Uskonnollisesta viitekehyksestä maailmaa tarkkailevat saattavat nähdä eri ilmiöissä uskontoperäisiä vaikuttajia tai tulkita maailmaa uskonnollisten okulaarien kautta. Kreationisti tarkastelee maailmaa kirjaimellisen luomiskertomuksen kautta ja joutuu kieltämään tieteen, koska tiede osoittaa kreationismin mahdottomuuden. Fundamentalisti taas näkee tuiki tavallisissa ja normaaleissa ilmiöissä – kuten homoseksuaalisuudessa tai avioliiton ulkopuolisessa seksissä – paheksuttavaa syntiä, joka tulee tuomita.
Ääriesimerkkien lisäksi on paljon muitakin ilmiöitä, joita tarkastellaan uskonnollisesta viitekehyksestä. Yksi yleinen esimerkki on pahuus eli klassinen pahuuden ongelma. Maailmassa on pahuutta, jolloin uskovan on käytävä itsensä kanssa keskustelu siitä, miksi hyvä Jumala sallii pahuutta. Pahuus selitetään useimmiten valinnanvapaudella, jolla on taipumus tuottaa myös pahuutta.
Jotkut uskonnolliset piirit liittävät kuvioon vielä nk. kiistakysymyksen eli Jumalan ja Saatanan väännön Jumalan ja tämän lakien asemasta ihmisten elämässä. Tässä asetelmassa Jumala sallii pahaa, koska Jumalalla ja Saatanalla on menossa veto siitä, kumman malli on ihmiselle parempi: Jumalan hallitusvalta vai hänestä riippumaton hallitusvalta. Mikään ainutkertainen asetelma ei ole, sillä samat veijarithan löivät vetoa myös Jobin kohtalolla.
Näiden lisäksi saattaa törmätä myös käsitteeseen hyvyyden ongelmasta. Hyvyyden ongelmassa hyvyyttä tarkastellaan uskonnollisesta kulmasta ja esitetään kysymys: miksi on hyvyyttä? Vastaukseksi tarjotaan tietenkin Jumalaa. Koska miksi ihmeessä hyvyyttä muuten olisi?
Mitä sitten on hyvyys? Yleisen määritelmän mukaan ”hyvyys on moraalinen ja laaja käsite ja hyvyyden vastakohtana pidetään pahuutta.”
Hyvyys on siis yksinkertaisimmillaan jotain muuta kuin pahuutta. Yleisinä hyvyyden ilmiöinä voidaan kai huoletta pitää muiden pyyteetöntä auttamista ja empatiakykyä. Tarvitaanko muiden pyyteettömään auttamiseen ja empatiakykyyn sitten Jumalaa?
Empatiakyky on osa evoluutiotamme ja siitä on ollut meille hyötyä koko olemassaolomme ajan. Kuten Kirkko ja kaupunki tiivistää empatiakykyä käsittelevässä kirjoituksessaan: Empatian tausta on syvällä evoluutiohistoriassa. Harmonista yhdessäoloa ja yhteistyötä tukeva kyky on kehittynyt monille eläinlajeille. Esimerkiksi rotat ovat yllättäneet tutkijat asettamalla lajitoverin auttamisen herkkupalan edelle.
Empatiakyky liittyy siis yhteistyökyvyn kehittymiseen ja lajin menestykseen. Eikä se rajoitu ainoastaan ihmiseen. Samat menestymisen lait antavat kilpailuetua niin rotille, bonoboille kuin ihmisille.
Empatiakykyyn ja toisten pyyteettömään auttamiseen liittyy myös evolutiivinen porkkana: meistä tuntuu hyvältä kun autamme toisia. Aivomme palkitsevat hyvät teot antamalla meille hyvää fiilistä. Kun auttaminen tuottaa positiivisia tuntemuksia, on selvää, että empatiakyvyn esiintyneisyys lisääntyy lajin sisällä. Samasta syystä voidaan myös kyseenalaistaa, onko empatiakyvyssä lähellekään aina kyse pyyteettömyydestä, jos aivomme kerran palkitsevat meidät siitä ja muista hyvistä teoista.
Hyvyydessä ei siis ole mitään ongelmaa, joka vaatisi ratketakseen uskonnollista filosofointia. Hyvyys ei kerro Jumalasta ilmiön taustalla. Hyvyys kertoo siitä, että ilmiöön liittyy evolutiivisia etuja ja palkitsemisjärjestelmä, jotka takaavat hyvyyden esiintymisen aivan luontaisesti.
Kristillinen usko ja hyvyyden ajattelu sekä jumalakäsitys/käsitykset ovat oma kysymyksensä sinänsä.
Hyvyyden ongelma on sikäli yleinen ja todellinen ongelma, että ihminen joutuu (tai pääsee) elämässään tekemään valintoja ”hyvyyksien” välillä, ja siinä vähintäänkin mielessään perustelemaan valintansa. Meidän kaikkien on arvotettava erilaisia ”hyvyyksiä”, ja etsittävä (toivottavasti) niistä ”suurinta hyvyyttä”. Julkilausuttu perustelu valinnalle ei ole välttämättä sama kuin se, mitä ihminen tosiasiallisesti soveltaa. Voitaisiin sanoa, että ihmisellä on hyvyyden suhteen sekä (”edustuksellinen”) julkiteoria että sisäinen käyttöteoria. (Voimme jopa tuntea käyttöteoriastamme julkilausumatonta häpeää). Vastaava ilmiö esiintyy toki yhteiskunnallisestikin (siis esim. politiikassa). (Vrt. retoriikka)
Periaatteellinen kysymys onkin, onko tuon ”korkeimman hyvän” pohjimmainen kriteeri vain ja ainoastaan se, jonka määrittävät valtaapitävät , vallan tavoittelijat, yhteiskunnan vahvimmat ja ”kauniit ja silmäätekevät”, proletariaatti, joku ”politbyroo”, eniten syrjityiksi itsensä kokevat, suljettu lippuäänestys vai arpa. Vai onko valinnalle jokin pohjimmainen periaatteellinen, johonkin ”suurempaan päämäärään” liittyvä ihmisten mielipiteestä tai/ja henkilökohtaisista toiveista riippumaton kriteeri? (Mikä ei toki tarkoita, että joku meistä ihmisistä sen ehdottomasti ja täysin tietäisi – tai omistaisi. Kyse ei välttämättä ole siitä, miten itse päätös tehdään. Kyse on arvottamisen kriteeristä.)
Ihmiset voivat oikeuttaa valintansa jollakin tavalla. Tämä oikeutus ei läheskään aina ole se, jonka ihminen ajattelee johtavan siihen valintaan, jonkä hänen pitäisi valita – jonka pohjimmiltaan kokee rehellisesti oikeaksi. Useinkin haluamme sitä, jonka tiedämme olevan ”pohjimmiltaan sitä, mitä ei pitäisi haluta” – kipuilemme ehkä alitajuisestikin tällaisten ristiriitojen kanssa, jotka usein haluaismme vain unohtaa (onnistuen vaihtelevalla menestyksellä). Filosofit puhuvat ihmismielelle ominaisesta itsepetokstaipumuksesta – ei ole ehkä aivan harvinaistakaan. Ehkä tätä itsepetostaipumustakin voisi kuvata evoluution synnyttämäksi (”kehittämäksi?”) ominaisuudeksi? Sekin edistaa jotakin ”hyvää” (hyvyyttä?)
Tämä tutkittu ilmiö ei itsessään erottele esim. kristittyä ja ateistia: ongelma koskee kaikkia ihmisiä tasapuolisesti – suhtautumisesta tähän en sano mitään varmaa. Toki me yleensä miellämme itsemme ”suuremman hyvyyden” edustajiksi kuin ”toisinajattelijat”. Lieko sekin evoluution yhteiskuntaan synnyttämää ”hyvyyttä”?
”Empatian tausta on syvällä evoluutiohistoriassa”
Entä miten tämä ”empatian evoluutio” on suhteutettavissa Jeesuksen sanaan (Mat7)?
”Jos siis te, jotka olette pahoja, osaatte antaa lapsillenne hyviä lahjoja, kuinka paljoa ennemmin teidän Isänne, joka on taivaissa, antaa sitä, mikä hyvää on, niille, jotka sitä häneltä anovat!”
Kuten Sami Keto toteaa K&K: ssa ”Kun ihmisten välinen hierarkia kasvaa, osa ihmisistä nousee muita ylemmäksi. Usein heidän kykynsä tuntea empatiaa alempana olevia ihmisiä ja eläimiä kohtaan heikkenee.” Tämä on varsin tyypillinen kuvaus ihmisen empatiasta. Jumalan rakkaus toimii sensijaan päinvastoin, kuten mm. edesmennyt prof. Tuomo Mannermaa toteaa kirjassaan – Kaksi rakkautta.
Hyvyyden ja pahuuden ongelman ratkaisua helpottaa se lähtökohta, että on olemassa täydellinen hyvyys ja pahuus. Ilman näitä ääripäitä hyvyys ja pahuus sekoittuu mielissämme keskenään. Emme voi löytää muuta asiaa, joka kykenee ratkaisemaan kysymyksen.
”Ilman näitä ääripäitä hyvyys ja pahuus sekoittuu mielissämme keskenään.” Eipä taida ääripäiden hahmottaminen auttaa rajatapausten arvioinnissa. Arkitodellisuudessa saattaa hyvä kääntyä lopulta pahaksi ja paha hyväksi. Tätä epävarmuutta on siedettävä ja siinä yritettävä tehdä hyvää ja vastustaa pahaa.
Edelliseen liittyen voidaan ihmetellä ”empatian evoluutiossa sitä, että hyvän syväkehitys on johtanut ajatukseen ylentää itsensä alempiin nähden. Muistuttaa hieman sitä Jes14 kohtaa, jossa kerrotaan halusta nousta pilvien kukkuloille.
Kosti,myös muussa nisäkäsmaailmassa kuin ihmiskunnassa on muita alistavia hierarkioita. Mistä johtuu?
Kuten tuossa K&K:ssa todetaan: ”Simpanssien yhteisön sisäisiä ja yhteisöjen välisiä ristiriitoja ratkotaan uhittelemalla, tappelemalla ja toisinaan myös tappamalla.” Olisiko tässäkin empatia vastoin luontoa?
Pyyteetön hyvien asioiden ajaminen, tai tekeminen, niin sanottu palveleminen, on pyyteetöntä silloin, kun siitä ei makseta palkkaa, eikä odoteta palkkaa tai palkintoa edes tuonpuoleisessa. Tehdään vain toisen auttamiseksi, koska se on ihmisenä olemisen velvollisuus.
Yleensä ihminen ei tee mitään, ellei siitä ole hänelle hyötyä.
Nunnat tekivät aikoinaan paljon ilmaista sosiaalityötä, ja sen mahdollistamiseksi he eivät saaneet perustaa perhettä, joka olisi vienyt kaiken ajan. Heille luvattiin kuitenkin palkinto tuonpuoleisessa Kristuksen morsiamina.
Kukaan ei ole tullut kertomaan pitivätkö kirkollisten herrojen lupaukset paikkansa.
Naisilta on maailman sivu odotettu ja edellytetty ilmaista työtä. Sairaanhoitajan ja opettajan työ miellettiin (vieläkin) ”kutsumustyöksi”, josta ei tarvitse palkkaa odottaa. Ainakin palkka on ollut pienempi kuin miesten. Vaikka ”marioiden” osaa kiiteltiin, ”marttojen” oli huolehdittava tämänpuoleisesta, ilman kiitosta.
Kiitollisuus on iso lahja, olipa kutsumus mikä hyvänsä. Palvelut alttius vähenee koko ajan maailmassamme. Uskon lahjan se on.
Kykenemme pohdiskelemaan hyvyyden ja pahuuden ongelmaa silloin kun käsittelemme niitä suhteessa toisiinsa. Emme erillisinä ja täydellisinä.
Hyvyyden ongelma ! Hyvyys itsessään ei ole ongelma, vaan sen puute. Vääryys (synti) taas on rakkauden puutetta.
Raamatussa kuvataan ihmistä ja ihmisen tekoja hyvin moninaisesti, mutta sen pääsanoma ei keskity ihmisen hyvyyteen tai pahuuteen, vaan Jumalan Armoon.
Raamattu ja varsinkin Uusitestamentti julistaa ihmiselle syntien sovitusta Kristuksen kautta. Näin ollen Kristinuskossa ei ensisijaisesti ole kyse moraalista, eikä etiikasta, vaan synnin sovittamisesta.
Ihminen on vääryyden vallassa, vaikka toimisi kuinka hyvin ja hienosti ja moraalisesti oikein. Ns. ”Hyvät” ihmiset tekevät maailmassa eniten vääryyttä.
Kun tunnustamme vääryytemme (Hebr. ”Vääryyden tunnustaminen”= ”Samanmielisyyttä Luojan kanssa.”) olemme yhtä Totuuden kanssa.
”Kaikki vääryys on syntiä. Ja on syntiä, joka ei ole kuolemaksi.” 1.Joh. 5:17
Filosofisesti hyvyys on idea, sitä ei voi nähdä koskaan, voi nähdä ainoastaan sen ilmenemismuotoja jos joku uskaltaa tehdä hyviä asioita.
– Miksi ei uskaltaisi?
– No siksi, koska joku toinen voi tulla moittimaan, että luuletko pääseväsi taivaaseen tuolla keinolla, kun nostit kaatuneen mummon pystyyn.
– En luule, vastasi toinen, ei tullut taivas mieleenkään, kun näin vain vanhuksen, joka menetti tasapainonsa ja hänen oli vaikea päästä ylös.
Siihen se toinen: – Olet omavanhurskas ja ulkokultainen, varsinainen pyrkyri, oliko sinulla edes rakkautta mukana, vain ihanko helisemällä kuljet täällä nostelemassa mummuja pystyyn. Haluat että kaikki näkevät sinun hyvät tekosi, varmaan sottelet vielä torveä edelläsi niinkuin ulkokultaiset tekevät synagogissa.
Älä luulekkaan että teot ohittavat armon, ihan vain sanon, että muistat sitten seuraavalla kerralla.
Ja mummu kaatui taas, moittija meni menojaan, ja auttaja auttoi taas ja kulki vielä kotiin asti mummun kumppanina. Molemmat nauroivat ja heillä oli yhdessä taivas maan päällä.
Tarja osuu oikeaan, hyvää pitää kaikkien ihmisten tehdä aina, säätyyn katsomatta…
”Sillä ei ole hyvää puuta, joka tekee huonon hedelmän, eikä huonoa puuta, joka tekee hyvän hedelmän, sillä jokainen puu tunnetaan hedelmästään. Eihän viikunoita koota piikkipensaista, eikä viinirypäleitä korjata orjantappuroista.
Hyvä ihminen tuo sydämensä hyvän varastosta esiin hyvää, ja paha tuo pahan varastostaan esiin pahaa, sillä sydämen kyllyydestä suu puhuu.
Miksi te sanotte minulle: ’Herra, Herra!’ ettekä tee, mitä sanon? Jokainen, joka tulee minun luokseni ja kuulee sanani ja tekee niiden mukaan – osoitan teille, kenen kaltainen hän on. Hän on miehen kaltainen, joka taloa rakentaessaan kaivoi syvään ja laski perustuksen kalliolle. Kun tulva tuli, virta syöksyi taloa vasten, mutta ei voinut sitä horjuttaa, sillä se oli perustettu kalliolle. Se taas, joka kuulee eikä tee, on miehen kaltainen, joka rakensi talonsa maan pinnalle ilman perustusta. Virta syöksyi sitä vasten, ja se sortui heti, ja sen talon luhistuminen oli suuri.” Luuk.6:43-49