Hylätyt lampaat

Suurin virhe tehtiin, kun alettiin toistaa hokemaa ”avioliittolain muutos ei vaikuta kirkon avioliittokäsitykseen. Kirkko päättää itse vihkimiskäytännöistään”. Niiden, jotka tämän hokemisen aloittivat ja sitä jatkoivat, tulisi kantaa vastuu käsillä olevista ja tulevista ongelmista. Tuskinpa kuitenkaan kantavat.

Tuo usein toistuva hokema on sinänsä totta, mutta ei kerro totuutta siitä, mitä tapahtui ja mikä muuttui. Ja kaikkein vähiten se kertoi siitä, mihin muutokseen ja miten piti varautua. Tämä laiminlyönti kostautuu nyt vääjäämättömästi kuin Titanicin törmääminen jäävuoreen.

Älytöntä kyllä, keskustelu on jämähtänyt sen pyörittelemiseen, miten käy niille papeille, jotka vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja heti ensi vuoden maaliskuun alettua. Se olisi kaikkein helpoin hoitaa ojennukseen ja selvittää etukäteen ja jopa ohjeistaa tarkasti. Sitäkään ei jostain syystä tehdä.

Paljon haastavampi ja tärkeämpi asia pohdittavaksi olisi se, mikä on mahdollista ja miten tulisi toimia, jotta pappi pysyy ”sallituissa raameissa”. Piispat ovat tähän mennessä hylänneet selviämään omin nokkinensa ne pappinsa, jotka haluavat palvella seurakuntalaisiaan niin pitkälle kuin se on mahdollista sallituissa rajoissa. Kaikkein kovimpaan paikkaan eivät joudu ne, jotka tietoisesti ottavat riskin ja rikkovat annettuja rajoja, vaan ne, jotka vilpittömästi ja parhaan taitonsa mukaan yrittävät pysyä sallituissa rajoissa. Kipeimmät kantelut tehdään näiden pappiparkojen toimista, jotka eivät voi tyytyä torjumaan seurakuntalaisensa pyyntöä ja sanomaan ”en tee mitään, ettei tule tehdyksi virhettä”.

Luulisi piispojen kantavan huolta pappiensa oikeusturvasta. Eivät taida erimielisyydeltään ehtiä.

Laiha lohtu on seurata, kuinka naurunalaisiksi tuomiokapitulit aikanaan joutuvat, kun niiden käsittelyyn ja tuomittaviksi tulee taidokkaasti provosoituja ”melkein vihkimisiä” ja ”melkein siunaamisia”. Mutta saavat syyttää itseänsä jos/kun eivät ajoissa eteensä katsoneet.