Tämä on nyt kolmas osa Antti Nylénin Tunnustuskirja-arviotani. Henkilökohtaisen ja myönteisen apologeettisen katsauksen jälkeen on aika tehdä Nylénille dogmaattinen läpivalaisu. Nylén katsoo olevansa ”oikeaoppinen kristitty”, minkä mittapuuksi hän asettaa apostolisen uskontunnustuksen, jonka hän nielee mukisematta. Tästä olen iloinen, sillä apostolinen uskontunnustus oli minullekin ratkaisevassa asemassa, kun aikanaan kamppailin dogmatiikan sokkeloissa (ja kamppailen yhä). Tutkiessani kirkkoisä Irenaeusta, joka oli apostoli Johanneksen opetuslapsen opetuslapsi, löysin apostolisen regula fidein, uskon säännön tai totuuden mittapuun, jonka kodifioituna versiona apostolista credoa voi pitää.
Apostolinen uskontunnustus ja kolminaisuusoppi
Varhaisilla kirkkoisillä oli siis aika lailla sama oikeaoppisuuden kriteeri kuin Nylénillä. Tässä on vain yksi ongelma. Historia ei pysähtynyt 200-luvulle, vaan tuli 300-luku ja kiista Kristuksen jumaluudesta, jonka Nikean konsiili sitten vuonna 325 määritteli dogmiksi. Sitten tuli Pyhän Hengen jumaluus ja Konstantinopolin konsiili 381. Ja niin edelleen koko dogmihistoria. Mikä on sen suhde apostoliseen uskontunnustukseen? Tätä ei Nylén meille ratkaise, enkä toistaiseksi itsekään. Sen vain sanon, että Nylén ei edes mainitse koko ongelmaa ja jättää jopa ristiriitaisen vaikutelman suhteestaan siihen.
Toisaalta Nylén sanoo, ettei juuri usko muuta kuin apostolisen uskontunnustuksen (s. 162). Toisaalta hän kannattaa vankasti Jeesuksen jumaluutta, se on hänelle ”ehdottoman luovuttamaton dogmi” (s. 228). Nylénin usko on niin Kristus-keskeistä, että se kääntää jopa kolminaisuusopin päälaelleen: ”Kristus on Pyhän Kolminaisuuden, kuten kirkonkin, pää.” (s. 89) Kolminaisuus on Nylénille monimutkainen, ”vaikeakäyttöinen, jos ei käyttökelvoton idea”, ja hän pitää ”iloisen harhaoppisesti suunnilleen kahta jumalaa” (s. 86). Tai siis hän luulee, että ”huomattava osa tunnustuksellisista kristityistä, joilla ei ole teologista kunnianhimoa”, tekee niin.
Oli miten oli, Nylén kirjoittaa kolminaisuudesta harvinaisen kummallisesti. Toisaalta hän puhuu Isän yhteydessä oikeaoppisen kielenkäytön mukaan Luojasta ja persoonasta, mutta sitten hän sanoo luonnontieteilijöiden viittaavan samaan asiaan ”luonnonlaeillaan” (s. 87). Nylén kuvaa näkemystään ”lähinnä panenteismiksi”, mutta joskus se kuulostaa jopa panteismilta, kun hän kirjoittaa: ”Jumala on minulle yksi sanan ’maailma’ merkityksistä.” (s. 79) Aiemmin hän kuitenkin kirjoitti perimmäisestä mielestä, joka ”on jo ennen maailman alkua ollut tosiasia täysin ihmisistä riippumatta” (s. 73-74). Ota tästä nyt sitten selvää.
Nylénin kristologia on aika lailla kunnossa, hän tosin sanoo Kristuksen olleen ”kaikessa täsmälleen kuten me” (s. 87) ilman perinteistä lisäystä ”kuitenkin ilman syntiä”. Pyhä Henki, ”kristinuskon jumalista oudoin” (s. 87) on Nylénille jonkinlaista epämääräistä yhteishenkeä, vaikka hän myös käyttää oikeaoppista termiä ”kolmas persoona” (s. 88). Kun Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat näin erilaisia, nousee kysymys siitä, jakavatko he mitään yhteistä jumalallista olemusta. Tämä on relevanttia siksi, että Nylén uskoo Kristuksen jumaluuteen: mikä jumaluus Kristuksessa oikein tuli ihmiseksi? Kuka oli se Isä, joka on ”rakastanut minua”, kenelle tai mille Kristus sanoi ”Abba”, luonnonlaeilleko?
Kuolemanjälkeinen elämä ja Jumalan valtakunta
Nylénin seuraava ”iloinen harhaoppi” on ns. soul sleep -oppi, jonka toisaalta amerikkalaiset lahkot kuten Jehovan todistajat ja adventistit ja toisaalta liberaaliteologian tietyt virtaukset omaksuivat 1800-luvulla. Tai ainakin Nylén antaa vahvasti harhaanjohtavan vaikutelman siitä, että hän kannattaa tätä oppia. Ikuinen elämä ei hänen mukaansa missään tapauksessa tarkoita ”kuolemanjälkeistä elämää” (s. 93).
Hän piirtelee karikatyyrikuvia taivaasta (joihin hän sisällyttää mm. ”jälleennäkemisen riemun”) ja sanoo oikeaoppisen kristityn tietävän, että kyse on kuvitelmista, sadusta, vertauskuvista, pakanoiden unelmista. Nylénin argumentti on hautajaisliturgiasta: Kristus herättää sinut viimeisenä päivänä. ”Ei ennen. Sitä ennen olemme kuoleman hallussa, sen panttivankeja. Kristus itse sen sijaan on mennyt meidän edellämme.” (s. 94)
Nylénin tekstissä on kyllä paljon oikeaoppistakin, ja ehkä siitä saisi väännettyä juuri ja juuri kirkon uskon mukaisen tulkinnan. Suoraan ei sanota, ovatko kuolleet tietoisia ja voivatko he nauttia Jumalan läsnäolosta ennen ylösnousemuksen päivää, voivatko pyhät rukoilla puolestamme taivaassa jo nyt. Nylén ohittaa kokonaan Uuden testamentin aineiston, kristillisen tradition, katolisen dogmin ja vaikkapa Jari Jolkkosen Euangelium Benedictum -kirjassa mainitsemat ”luterilaiset pyhäinpäivän virret” ja ”katoliset hautausrukoukset”, jotka ”tietävät, että pyhät viettävät juhlaa taivaassa jo nyt” (s. 159).
Edellisen perusteella on sanomattakin selvää, ettei ”Jumalan valtakunta” tarkoita Nylénille taivasta. Eikä siinä mitään, mutta kun Nyléniltä ei tunnu liikenevän minkäänlaista teologista sisältöä Jumalan valtakunnalle: ei ekklesiologista, ei kristologista, ainoastaan politiikkaa. ”Jumalan valtakunnan saavuttamattomuus merkitsee jatkuvaa muutosta, jatkuvaa työtä.” (s. 76) ”Se on tavoitteemme, varma näkemyksemme siitä, millainen maailman pitäisi olla.” (s. 75) Nylén tunnustaakin: ”Kristinuskokin on minulle pohjimmiltaan poliittinen asema, ohjelma ja vakaumus, ei yksityistä tunnelmointia. Se on näkökulma maailman menoon.” (s. 72) Tässä asiassa Nylén ei ole tainnut lukea tai kuunnella paljon paavi Benedictusta, jonka hän toisaalla tunnustaa teologian opettajakseen (s. 154).
Arvot ja oppi
Nylén antaa hauskasti väriä Paavalin kuuluisalle sitaatille (Gal. 3:28): ”Yks hailee mikä olet, sininen vai vihreä, lintu vai kala, Kristuksessa me kaikki olemme yhtä.” Tämä lause yhdessä sen kanssa, että Jeesus piti hajurakoa juutalaisten perinnäistapoihin ja ”halveksi perhesuhteita”, paljastaa kulttuurikristityn kiusallisen erehdyksen, jonka mukaan kristinusko olisi ihastunut ”rooleihin, perinteisiin, tapoihin, instituutioihin, auktoriteetteihin” (s. 72).
Nylén ei jaksa käsitellä Jeesuksen opetusta avioliitosta (Matt. 19) eikä kirkon johtajien auktoriteetista (Matt. 16:18-19, 18:17-18), puhumattakaan Paavali opetuksesta traditioista, tavoista ja rooleista (esim. 1. Kor. 11) Häntä ärsyttää puhe kristillisistä arvoista. ”En tiedä mitä ne ovat.” ”Jos ja kun niillä tarkoitetaan itsetyytyväistä keskiluokkaisen heteroydinperheen vaalimista tai kaikinpuolisen normaaliuden ihannointia, olen täysin valmis repimään kristilliset arvot silpuksi ja heittämään kallionkielekkeeltä tuuleen. Arvot ylipäätään? Ei kiitos, en käytä.” (s. 102)
Nylén päätyy erikoiseen arvojen ja opin vastakkainasetteluun. ”Arvot ovat vain ohjenuoriksi ylennettyjä tunteita. Arvo on arvoton sana. Katsomuksellisissa asioissa olen fanaattinen opillisuuden kannattaja. Oppi on formuloitavissa, arvot eivät.” (s. 103) Hämyiset ”kristilliset arvot” on asetettava vastakkain evankeliumin, kristinuskon ydinsanoman kanssa. ”Valitse: arvot vai oppi, hämärä vai selvyys?” (s. 103)
Miksi pitäisi valita? Niin kuin Johannes Paavali II niin kauniisti esitti vaikkapa kiertokirjeessään Redemptor Hominis, evankeliumi on mitä suurin osoitus ihmisarvosta: Jumala rakasti ihmistä niin paljon… Luomisen ja lunastuksen opinkappaleista seuraa ihmiselämän arvostus alusta loppuun, mikä ei valitettavasti saa Nyléniltä kovin paljon sympatiaa osakseen (s. 64, 111, 204-206). Toisin kuin Nylénin dikotomia antaisi ymmärtää, esimerkiksi aborttikysymyksessä ”arvot” johtavat selvään vastaukseen, typistetty ”oppi” (s. 103:n alaviitteen ”oppi/opetus”-erottelu on puhtaan nyleniläinen, ei katolisen dogmatiikan mukainen) sen sijaan hämäryyteen, epämääräiseen fiilistelyyn siitä, kuka saa elää (s. 210).
Lopuksi
Nylén on taitava kirjoittaja ja ”uusapologeetta”. Mutta mitä tässä artikkelissa käsiteltyihin asioihin tulee, siteeraan mieluusti Nyléniä itseään: ”Luojan tähden, älkää uskoko sanaakaan!” (s. 51)
