Hylätyt lampaat

Suurin virhe tehtiin, kun alettiin toistaa hokemaa ”avioliittolain muutos ei vaikuta kirkon avioliittokäsitykseen. Kirkko päättää itse vihkimiskäytännöistään”. Niiden, jotka tämän hokemisen aloittivat ja sitä jatkoivat, tulisi kantaa vastuu käsillä olevista ja tulevista ongelmista. Tuskinpa kuitenkaan kantavat.

Tuo usein toistuva hokema on sinänsä totta, mutta ei kerro totuutta siitä, mitä tapahtui ja mikä muuttui. Ja kaikkein vähiten se kertoi siitä, mihin muutokseen ja miten piti varautua. Tämä laiminlyönti kostautuu nyt vääjäämättömästi kuin Titanicin törmääminen jäävuoreen.

Älytöntä kyllä, keskustelu on jämähtänyt sen pyörittelemiseen, miten käy niille papeille, jotka vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja heti ensi vuoden maaliskuun alettua. Se olisi kaikkein helpoin hoitaa ojennukseen ja selvittää etukäteen ja jopa ohjeistaa tarkasti. Sitäkään ei jostain syystä tehdä.

Paljon haastavampi ja tärkeämpi asia pohdittavaksi olisi se, mikä on mahdollista ja miten tulisi toimia, jotta pappi pysyy ”sallituissa raameissa”. Piispat ovat tähän mennessä hylänneet selviämään omin nokkinensa ne pappinsa, jotka haluavat palvella seurakuntalaisiaan niin pitkälle kuin se on mahdollista sallituissa rajoissa. Kaikkein kovimpaan paikkaan eivät joudu ne, jotka tietoisesti ottavat riskin ja rikkovat annettuja rajoja, vaan ne, jotka vilpittömästi ja parhaan taitonsa mukaan yrittävät pysyä sallituissa rajoissa. Kipeimmät kantelut tehdään näiden pappiparkojen toimista, jotka eivät voi tyytyä torjumaan seurakuntalaisensa pyyntöä ja sanomaan ”en tee mitään, ettei tule tehdyksi virhettä”.

Luulisi piispojen kantavan huolta pappiensa oikeusturvasta. Eivät taida erimielisyydeltään ehtiä.

Laiha lohtu on seurata, kuinka naurunalaisiksi tuomiokapitulit aikanaan joutuvat, kun niiden käsittelyyn ja tuomittaviksi tulee taidokkaasti provosoituja ”melkein vihkimisiä” ja ”melkein siunaamisia”. Mutta saavat syyttää itseänsä jos/kun eivät ajoissa eteensä katsoneet.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Risto Voipio :””Tämä laiminlyönti kostautuu nyt vääjäämättömästi kuin Titanicin törmääminen jäävuoreen.”

    Niin tässä yhteiskunnassa on kostautunut monta muutakin poliittista laskelmointia ja laiminlyöntiä. Jos niihin olisi jämähtänyt, olisi saanut ”heittää pyyhkeen kehään” jo kaukaisella 70-luvulla, mutta kun on 50-luvun lopulla saanut 10-vuotislahjaksi oman Raamatun, niin sen kanssa elämä jatkuu. Jäävuoretkin sulavat Raamatun edessä.

    https://www.youtube.com/watch?v=wDWDfgNLeHA

  2. Ensinnäkin noita tapauksiahan tulee olemaan vähän ja niiden hinta alkaa olla jäsenpakona jo maksettu – oletan. Sen sijaan ne, jotka ’ottavat riskin ja rikkovat annettuja rajoja’, kirkkaita sellaisia, ovat köyhdyttämässä kirkkoa entisestään ja ei enää vain rahassa mitaten.

    ’ne, jotka vilpittömästi ja parhaan taitonsa mukaan yrittävät pysyä sallituissa rajoissa’ saavat pilkan ja näinhän kaiken on ennustettu menevänkin.

  3. Tämähän toimii kuin kevät-tulva. Ei tarvitse tehdä mitään! Aika hoitaa. Tämähän on jo kerran testattu. Kun tuli kyseeseen parin siunaaminen, niin kohta kuului jostain, että näinhän on jo tehty. Kun on tehty, niin siihen ei ole ”katumajärveä” joka ottaisi sen pois. Kun yksi on siunattu, niin muutkin pitää siunata.

    Vähän sanotaan, että so so, mutta mitään ei seuraa rikkeestä. Toisaalta ei ole rikettä, kun ei ole rajoitustakaan ja kansa tottuu, osa vikisee, mutta mukautuu. Ja Jumala ihmettelee, mistä ne tietää nuo kaikki mikä on sallittua?

    • Lauri Lahtinen :” Ja Jumala ihmettelee…”

      Jumala ei ihmettele. Me elämme Hänessä, ja jos maallisen regimentin geneettisten tms. ”korvasyyhyjen” mukainen ”sivistyminen” jatkuu, me olemme lopulta se, joka todella ”ihmettelee”.

    • Lauri L puhuu asiaa. Noin se on. Tuli vaan mieleen, että ovatkohan piispat ja pappisliitto kannanotoissaan niin hymisteleviä siksi, kun kaikki tietävät jo etukäteen, että kohta kirkko vihkii homopareja.

  4. En edelleenkään ymmärrä, mitä heteroilta otetaan pois, jos homoja vihitään.
    Raamatullisia perusteluja nykymuotoiselle suomalaiselle avioliitolle tai spn-avioliitolle ei löydy. Jos haetaan raamatullista avioliittokäsitystä, niin sitten pitää hyväksyä mm. moniavioisuus, tai se, että miehen kuoltua nainen siirtyy jonkun toisen miespuolisen sukulaisen omaisuudeksi jne.

    Mutta että jos kaksi aikuista ihmistä, jotka rakastavat toisiaan ja haluavat eliniäksi sitoutua toisiinsa, niin kirkon vastaus on ’no way’.

    Joku alkaa varmaan taas jauhamaan lisääntymistarkoituksesta. Homot ja lesbot ovat kykeneviä lisääntymään, joten se ei ole ongelma. Toisaalta taas, kirkko vihkii esim. vanhoja ihmisiä, jotka eivät voi enää jälkeläisiä tuottaa tai nuoriakin ihmisiä, jotka ovat eivät saa lapsia.

    • ”En edelleenkään ymmärrä, mitä heteroilta otetaan pois, jos homoja vihitään.”

      Tuo on merkillinen lause, mikä on lähtenyt elämään omaa elämäänsä, kentis mistä. Kukaanhan ei ole missään milloinkaan väittänytkään, että homojen vihkiminen olisi jotain pois heteroilta.

    • Piispojen selonteko nosti esille nuo Seija Rantasen mainitsemat näkökulmat ja osoitti, kuinka sisäisesti ristiriitainen ja ajan myötä muotoutunut kristillisen avioliiton käsite on (muutamiin ilmeisimpiin niistä myös Seija Rantanen viittaa) ja kuinka pitkälti nykyinen vihkimiskäytäntö on siinä kuvatun kristillisen avioliiton käsitteen kanssa eri linjoilla. Ainoa, mikä näytti johdonmukaiselta, oli että avioliitto on Suomessa tähän asti niin yhteiskunnallisena kuin kirkollisena instituutiona ollut miehen ja naisen välinen ja että tässä suhteessa monissa maissa ja myös monissa protestanttisissa kirkoissa tässä yhteydessä on tapahtunut muutos, jonka perustelut niissä kirkoissa ovat olleet teologiset eivätkä ”maailmaan mukautumiseen” perustuvat. Ja se käy selväksi, että teologiset perusteet on muotoiltu sen jälkeen, kun asiaan on ollut otettava teologinen kanta sen vuoksi, että yhteiskunnallinen avioliiton käsite on muuttunut. Ja nyt kun Suomessa on tämä muutos päätetty toteuttaa, kirkon pitää osata ottaa kanta ja perustella se teologisesti ja johdonmukaisesti sekä päättää askelmerkeistä tästä eteenpäin. Ja sitä ja niitä tässä nyt odotellaan ja ihmetellään.

    • Seija R: ”Mutta että jos kaksi aikuista ihmistä, jotka rakastavat toisiaan ja haluavat eliniäksi sitoutua toisiinsa, niin kirkon vastaus on ‘no way’.”

      Tässäkin lauseessa näkyy se näkökulmaero mikä keskustelussa on, ainakin siinä miten itse asian näen.

      Näen siis siten, että heteroparienkaan tapauksessa se ei mene niin, että ”kaksi ihmistä rakastaa toisiaan ja haluavat eliniäksi sitoutua toisiinsa” ja sitten pyytävät kirkolta siunausta.

      Vaan siten, että jos kaksi ihmistä haluaa olla parisuhteessa, johon voi olettaa liittyvän seksuaalinen kanssakäyminen, heidän tulee sitoutua eliniäksi toisiinsa, ja tällöin kirkko siunaa heidät.
      Siunaus ei ole jotain mitä pyydettäessä tulisi saada ja johon kirkolla olisi velvollisuus, jos pari sitä haluaa.
      Vaan kirkko asettaa elinikäisen sitoutumisen velvoitteen, jotta kaksi ihmistä olisivat vastuullisesti yhdessä myös seksuaalisesti, tulee lapsia tai ei.

      Näkisin siis, että tämä elinikäisen sitoutumisen velvoite liittyy miehen ja naisen ”yhdeksi lihaksi” tulemiseen, seksuaalisessa kanssakäymisessä. Ei niinkään omasta halusta sovittuun yhteiselämään sinänsä.

    • Sari Weckroth kirjoittaa kauniisti sitoutumisesta elinikäiseen avioliittoon. Mutta pitää huomata, että ev.-lut. kirkon nykyinen avioliittokäsitys ei sellaista sitoutumista edellytä. Keskustelu ”kirkon avioliittokäsityksestä” ja sen haastamisesta on näilläkin palstoilla niin toivotonta juuri siksi, että itse kukin näyttää käsittävän oman avioliittokäsityksensä ”kirkon avioliittokäsitykseksi”. Useat käsittävät kirkon yhdeksi kokonaisuudeksi ottamatta huomioon, että luterilaisella kirkolla on erilainen avioliittokäsitys, kuin katolisilla ja ortodokseilla. Ja eri luterilaisilla kirkoilla on keskenään erilainen avioliittokäsitys ja katolisella kirkolla ja ortodoksisella kirkolla on keskenään eri avioliittokäsitys.

    • ”Sari Weckroth kirjoittaa kauniisti sitoutumisesta elinikäiseen avioliittoon. Mutta pitää huomata, että ev.-lut. kirkon nykyinen avioliittokäsitys ei sellaista sitoutumista edellytä.”

      Tiedän. Mutta puhun perinteisistä arvoista, ja kirkon ylläpitämästä ihanteesta. Jota se ei enää kovinkaan vahvasti ylläpidä.
      Avioliittokäsitys on mennyt jo pitkään siihen suuntaan, että ”jos pari itse haluaa sitoutua, niin silloin voi mennä naimisiin, ja jos pari haluaa sitoutua ja rakastaa toisiaan, niin heidän tulee saada siunaus.”

      Tässä juuri on ero aiempiin arvoihin. Ja ”edellyttämisellä” en tarkoita mitään keskiaikaista pakottamista.

  5. Yksi osa ongelmaan on siinä, että teologista pohdintaa tehdään perävaunu metodilla. Tiedetään että yhteiskunnan käsitys muuttuu ja sitten mietitään muuttuuko myös kirkon kanta.
    Selkeämpää olisi olla tarkistaa kirkon kanta jo hyvissä ajoin ennen yhteiskunnan ratkaisua. Silloin yhteiskunnallinen ratkaisu olisi tehty siinä tiedossa, että myös kirkko muuttaa käytäntöään taikka tiedolla ettei ruotsin kirkosta poiketen suomessa luterilainen kirkko muuta käsitystään ainakaan 50 vuoden aikajanalla.

    Nyt tiedämme että Ruotsin kirkossa muutos tehtiin ilman välttävääkään teologista keskustelua. Nykyisen tietämyksen valossa olisi siis järjetöntä seurata umpimähkää Ruotsin kirkon jälkiä, ja kääntää samalla selkä luterilaisille sisarkirkoillemme Itämeren muilla rannoilla.

  6. Taas kerran hyvä kirjoitus Risto Voipiolta.

    Ei voi kuin seurakuntalaisena kaikenkaikkiaan ihmetellä tätä ev.lut. kirkkomme toimintaa. Enkä ajattele vain nyt tätä homoparia koskevaa asiaa. Mitenhän ne kirkon järjestystä ja yhtenäisyyttä kantavat toimenpiteet valitaan? Linjaa ei näytä olevan ei sitten minkäänlaista. Linja on milloin mitäkin.

    Naispappeutta vastustavat papit saavat kyllä reippaasti sapiskaa vaan kun keskustellaan nyt tästä vihkimisasiasta pallo tuntuu taas kerran olevan hukassa. Ohjeita näyttäisi olevan vaan jos niitä ei noudateta, niin eikun katsotaan sitten mitä tapahtuu.

    Ehkä Merja Ruuska on oikeassa, että homoparien vihkiminen on jo hissukseen päätetty juttu viivytystaktiikkaa käyttäen ja sen tuloksena todella siitä kieltäytyvät papit saavat saman kohtalon kuin nyt naispappeuden vastustajat.

    Merkillistä sinänsä on sekin, että ev.lut. kirkko sietää sisällään erilaisia suuntia kuten esim. erilaiset lestadiolaiset ryhmät jne, jotka kaikenkaikkiaan suhtautuvat ainoina pelastuvina varsin tylysti naispappeuteen ja tavallisiin ryhmään kuulumattomiin pappeja ja piispoja myöten. Ei tunnu vaivaavan mitenkään ja linja on no comments. Mitä nyt joskus kerrotaan, että keskusteltu on, heh.

    Tuntuu ikävästi siltä, että kirkollamme on vielä turhan paljon varallisuutta ja tukevat tulot, jottas edes tarvitsisi ajatella vakavasti, mikä se kirkkomme tehtävä ja sanoma todella tulisi olla.

    Otsikko ”Hylätyt lamppaat” on hyvä synnyttäen monia mielikuvia juuri hylätyistä lampaista. Heitä riittää maailmalla ihan Suomessakin vaan kirkkomme keskittyy nyt tomerasti näihin vihkimisjuttuihin!

  7. Lauri Lahtinen esitti mielenkiintoisen näkökulman. Jos joku vihkii eikä siitä seuraa hänelle mitään, saattaa hyvinkin olla että tavanomaisoikeudellisesti muodostuu uusi ”säädös”. Eli että vaikka laki on muodollisesti voimassa, sitä ei enää noudateta.

    • ”tavanomaisoikeudellisesti muodostuu uusi “säädös”. Eli että vaikka laki on muodollisesti voimassa, sitä ei enää noudateta.” Juhani

      Juuri tämä on se asia, mikä minua huolettaa. Kun tällainen piirre leviää kirkossa ja yhteiskunnassa, niin voidaan tehdä mitä itsekukin katsoo omassa mielessään oikeaksi ja seurauksena on kaaos.

Risto Voipio
Risto Voipio
Helsinkiläinen juristi ja KTT h.c., joka toimii useiden apuraha- ja kulttuurisäätiöiden ja yhteisöjen puheenjohtajana tai vastuuhenkilönä.