Hyväksikäyttöä vastaan on taisteltava kaikkialla

Virolainen näyttelijä ja joogaopettaja Marilyn Jurman liitettiin viime vuoden lopulla hetkeksi vahingossa facebook -keskusteluun, jossa teini-ikäiset pojat etsivät juhliinsa alkoholia ja tyttöjä. Tyttöjen olemassaolon tarkoitus juhlissa oli erittäin selvä – päämääränä oli saada tytöt sänkyyn. Kun pojat huomasivat virheensä, he poistivat näyttelijän keskustelusta, mutta Marilyn päätti tuoda asian julkisuuteen ja julkaisi osan keskustelusta Instagram -sivullaan – ilman nimiä, tietenkin. Hänen huomionsa kiinnittyi kahteen asiaan: Siihen, että pojat käyttivät tytöistä ja aikomuksistaan erittäin ronskia ja epäkunnioittavaa kieltä, ja että tytöt, joista keskustelussa puhuttiin, olivat iältään 13 – 14 -vuotiaita.

Marilyn liitti postitukseensa kysymyksen, jossa tiedusteli seuraajiltaan, ovatko he kokeneet vastaavaa: epäkunnioittavaa puhetta, ahdistelua tai hyväksikäyttöä. Hän sai reilusti yli 200 kirjettä tytöiltä, jotka kertoivat kokemuksistaan. Nuorin oli yhdeksänvuotias.

Surullista on se, että Marilyniin yhteyttä ottaneiden tyttöjen määrä ei yllätä. Niin monista tilanteista olen joutunut kuulemaan ja niin monien kanssa keskustelemaan itsekin. Epäkunnioittava suhtautuminen toisen ihmisen koskemattomuuteen ja eriasteinen hyväksikäyttö sekä hyväksikäytettyjen leimaaminen ovat asioita, joihin törmää täälläkin hyvin usein. Vuonna 2015 tehdyn tutkimuksen mukaan kolmannes 16 – 19 -vuotiaista on kokenut elämänsä aikana eriasteista seksuaalista kaltoinkohtelua. Sen lisäksi, että kokemus voi olla musertava (kolmannes kaltoinkohtelua kokenut on kertonut kärsineensä tapahtuneen seurauksista niin paljon, että menetti myös elämänhalunsa), se voi altistaa hyväksikäytölle myös myöhemmissä elämänvaiheissa.

Tämä asia on vaikea, ja siitä on vaikea puhua. On heti vaikea hengittää ja olo tuntuu voimattomalta, kun ajattelee kaikkea hyväksikäyttöön liittyvää kärsimyksen määrää. Vaikka oikeusministeri onkin julistanut sodan hyväksikäytölle ja paljon on myös tehty tilanteen parantamiseksi, aiheesta usein vaietaan. On tyrmistyttävää, että suojaikäraja on Virossa 14 vuotta (jostain käsittämättömästä syystä sitä laskettiin vuonna 2002 kahdella vuodella), vaikka Lastensuojeluliitto ja monet muut tahot ovat vaatineet ikärajan nostamista. Tähän keskusteluun olen aikoinaan osallistunut itsekin.

Mitä sitten kirkko voi tehdä? Kirkon Perhekeskus on tehnyt ja tekee paljonkin. He tekevät tärkeää hyväksikäyttöä ehkäisevää työtä sekä tarjoavat terapiaa hyväksikäyttöä kokeneille. Kirkon Perhekeskuksen kolmea toimipistettä on ollut perustamassa ja kehittämässä Suomen Lähetysseuran lähetti Pia Ruotsala yhdessä monien virolaisten ammattilaisten kanssa.

Me, jotka toimimme seurakuntien lapsi- ja nuorisotyössä, voimme pitää silmät auki ja puuttumiskynnyksen matalana. Voimme olla vahvistamassa lapsen ja nuoren itsetuntoa ja hyväksytyksi tulemisen kokemusta. Voimme viestittää jokaiselle lapselle ja nuorelle, että hän on tärkeä ja arvokas. Voimme nähdä, kuunnella ja välittää. Hyvin usein yksinäisyys, hylkäämisen kokemukset ja torjutuksi tulemisen tunne altistavat hyväksikäytölle. Niitä vastaan meidän täytyy taistella. Evankeliumi on tässäkin taistelussa voimallinen ase. Meillä on Jumala, joka rakastaa lapsiaan ja on heidän puolellaan. Siihen meidätkin on kutsuttu.

Jäin miettimään myös sitä, kuinka paljon on vielä niitä lapsia ja nuoria, jotka eivät ole kertoneet kokemuksistaan kenellekään. Heitä, joita kukaan ei ole huomannut, kuunnellut eikä auttanut. Jos yksi instagram -postitus saa aikaan tuollaisen kirjeiden vyöryn, sen taustalla on valtavan suuri kuulluksi ja nähdyksi tulemisen tarve. Rukoilen, että osaisimme myös kirkkona vastata siihen.

Kirjoittaja: Titta Hämäläinen on Lähetysseuran työntekijä ja nuorisotyössä Viron luterilaisessa kirkossa.