Näytä minulle evankelis-luterilaisen kirkkomme piispa, joka ei antaisi rahoistaan, niin jaan välittömästi kenkäni köyhille. Jaan niitä toki muutenkin. Aivan kuten monet muutkin Helsingin Kalliossa asuvat keskituloiset ja vähävaraiset.
Juha Sipilä kutsui hallitusneuvottelujen päätteeksi myös kirkon suurtuloisia alentamaan palkkojaan. Juuri nyt, kun kehitysapuun pitäisi yksityiseltä sektorilta saada yllättäen 300 miljoonaa hallitusohjelmassa kirjatun loven paikkaamiseen! No, sitä ei piispojen eikä muidenkaan kirkollisten johtajien rahoilla kateta.
Kristityille on luontevaa antaa apua muissa maissa asuville. Eikä laina-kehitysapu sinänsä ole huono juttu. Varsinkaan jos se koordinoidaan yhtä hyvin kuin Naisten Pankki on sen tehnyt (lue lisää: naistenpankki.fi). Hallitusohjelmassa on muitakin hyviä kohtia, joissa asioita ajatellaan toisin.
Puuttumaan jäivät vielä yksinään elämään kykenemättömien vanhusten subjektiivinen päivä- ja yöhoito-oikeus, sekä kaikkien suomalaisten pääsy internetiin ja mahdollisuus sähköiseen tunnistautumiseen. Sen pitäisi olla ihmisoikeus, eikä millään tavoin sidottu verkkopankkitunnusten haltijuuteen.
Nettiin on jokaisen haluavan päästävä siksi, että ”siellä on kaikki” – vähintäänkin riittävästi. Ihmiset kertovat mitä haluavat lahjoittaa omastaan pois. Milloin ruokajonosta saa ruokaa. Mitä Nepalissa saadaan aikaan kehitysavun turvin, vuoden päästä katastrofista. Omat monituiset palvelut ja asiat. Kontaktit.
Näitä hallitusohjelman korjauksia odotellessa toivon, että jokainen hyväosainen tarkistaa piispa Kaarlo Kallialan tavoin (kotimaa.fi 27.5.) avustussummansa. Ja iloitsen siitä, että Suomessa saa yhä antaa anonyymisti, vapain sydämin. Netti tosin tekeekin näkyväksi sen, että moni antaa rahan lisäksi kaikenlaista, paljon, ihan itsenään.
”Vapaaehtoistoiminnassa on mukana 1,4 miljoonaa suomalaista, ilmenee Kansalaisareenan, HelsinkiMission ja kirkkohallituksen teettämästä tutkimuksesta.” (Kirkon tiedotuskeskus 27.5.) Valtion täytyy puhua rahasta. Ihmiset jo tekevät. Piispatkin.
