Talouden kriisien pyörteessä on lähes unohtunut, että Eurooppa kohtaa myös varsin inhimillinen haaste: ikääntyminen.
Vuoteen 2030 mennessä jopa kolmannes eurooppalaisista on eläkeiässä. Väestön ikääntyminen ei iske tasapuolisesti kaikkialle Eurooppaan – Suomen pohjois- ja itäkolkissa ikärakenteen muutos tapahtuu nimittäin huomattavasti nopeammin. Esimerkiksi kolmannes pohjoiskarjalaisista ylittää eläkeiän kuluvan vuosikymmenen loppuun mennessä!
Väestörakenteen muutokset on otettava huomioon ympäri Eurooppaa, niin Euroopan, valtion kuin kuntienkin tasolla. Nuoret ja työikäiset muuttavat maaseutualueilta kaupunkeihin, maaseutu autioituu ja jäljelle jääville ihmisille ei enää ole asianmukaisia palveluja.
Maaseutualueiden ongelma ei sinänsä ole yllätys: kun nuoriso hakeutuu koulutukseen suurempiin keskuksiin ja kaupunkeihin, myös palvelut ovat vaivihkaa siirtyneet kohti kasvukeskuksia. Perhe on helppo perustaa sinne, missä on työpaikka ja palvelut.
Yllätys sen sijaan on ikääntymiseen ja väestörakenteen muutokseen varautumisen puuttuminen. Kyse on rajatylittävästä eurooppalaisesta haasteesta. Olisi luonnollista, että asiaan myös pyrittäisiin etsimään ratkaisuja yli rajojen – ja EU jos mikä on luonnollinen taho yhteistyölle.
Vasta hiljattain on unionin tasolla alettu ymmärtää tämä tulevaisuutemme kenties rajuin haaste.
Omalta osaltani olen pyrkinyt korostamaan ikääntymishaasteeseen varautumisen tärkeyttä työssäni Euroopan parlamentissa. Kysymykselläni työllisyydestä, sosiaaliasioista ja osallisuudesta vastaavalle komissaari László Andorille peräänkuulutin tarvetta kattavalle Euroopan laajuiselle ikääntymisstrategialle sekä puntarointia alhaisen syntyvyyden vaikutuksista. Miten EU ylipäänsä edes voi olla ilman kokonaisvaltaista näkemystä lähestyvälle väestörakenteen muutokselle – etenkin kun kolmannes eurooppalaisista on pian eläkeiän kynnyksellä? Ei puhettakaan ”koko kansan unionista” ennen kuin kaikki sen jäsenet on otettu asianmukaisesti huomioon.
Eurooppaa kohtaavan väestörakenteen muutoksen edessä eivät vuoden 2012 aktiivisen ikääntymisen teemavuoden kaltaiset pehmeät toimenpiteet paljon auta. On varauduttava paljon kokonaisvaltaisemmin. On ryhdyttävä sanoista tekoihin.
On varmistettava, että terveydenhuolto, pitkäaikaishoito ja vanhuspalvelut kehittyvät ja selviytyvät väestön ikääntymisen myötä kasvavasta kysynnästä ja toisaalta myös työntekijöiden puutteesta. Vanhojen sukupolvien hiljaisen tietämyksen siirtäminen nuorille sukupolville on yhtälailla tärkeää. Myös yhdenvertainen pääsy laadukkaaseen hoitoon on taattava kaikille, kukkaron koosta riippumatta.
Ikääntyminen ja vanheneminen ovat yksilön haasteita. Meistä jokainen ansaitsee tulla kohdelluksi yksilöinä ja ihmisinä, jolla on omat, yksilölliset tarpeet, heikkoudet ja vahvuudet. Ikääntyminen on myös sukupuolikysymys: naiset elävät ja työskentelevät pidempään, pääasiallisesti hoitoalalla. Epävirallisesta hoidosta suurin osa on naisten tekemää.
Ikähaaste on annettu. Nyt kyse on asennemuutoksesta – on nähtävä ikääntyminen voimavarana, jonka ratkaisemiseen tarvitaan kaikkia yhteiskunnan jäseniä: ikääntyneitä ihmisiä, nuoria, maahanmuuttajia sekä työttömiä. Sukupolvien täytyy kohdata, voimavaroja ja vastuunkantoa on jaettava yhteiskunnassa nykyistä paremmin.