Sosiaalipoliitikot, piispat, käytännön toimijat ja kansalaiset ovat ottaneet kantaa Matti Alahuhdan vetoomukseen yritysjohtajille. Vetoomuksessa toivottiin, että yritysjohtajat harkitsisivat joko lahjoitusta tärkeänä pitämälleen yhteiskunnan alueelle tai palkan alennusta.
Selkeimmissä puheenvuoroissa on asetettu vastakkain hyvinvointivaltion rakentaminen ja vapaaehtoinen hyväntekeväisyys. On ajateltu niitä joko-tai-vaihtoehtoina. Vapaaehtoinen puuhastelu on voitu nähdä jopa häiritsevänä puuhasteluna tai oman kilven kiillotuksena.
Alahuhdan viestin ainut ongelmakohta on kuitenkin ehdotettujen palkanalennusten fiskaalisissa eli valtiontaloudellisissa vaikutuksissa. Jos eliitti laskee palkkojaan, se vähentää valtion saamia verotuloja ja sitä kautta heikentää hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusperustaa.
Kovin jyrkin sanakääntein ei mielestäni tulisi kuitenkaan moukaroida vapaaehtoistoimintaa – tapahtuipa se sitten vaikka vapaaehtoisten lahjoitusten muodossa.
Moni hyvinvointivaltion puolustaja näyttää ajattelevan hyvinvointivaltiota jotenkin annettuna järjestelmänä. Demokraattisen valtion vallan lähde on kuitenkin kansassa. Pohjoismainen hyvinvointivaltio syntyi protestanttisen kristillisyyden lähimmäisvastuun, tasavaltalaisen kansallisuusliikkeen aatteiden ja työväenliikkeen solidaarisuuden eetokselle. Ihmiset sen rakensivat. Moni käyttää jopa taistelu-metafooraa puhuessaan hyvinvointivaltion luomisesta.
Kansalaisyhteiskuntatutkija Lars Trägårdh hahmottaa tämän pohjoismaisen vyöhykkeen juuriksi valtion vahvan roolin, aktiivisen kansalaisuuden perinnön sukupolvilta toisille, protestanttisten arvojen perinteen sekä pohjoismaisen perhekulttuurin. Niillä alueilla, missä on pohjoismaistyyppinen hyvinvointivaltio, on vuosisadat kirkoissa saarnattu esivallan vastuusta köyhimmistä.
Ihmisten tasa-arvoa, kohtuullisen tasaista tulonjakoa ja universaaleja sosiaali-, terveys- ja koulutuspalveluja edustava hyvinvointivaltio tarvitsee edelleen tuekseen vankan moraalisen, eettisen ja poliittisen pohjan. Tarvitaan kansalaisten omaehtoista toimintaa, yhteisöllisyyttä ja kansalaisyhteiskuntaa.
Pohjoismaisten valtioiden ja kansalaisyhteiskuntien tutkimuksessa on perusteet sille, että yksilön, suvun, lähiyhteisön, kansalaisyhteiskunnan ja julkisen vastuun kasvattaminen on rinnakkainen, ei vastakkainen, prosessi. Ei vaalikopissa ääntään antava kansalainen ole vain valtiokansalainen: hänen altruistiset, muut huomioon ottavat asenteensa ovat syntyneet perheessä, yhteisöissä ja kansalaisyhteiskunnassa.
Kansalainen tukee poliittisesti vaikkapa valtion kehitysyhteistyötä, jos hän on altruistisesti antanut omastaan vapaaehtoisestikin vaikkapa lähetys- tai kehitysapujärjestöille.
Tähän keskusteluun liittyy pieni episodi – tai ehkä ei ihan niin pienikään. Kun Jyväskylän kaupungin silloisen kehitysjohtajan, dosentti Sakari Möttösen kanssa tarkastelimme kymmenen vuotta sitten julkaistussa kirjassamme Kunta ja kolmas sektori näitä skenaarioita, tiivistimme näkemyksemme seuraavaan:
”Hyvinvointivaltio tarvitsee tuekseen – nyt ja sen tulevassa murroksessa – yhteisvastuuta, lähimmäisenrakkautta, sosiaalisuutta ja solidaarisuutta korostavan kansalaisyhteiskunnan. Kysymys…[on] kaikessa kansassa ja elävässä elämässä toteutuvasta huolenpidon ja yhteisvastuun kulttuurista – siis arvoista ja asenteista. On luotava hyvinvointivaltion kansalaisyhteiskuntaperustaa.”
Professori Juho Saarta ja nyttemmin myös professorina toimivaa Anne Birgitta Pessiä alkoi tuo ajatus vaivata niin, että he kokosivat tusinan verran tutkijoita pohtimaan asiaa eri näkökulmista. Syntyi kirja Hyvien ihmisten maa.
Päätin kirjan yhteenvetoluvun seuraavaan ajatukseen: ”Hyvien ihmisten maassa hyvät kansalaiset pyrkivät [näiden] erojen tasaamiseen niin oman elämänsä ratkaisuissa, järjestötoiminnassa kuin politiikassakin. Juhlallista, mutta totta.”
Hyvää ei varsinaisesti voi tehdä. Hyvyys on olemus tai ominaisuus, ei niinkään tuote.
Rakkauden hedelmiä voi toki jakaa, sikäli jos on mistä jakaa, mutta ellei ole, jää jälkelle pelkkää ulkokultaisuutta.
” Pohjoismainen hyvinvointivaltio syntyi protestanttisen kristillisyyden lähimmäisvastuun, tasavaltalaisen kansallisuusliikkeen aatteiden ja työväenliikkeen solidaarisuuden eetokselle.”
Pistäisin asiat juuri päinvastaiseen järjestykseen. Muistaa tulisi mitkä yhteiskunnalliset tahot ja minkälaisista aatehstoriallisista taustoista vastustivat lähes kaikkia niitä uudistuksia jotka tekivät maasta hyvinvointivaltion yli sääty-_ ja luokkarajojen ja ennenkaikkea mikä oli valistusfilosfian merkitys asiaintilain uudistumiselle.
seppo heinola :”Muistaa tulisi mitkä yhteiskunnalliset tahot ja minkälaisista aatehstoriallisista taustoista vastustivat lähes kaikkia niitä uudistuksia jotka tekivät maasta hyvinvointivaltion…”
Tarkoitatko näitä ”yhteiskunnallisia tahoja”:
Anton Huotari kertoo Työväen kalenterissa 1927,että v. 1916 vaaleissa valittu silloinkin sosialistienemmistöinen eduskunta sääti ns. valtalain, jota kuitenkaan ei saatu lainvoimaiseksi Venäjän vallankumouksen sekasortoisen tilanteen vuoksi, mikä johti eduskunnan hajottamiseen ja ensimmäiseen porvarien yhteisrintaman syntymiseen. Siihen asti eduskunnat olivat olleet sosialistienemmistöisiä.
Ei voi sanoa muuta kuin että kovinpa vähän silloisen ivasemmiston ”sdp-toverit” jättivät itsenäistyneelle Suomelle aikaa järjestellä asioitaan ennen kuin nostivat punaisen lampun Helsingissä Työväentalon torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi ja allekirjoittivat kapinansa innostamina 1.3.1918 ensimmäisen valtiosopimuksen Neuvosto-Venäjän ja Suomen sosialistisen työväentasavallan välillä.
”Waltiontalous” oli sen seurauksena tilanteessa, josta Kansanvalistusseuran kalenteri 1920 kirjoitti näin :”Suomen Pankin liikkeessä on viime vuosien kuluessa tapahtunut suuria mullistuksia. Venäjän vallan viimeisinä vuosina joutui pankin haltuun suuria määriä venäläisiä ruplavaroja, jotka vähitellen ovat kadottaneet melkein kaiken arvonsa (v:n 1918 lopussa olivat Suomen Pankissa olevat ruplat, obligatioita lukuun ottamatta, merkityt 18 pennin arvoiksi rupla). Valtionpankin kurssitappio Venäjän rahasta v. 1917 teki 158 938 910 mk, jonka korvaamiseen meni pankin koko vararahasto (62,4 milj. mk) suurin osa pankin 25 milj. mk:n suuruisesta kantarahastosta sekä voittovarat.
V. 1918 pankin suuret tappiot edelleen jatkuivat. Kapina tuotti pankille 116 200 328 mk:n suuruisen vahingon ja pankin hallussa olevain venäläisten arvopaperien kurssitappiot ja tarpeelliset poistot tuottivat lisäksi häviötä yli 263 milj.mk. Näiden tappioiden korvaamiseksi valtio v. 1918 antoi pankille valtion obligatioissa 350 milj. mk:n suuruisen lainan, jonka edellä olemme merkinneet v 1918 tappioksi.”( Kansanvalistusseuran kalenteri 1920)
Jatkoa ed. kommenttiin:
1. maailmansodan aikana Suomen taloudellinen tilanne heikkeni mm. siksi, kun Venäjä oli vuosina 1890 ja 1898 antanut keisarillisen julistuksen, jonka mukaan kaikissa virallisissa maksuissa oli Suomessa otettava vastaan ruplia ”täyteen kurssiinsa”, joka oli 2:67 markkaa. Vaikka ruplan kurssi markkinoilla I maailmansodan vuoksi aleni kevääseen 1917 mennessä n. 40%, Venäjä piti kiinni tästä määräyksestä, mikä johti siihen, että ruplia tulvi Suomen markoiksi vaihdettaviksi ja myös ruplamääräisten ostojen ja maksujen lisääntymiseen.
Todelliselta arvoltaan heikentyneet ”pakkoruplat” olivat Väinö Tannerin mukaan pääsyy itsenäistymisen ajan voimakkaaseen inflaatioon, joka nosti mm. ruuan hinnat ”pilviin” ja pienituloisimpien saavuttamattomiin. Vuodesta 1913 leipäviljojen ja ryynien hinta kohosi 1000-3300%, perunat 1000-1200%, herneet 1000%, silakka 1000-2000% jne.
Ja varsinkin valistunut _ y k s i n v a l t i u s – ? ! ?
Pohjoismaisen hyvinvointivaltion perustassa on näkemys, että kaikki kantavat yhteiseen laariin, josta virkaa tekevät valtion instanssit jakavat heikompi osaisille yhteisesti sovittujen periaatteitten mukaan. Valtio on kerännyt veroja ja kaikki ovat niitä maksaneet. Tämän periaatteen toimivuus on nyt ajautunut ylipääsemättömiin haasteisiin esim. Yksityistämisen tuomien eturistiriitojen tähden.
Annan yhden esimerkin: Sosiaalisin perustein jaettava apu, jonka varassa perheet saavat tukea esim. sähkölaskuun. Ennen valtio siirsi omasta sähkön tuotannon taskusta sosiaaliviranomaisen taskuun, eli jakoi verovaroin ylläpidetystä omaisuudestaan heikommalle osalle tasauksen mukaan.
Nyt tilanne on se, että sosiaalivirkailija maksaa tuon sähkölaskun yksityiselle sektorille, jolloin yhteisesti kerätyt verorahat menevät tulosiirtoina sijoittajien taskuun.
Jos ajatellaan, että yksityinen hyväntekijä tukee vapaaehtoisesti hyväksi katsomaansa tahoa, niin tuskin se alkaa kuitenkaan maksamaan yksityisen ihmisen sähkölaskuja. Hyviä urheiluseuroja on kiva tukea ynm. vastaavia.
Hyväntekeväisyyttä ei pidä väheksyä, mutta sitä ei saa asettaa hyvinvointi yhteiskunnan kanssa kilpailemaan köyhäin huollosta, köyhistä ja sairaista täytyy pitää hyvää huolta, vaikka kukaan ei maksaisi veroja. Järjestelmät pitää rakentaa siten, että sosiaalinen tasaus syntyy yhteiskuntaan tavalla tai toisella. Asetetaan laki, että kaikkien pitää lahjoittaa 10% omaisuudestaan valtiolle, niin eikös sillä saada homma taas toimimaan. Viimeisten tietojen mukaan suuryritykset maksoivat v.2013 Yhdysvalloissa veroja 1,90% tulostaan. Joku on laskenut menetettyjen verojen osuuden olevan biljoona luokkaa. Yksityiset lahjoitukset ovat kuitenkin keskimäärin kymmenissä tuhansissa.
Suomessa verot ovat suurempia, mutta kehitys on menossa siihen, että veroja maksaa tuloista lähinnä työssäkäyvä keskiluokka. Olisi mielenkiintoista avata nyt pinnalla olevan lastensairaalan rahoituspohja ja niiden kytkökset tulevan sairaalan hankintoihin.
Esim. Jenkeissä sairaalat toimivat monesti lahjoittajien varassa ja lahjoittajina toimivat usein myös omistajat, koska lahjoitukset terveyden huoltoon saa vähentää verotuksessa…
ismo malinen :”Annan yhden esimerkin: Sosiaalisin perustein jaettava apu, jonka varassa perheet saavat tukea esim. sähkölaskuun. Ennen valtio siirsi omasta sähkön tuotannon taskusta sosiaaliviranomaisen taskuun, eli jakoi verovaroin ylläpidetystä omaisuudestaan heikommalle osalle tasauksen mukaan.”
Kun olen nähnyt senkin, että 90-luvulla pienyrittäjäperheet eivät saaneet sosiaalisin perustein tukea esim. sähkölaskuunkaan, jonka seurauksena soitin sosiaali- ja tarveysministeriöön ja kysyin, että ”tahdotteko te todella tappaa heidät kaikki”, josta sain ohjeet kuinka tilanteessa tulisi toimia, olen huolestunut siitä, kuinka julkinen sektori kantaa vastuunsa vero- ja muiden sille sallimien veroluonteisten maksujen käytöstä?
Ei kai ole tarkoitus, että veroina perittävät sote- ym.kustannukset ohjataan pääomasijoittajien yhtiöiden omistajille taloudellista voittoa tuottaviin veroparatiiseihin ja palvelujen maksajiksi tulevat verojen ja muiden julkisten maksujen kuten esim. kiinteistöverojen mm. vuokriin kulminoituvat korotukset?