Herra, mikä on ihminen, että hänestä lukua pidät, mikä ihmislapsi, että häntä ajattelet! (Ps. 144:3)
Minkälaista ihmistä sinä arvostat?
Mitä eroa on Jumalan rakkaudella verrattuna meidän ihmisten rakkauteen?
Keitä Jumala rakastaa?
Miksi monet Joonan tavoin haluaisi paeta kaikkinäkevän Jumalan kasvojen edestä (vert. Joona 1:3); minkälaista on olla Jumalan tarkkaavaisen katseen alla (vert. Job. 7:17-20)?
Kaikki julkaistut blogini:
Edellä Sakari pohtii uskon, toivon ja rakkauden välistä suhdetta, erittäin tärkeää pohdintaa uskonelämälle mitenkä ne liittyvät toisiinsa. Hebr.kirjeen 6 luvusssa, sen kirjoittaja laittaa uskon esikuvaksi Aabrahamin. Jumala ilmaisi Aabrahamille oman hyvän tahtonsa, jopa kaksinkertaisesti. Ensin lupauksen perillisestä ja toiseksi vielä valalla vahvisti lupauksensa.
Turhaan ei Aabrahamia sanota ” uskon isäksi”, sillä hänen uskonsa lepäsi toivon varassa, sillä jos hänellä ei olisi ollut toivoa niin silloin hänen uskosta olisi ollut ” ns. ”kuollut usko”. Mutta kun hänellä oli toivo, vaikka hän ei nähnyt, niin silti hän uskoi, ettei Jumala valehtele. se oli varmuutta, koska itse Pyhä Jumala oli toivon takaaja ja täyttäjä.
Tällä tavalla usko on luottamusta Jumalaan, ja toivo on se ankkuri johon usko kiinnittyy. Varmasti ymmärrämme sen miten käy, kun pelastuksen ankkuriköysi pääsee irti, silloin edessä on myrskyävä epäuskon meri. Näin olleen usko ja toivo yhdessä liitty ja kiinnittyy kiinteästi Jeesukseen, hänen täytettyyn työhönsä, joka vie varmasti perille, jonne Jeesus on edeltä mennyt ja raivannut kaikki esteet pois ja tehnyt meillekin tilaa. Mielestäni uskoon ja Jumalan rakkauteen liittyy, meidän toivomme , ja siihen toivoon kärsivällisyys luottamus odottaa Jumalaan lupausten täyttymistä omalla kohdallamme.
Martin hyvästä kommentista tuli mieleen usko, toivo ja rakkaus koru; risti, ankkuri ja sydän.
Ismo Malisen kommenttia lukiessa nousi mieleen Hebrealaiskirjeen lupaus Jumalan kansalle ”varmasti” tulevasta ”sapatin levosta”.
Herran omilla se ”lepo” on jo nyt Jeesuksen täytetyn työn perusteella.
Voi miten monet kerrat sitä itse on yrittänyt – ja itsensä väsyttänyt!
Nämä läksyt ovat hirveän vaikeita oppia. Ja juur kun uskoi jo jotain
oppineensa, taas on aloitettava ”opiskelu” alusta.
Sakarilta hyvä huomio. Itsensä loppuun ajamisesta toipuminen vie aikaa. Minulla toipuminen on kestänyt 7,5 vuotta. Onneksi valoa näkyy nyt tunnelinpäässä selvästi ja luottavaisin mielin voi olla. Ainakin viimeistään Taivaissa olen terve.
Niin ja minulla todella on kulunut kuusi vuotta siitä, kun Peijaksen
etevimpiin kuulunut lääkäri totesi minun sairastan perin huonomaineista myoloomaa, hankalaa veritautia. Nyt vielä elän
”tällä puolella” rajaa, josta ei ole paluuta silloin kun Isä sanoo:
”Tule kotiin lapseni! Täällä on hyvä olla. Ei enää noita voimakkaiden
lääkkeiden aikaansaamia jalkakipuja jne.”
Jotenkin aikaisemmasta poikkeavalta on tuntunut laulaa vaikkapa:
” Siell on ruumiit aivan uudet, puhtaat, kirkkaat kokonaan. Tänne jäävät vajavuudet, synnin arvet päälle.”
Tietysti tiedän sen valtavan ikävän, joka jää tänne jälkeen jääville
( rakas Arjani, lapset ja lasten lapset. Saamme kuitenkin elää
loppuun asti: sydän taivaassa, käsi aurassa – kotiporteille asti.
Suloinen rauha, kun saa joka päivä pyytää elää käsi Jeesuksen kädessä: lävistetty Jeesuksen käsi siunaa – joka sekuntti, joka minuutti, joka tunti, joka päivä, joka kuukausi, joka vuosi – koko elämän! ). Sapatin lepo on jo tullut! Se on yksinkertainen armon
sanojen omistaminen Jeesuksen ristin ja ylösnousemuksen kautta.
Virsi 338 ; Päivä vain ja hetki kerrallansa
Meillä voi olla suuria ennakkoluuloja ja pelkoja suhteessa eri ihmisiin. Miten pystyisimme muuttamaan itseämme, jotta osaisimme suhtautua kaikkiin ihmisiin kunnioittavasti?
”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun.
Minun Isäni kodissa on monta asuinsijaa. Jos ei niin olisi, sanoisinko minä teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa? ja vaikka minä menen valmistamaan teille sijaa, tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, että tekin olisitte siellä, missä minä olen.” Joh.14:1-3
”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani-sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.” Joh.14:27
”Ja minä olen rukoileva Isää, ja hän antaa teille toisen Puolustajan olemaan teidän kanssanne iankaikkisesti, totuuden Hengen, jota maailma ei voi ottaa vastaan, koska se ei näe häntä eikä tunne häntä; mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy teidän tykönänne ja on teissä oleva.
En minä jätä teitä orvoiksi; minä tulen teidän tykönne.” Joh.14:16-18
Jeesus lohduttaa tässä opetuslapsiaan ennen poismenoaan ja lupaa lähettää toisen puolustajan. ( Jeesus puhuu tässä itsestään epäonnistuneiden, sairaiden, syntisten ja hyljättyjen puolustajana.)
Huomaa että evankeliumit kuvaavat Jeesuksen kaikessa tekemisessään juuri näin, Hän oli heikkojen puolustaja ”vahvoja” vastaan (lue itseriittoisia vastaan)
Paavali jatkaa myöhemmin samaa Hengen osoittamaa tietä, josta Jeesus sanoi ”Tien te tunnette” (”Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani.”)
Itämailla on käsite, että jokaisella ihmisellä on oma ”elämäntiensä”, joka tarkoittaa myös: ”tapa elää elämäänsä” Tätä Jeesus tarkoittaa ja asettaa itsensä meille tieksi. ”Elämä Kristuksessa”
Seuraava Paavalin kirjoitus osoittaa mitä tuo ”Tie” käytännössä on, se on sitä samaa ” heikkojen puolustamista”, mistä Jeesus tunnettiin.
”Mutta meidän, vahvojen, (edellisessä luvussa puhuu heikkouskoisten hoivaamisesta) tulee kantaa heikkojen vajavaisuuksia, eikä elää itsellemme mieliksi.
Olkoon kukin meistä lähimmäiselleen mieliksi hänen parhaaksensa, että hän rakentuisi.
Sillä ei Kristuskaan elänyt itsellensä mieliksi, vaan niinkuin kirjoitettu on: ”Niiden herjaukset, jotka sinua herjaavat, ovat sattuneet minuun”.
Sillä kaikki, mikä ennen on kirjoitettu, on kirjoitettu meille opiksi, että meillä kärsivällisyyden ja Raamatun lohdutuksen kautta olisi toivo.
Mutta kärsivällisyyden ja lohdutuksen Jumala suokoon teille, että olisitte yksimieliset keskenänne, Kristuksen Jeesuksen mielen mukaan, niin että te yksimielisesti ja yhdestä suusta ylistäisitte Jumalaa ja meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen isää.
Hoivatkaa sentähden toinen toistanne, niinkuin Kristuskin on teidät hoivaansa ottanut Jumalan kunniaksi.”Room.15:1-7
Tässä Room. kirjeen kohdassa on yksi tärkeimmistä Paavalin (mielestäni) toivon ja lohdutuksen sanoja: ”Että teillä RAAMATUN lohdutuksen kautta olisi toivo.”
Niin kuin Kristus on teidät hoivaansa ottanut, niin hoivatkaa tekin toinen toistanne, lohduttakaa toisianne Raamatun lupausten kautta, että olisimme yksimieliset, siitä toivosta jonka on meille Kristityille jättänyt ja yhdestä suusta ylistäisimme ja kiittäisimme Jumalaa, meidän Isäämme.
Miksi niin helposti olemme liian vaativia itseämme ja lähimmäisiämme kohtaan?
Rakkaudessa ei ole pelkoa, ennakkoluulot ovat meissä synnin tähden ja pelkäämme vääryyden maailman tarttuvan meihin, vaikka se on jo meissä sisäisesti.
Joka on paljon saanut anteeksi se paljon rakastaa. Miten me näemme itsemme suhteessa muihin ihmisiin? Syntisiä ovat kaikki, mutta kuten joku aikaisemmin hyvin kirjoitti osa ei sitä tiedä. Jumala on kuitenkin ottanut pois koko maailman synnin Kristuksen kautta. Miten meidän pitää suhtautua ihmisiin, jotka ovat samanlaisia kuin meikin? Eikö samalla tavalla kuin suhtaudumme itseemme?
Jos en olisi kuullut Kristuksen Evankeliumia, niin tahtoisin, että joku sen minulle kertoisi. Kirkko on maailmassa levittämässä Evankeliumia Jumalan Armo työstä Kristuksessa. Jos joku siihen loukkaantuu, niin mitä me sille voimme, huomenna saattaa kuitenkin tulla totuuden tuntoon. Kaikkiin ihmisiin voi suhtautua kuin Luotuihinsa, sillä kakki on Hänen luotujaan. Kaikki.
Rakkaus peittää kaiken synnin.
Rakkauden kaksoiskäsky on vaativa ja mahdoton on sen täyttäminen täydellisesti meille ihmisille. Jumalan suuri ehdoton rakkaus meitä kohtaan muuttaa meitä, mutta ihmisiä olemme senkin jälkeen.
Olisko niin, että ”aito” ja ”avoin” suhde Jeesukseen ”helpottaa”
myös lähimmäisten meihin kohdistuneiden odotusten ja haasteiden
”hoitamisessa”? He saattavat olla yllättävän ”armeliaita” jopa meidän virheiden ”ymmärtämisessä”. Jumala on tässäkin suhteessa
”suurempi” kuin meidän sydämemme ja ”tietää kaikki”. Levosta käsin ”lähimmäissuhteisiimme” saattaa heijasttua Taivaan Isän armahtavasta sydämestä heijastustusvaikutuksia, jotka jäävät meiltä piiloon – mikä on onkin hyvä asia. Apostolihan sanoo rohkeasti ja nöyrästi: se nikä on ”meissä” on ” suurempi kuin mikä on maailmassa” ( varsin hyvin meidän pitäisi olla tietoisia syntisyydestämme ja puutteistamme Jumalan ja ihmistekin suhteen,
ja kuitenkin noin on kirjoitettu ).
Suhteemme Jeesukseen vaikuttaa varmasti siihen miten huomioimme lähimmäisemme.
Tein aikoinaan gradun SLS: vuosista 1914 – 1934 . Noilta vuosilta tuli esiin voimakkaasti arkkipiispa Gustaf Johansson ja hänen teologiansa. Johanssonilla oli vankka vakaumus krisityn muuttumisesta. ” pyhityksen tietä” niin, että krisitystä tulee jo täällä miltei niinkuin Kristus ( beckiläinen eli raamatullinen suunta ).
Mihin tällainen opetus voi johtaa ?
Hyvä kysymys. Täydelliseksi ei meistä kukaan muutu täällä maanpäällä. Voi olla, että suhde lähimmäisiin omasta mielestä hyvällä voi olla vaikeaa. Hengen hedelmät seuraavat oikeaa uskoa, mutta synnittömiä emme ole.
1970-luvulla yksi.kirkon lähetysherätysliikkeistä ajautui ongelmiin
mm siksi, että kaksi teologista näkemystä joutui jännitteiseen tilanteeseen, kun kristityn ”muuttumisen” mahdollisuudet nähtiin
kahdesta näkökulmasta: kristitty ” kokonaan vanhurskas ja kokonaan syntinen” tai ” osaksi vanhurskas ja osaksi syntinen”.
Teologian historiassa on pohdittu kysymyksen asettelua: ” Kristus
meissä” ja ”Kristus meidän puolestamme”. ( luterilaisten oppikeskustelut Venäjän ja Suomenkin ortodoksien kanssa ovat
kosketelleet juuri tätä kysymystä ).