tilassa, missä he ovat. Lääkäri puolestaan tyynnyttää mielensä sillä, että saahan hän hyvää aikaan muuallakin kuin tällä lääkkeellä, voihan hän esim. innostaa noita kuolemansairaita vielä näiden viimeisellä voimilla hapattamaan koko yhteiskuntaa jalolla etiikalla. Ja kuka tietää, vaikka puoskareillakin olisi todellista hyvää tarjottavanaan? Antaahan lääkäri itsekin puoskareille rohkaisua: eihän hän pidä tärkeänä, että reseptin ohjeita noudatetaan. Pääasia on reseptin ´henki´. Joksikin aikaa hän jää mietiskelemään sitäkin, mitä totuutta mahtaa olla kollegojen väitteessä, että lääke vaikuttaa pelkällä olemassaolollaan ´ehdoitta´, se on: ei sitä tarvitse omakohtaisesti nauttia, riittää, kun se on olemassa. Välttyyhän hän lääkettään tyrkyttelemästä ja saavuttaa paremmin tuon suuriarvoisen kosketuksen ympäristöön. Hän oppii kuuntelemaan. Hän samastaa itsensä lähimmäisiinsä. Hän tietää, mitä ajassa liikkuu. Hän näkee oman ahdasmielisyytensä. Hän ´hyväksyy´ ihmiset sellaisina kuin nämä ovat. Ja kuoleman viikatemies, jolla on perkeleen kasvot, odottaa saalistaan.”
Tämän kirjoituksen on julkaissut Osmo Tiililä (1904-1972) Kotimaa-lehdessä jo marraskuussa 1958. Tämä teksti on otettu kirjasta Osmo Tiililä – protestantti, s. 553-554, jonka on tehnyt Timo Junkkaala, julkaissut PerusSanoma 2004. Allekirjoittanut on aikoinaan tenttinyt tämän teoksen opiskellessaan Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
Lääkehän on ennen kaikkea Raamattu ja evankeliumi.
On päivän selvää että kirkko joka vihkii papiksi suomalaisia, jotka toimivat Suomessa (eivät esimerkiksi muuta Inkerinmaalle työskentelemään), ei kovin epädiplomaattista ja epäsolidaarista toimintaa Suomen kirkkoa kohtaan. Asia on näin aivan objektiivisesti riippumatta siitä millaista teologista kantaa kukakin sattuu edustamaan. Jos kirkko haluaa viestiä keskinäistä kunnioitusta ja rakentaa luottamusta, se ei vain tee niin. Inkerin kirkko on puolensa valinnut.
Toinen jokseenkin ilmeinen asia Venäjän kohdalla on, että Inkerin kirkon tapainen kirkko aivan varmasti joutuu lunastamaan toimintavapautensa olemalla mieliksi Putinin hallinnolle. Mikäli näin ei toimittaisi, kirkon toimiluvat peruttaisiin, johtajat pantaisiin vankilaan ja rakennukset takavarikoitaisiin. Kun kysymys on suomalaisen väestön kirkosta, Suomen valtion ratkaisujen jälkeen Inkerin kirkolla ilmiselvästi on polttava tarve osoittaa uskollisuutta ettei sen katsottaisi olevan Suomen viides kolonna Venäjällä. Mikäpä sopisi Putinin agendaan paremmin kuin Suomen kirkon horjuttaminen lähettämällä Kuukauppi tänne puhumaan sukupuolivähemmistöjä vastaan ja kylvämään eripuraa. Hänhän tekee sen perinteisten venäläisoppien mukaan taitavasti.
Näin systeemi Venäjällä toimii, joka muuta kuvittelee on todella sinisilmäinen. Hannu Vuoriselle kysymys, onko tosiaan ok, että venäläiset tulevat tällä lailla hämmentämään kuvioita Suomeen. Toivotatko tosiaan heidät tänne avosylin tervetulleiksi? Eipä olisi uskonut lukevansa tällaista tekstiä. Suomen ortodoksinen kirkko on hoitanut tämän asian evluttiin verrattuna todella mallikkaasti ja suoraselkäisesti. Evlutissa on näköjään erityisesti herätysliikkeiden kautta Venäjän horjutusyrityksille.
Minä en usko, että inkerin kirkko tulee tänne. Tunnen ja arvostan Inkerin kirkon piispoja, he eivät pyri hajoittamaan Suomen kirkkoa, jonkun teologisen näkemyksen ääneen sanominen ei myöskään sitä ole. Heillä on kädet täynnä työtä Venäjällä, heillä ei ole resursseja tulla. Toinen kysymys on, jos joskus myöhemmin Suomen kirkollinen kenttä muuttuu, haluaako jotkut tahot verkottua Inkerin kirkon kanssa. Mutta kuten totesin, he ovat lähinnä huolissaan Suomen hengellisestä tilanteesta. Tulkitsen niin, että osalle pappisvihkimyksen hakijoista vihkimyksen saaminen Inkerin kirkosta on merkittävä hengellinen kokemus.
Hannu Vuorinen, minusta vaikutusyritys (kutsutaan sitä siksi) on faktaa, josta itsekin kerrot. Minusta sellainen ei ole tervetullut varsinkaan tässä poliittisessa tilanteessa. Suomen kirkkohan kulki Neuvostoliiton KGB-piispojen vaikutuspiirissä aikoinaan. Minusta vaikutusyritykset Venäjältä pitää tunnistaa ja torjua.
Pellervo, näet siis, että kaikenlainen kannanotto esimerkiksi Suomen kirkon elämään liittyen, voi olla vaikutusyritys? Itse hahmotin tämän Aarren puheen enemmän rohkaisuna ja samaistumisena herätysliikkeiden edustajille, jotka kulkevat täällä vastavirtaan.
Hannu Vuorinen. KIITOS hyvästä blogista!
Hannu Vuorinen tuo kiitettävän selvästi esiin mielipiteensä sateenkaariparisuhteiden siunaamisesta, mikä tietysti on täysin ok. Mutta tähän silmä sattui:
”Myös moni Suomen kirkon johdossakin on huolestuneempi vähemmistöjen oikeuksista, kuin ylläpitämään perinteistä kristillistä elämää.” (Blogin kokonaisuus saa päättelemään, että tässä vähemmistöillä tarkoitetaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä.)
Eiväthän perinteinen kristillinen elämä ja vähemmistöjen oikeuksista huolta kantaminen sulje pois toisiaan.
Vai tarkoittaako blogisti sitä, että vähemmistöjen oikeudet ovat perinteisen kristillisen elämän kannalta yhdentekeviä – tai suorastaan torjuttavia?
Minusta kirkossa evankeliumin pitäisi olla ykkönen, muut kutsumukset/ näyt kakkosia. Piispakin oli alussa pappien hengellinen tuki, nyt se on usein hallintoa ja yhteiskunnallista/ teologista pohdintaa. Tuntuu, että liian harva kirkon johdossa keskittyy ihmisten / seurakunnan hengellisen elämän tukemiseen. Hyvät asiat ohittavat tärkeimmän …
Jorma Suomessa kaikilla on samat oikeudet.
Hannu kirjoittaa; ”Minä en usko, että inkerin kirkko tulee tänne. Tunnen ja arvostan Inkerin kirkon piispoja, he eivät pyri hajoittamaan Suomen kirkkoa, jonkun teologisen näkemyksen ääneen sanominen ei myöskään sitä ole. ”
Tähän sellainen näkökulma, näin varmaan he ajattelevat, samoin vihityt. Mutta toisella ”puolen jokea”, ajatellaankin ihan toisella tavalla. Jos katsot reaalisesti missä aikaisemmin inkerissä vihityt papit toimivat; he johtavat, messuyhteisöjä, toimivat järjestökentässä ainoana yhdistysten työntekijöinä. Eli järjestöjen intentio on alusta lähtien ollut selvä. Tätä ei voi mitenkään kieltää.
Inkerin kirkon vihkimykset eivät ole ainoita joita Suomalaiset yhdistykset tukevat, jäseniltä kerätyin varoin. Näitä vihittäviä lennätetään myös kauemmaksi.
Eräs kirkollisen yhdistyksen johtaja esittää seuraavaa;
”Herätysliikejärjestöille mahdollisuus sananjulistukseen ja sakramenttien toimittamiseen ovat välttämättömiä. Ne ovat näiden olemassaolon perusta.”
Evankelinen liike on kautta historian ollut maalikkoliike, pastorien osuus on ollut marginaalinen, työntekijä joukossa. Joten väite ei pidä paikkaansa.
Naispappeuden myötä kaikki muuttui.
Taustalla on halu saada sakramenttien hallinta yhdistyksen omaan käyttöön. Koska ehtoollisyhteys on katkennut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kanssa. Omat tilat, oma messuyhteisö, ulkomailla vihityt papit. Tässä herätetään laajoja kysymyksiä, mikä on kirkko. Kirkko jotain muuta kuin ehtoollisyhteys, ketään ei kasteta esim pyhän sydänmen kappelin jäseneksi.
Olen periaatteessa samaa mieltä Jorma H:n kanssa siitä, että vähemmistöjen oikeuksien pitäminen esillä kuten moni muukin asia on yhteensovitettavissa perinteisen kristillisen elämän kanssa.
Sen sijaan pitää huomata, että spn-parien vihkiminen kristilliseen avioliittoon ei ole yhteensovitettavissa perinteisen kristillisen uskon eikä elämän kanssa. Tällöin on perusteltua kysyä, miksi tuo tavoite yhä uudestaan ja uudestaan pitää nostaa esille. Syitähän on useita, voimme todeta. (Tämä omana mielipiteenäni, joka ei välttämättä ole vain mielipide, kuten kristikunnan maailmanlaajassa perspektiivissä voidaan todeta).
Sami P. Itse asiassa Suomessa ollaan jo siinä tilanteessa, että kirkosta eronneiden uskovien lapsia kastetaan ”rukoushuoneseurakunnan” jäseniksi. Tosin määrä on vielä laskettavissa sormin eikä sitä tapahdu siellä, mihin viittaat.
Kirkko-oppi on tunnetusti haastava teologian osa-alue ja varsinkin siellä, missä luottamus kirkkoon instituutiona on mennyt, mutta sakramentit ja jumalanpalvelusyhteys nähdään tärkeinä niinkuin ne ovatkin.
Marko, ok. Veikkaan, että lestadiolaisten piirissä, jossakin suunnassa. Protestantisesta teologiasta käsin tulee kaikenlaisia variaatioita, sille ei voi mitään.