”Olen nähnyt monta kuolemaa, hyvää ja huonoa.” Näin vastasi eräs vasemmistoliiton edustaja. Kansanedustajilta kysyttiin heidän kantaansa eutanasiaan (HS 23.1.). Vihreiden edustajan mielestä eutanasia – ”hyvä kuolema” – on inhimillinen henkilölle, joka kärsii sietämättömistä kivuista. Ruotsalaisen kansapuolueen edustaja puolestaan toteaa, että kyse on yksilön oikeudesta päättää omasta elämästään ja valinnanvapaudestaan. Samaan ajatukseen liittyy demarien edustaja sanoessaan, että eutanasiassa on kyse armosta ja itsemääräämisoikeudesta.
Perussuomalaisten edustaja perustelee kyllä-vastaustaan sanomalla, että ”jos syntymätön lapsi voidaan tappaa ihan vain äidin päätöksellä, niin miksei pitkän elämän elänyt sairas vanhus saisi omasta kohtalostaan jo itse päättää.”
_ _ _
Jo nämä muutamat vastaukset antavat kuvaa näkökulmista, joilla eutanasiaa perustellaan. Kansalaisaloitteessa eutanasian ehdot on rajattu tarkkaan tilanteeseen, jossa ihminen on parantumattomasti sairas, lähellä kuolemaansa ja kärsii sietämättömistä kivuista.
Muutamissa yllä olevissa kansanedustajien kommenteissa poiketaan eutanasia-aloitteen perusteluista, joita ovat potilaan sietämättömät kivut ja niistä armahtaminen. Tehokkaalla lääkityksellä kivut voidaan muutamia tapauksia lukuun ottamatta poistaa.
Näyttäkin siltä, että kipujen aiheuttama kärsimys ei olekaan ensimmäinen syy edistää eutanasiaa vaan ihmisen itsemääräämisoikeus ja ”oikeus päättää omasta kohtalostaan.” Se on linjassa muiden liberaalien vapauksien edistämisen kanssa.
Kivut eivät olisikaan tässä sietämättömintä vaan se, ettei ihminen voi hallita muun ohella myös elämän alkua ja loppua. Ensimmäiseen liittyvät hedelmöityshoidot, geenimanipulaatio tai abortti, jälkimmäiseen ihmisen vapaus lopettaa elämänsä, kun mielekäs elämä on eletty.
_ _ _
Sunnuntai-Hesarin laaja artikkeli (22.1.) tarkasteli eutanasiaa ALS-sairauteen kuolleen henkilön näkökulmasta. Hän oli toivonut eutanasiaa, mutta matka Sveitsiin tekemään avustettu itsemurha kaatui matkan järjestämisen vaikeuksiin. Omaiset kertoivat henkilön kuoleman olleen lopulta helpomman kuin olivat ensin kuvitelleet. Hänet oli viety parvekkeelle katsomaan auringon laskua. Kuolema alkoi kun hänet työnnettiin pyörätuolissa takaisin sisään. Katkeileva hengitys johti pian kuolemaan.
Artikkelissa haastateltu ylilääkäri vastusti eutanasiaa Hollannin kokemusten perusteella: eutanasiaa rajaavat tiukat perusteet alkavat kohta väljentyä. Ensin vain kuolemansairaille ja kivuista kärsiville täysi-ikäisille sallittu eutanasia liukuu vähitellen myös masentuneille, elämäänsä kyllästyneille tai alaikäisille. Tämän mahdollisuuden on nähnyt myös eutanasiaan kielteisesti suhtautuva kansanedustaja Tytti Tuppurainen (sdp) todetessaan (HS 23.1.), että ”hyväksyttävän kuolinavun määrittely on käytännössä osoittautunut vaikeaksi.”
Tämä lienee myös se syy, miksi lääkärit vastustavat eutanasiaa. Heidän olisi tehtävä päätös eutanasiasta ja toteutettava se, vaikka lääkärin etiikan mukaista on edistää elämää, ei lakkauttaa sitä. Voiko toteutua sama kuin abortin kohdalla, joka 1970-luvun alussa hyväksyttiin erityistilanteissa – silloin kun äidin elämä on vaarassa tai lapsi on vakavasti sairas? 50 vuoden jälkeen abortin saa haluamillaan perusteilla.
_ _ _
Olen kulkenut monien kuolevien kanssa pidemmän tai lyhyemmän matkan. Kaksi heistä sairasti ALS-sairautta. Ensimmäisen kanssa kertasin kristinuskon perusasiat ja kastoin hänet. Samalla kastoin hänen kouluikäisen lapsensa. Kun kerran kuolema tulee, olisi hyvä päästä lapsen ja puolison kanssa samaan paikkaan – oli kuolevan toive.
Toinen ALS-potilas oli yksin elävä seurakunta-aktiivi. Kävin hänen luonaan kerran kuussa noin vuoden ajan. Keskustelua käytiin elämästä ja kuolemasta, ensin tavalliseen tapaan, sitten sanomalaitteen avulla. Lauloimme virsiä ja vietimme aina lopuksi ehtoollisen. Kun nieleminen ei enää onnistunut, koskin hänen kieltään viiniin kastetulla ehtoollisleivällä.
Väitän, että usko lisäsi toivoa ja luottamusta. Tällä tavoin kristityt ovat opetelleet omaa kuolemaansa varten. Olen itse ollut oppijana sairasvuoteiden äärellä. Sen jälkeen olen usein vielä arkun päässä siunannut heidät Jumalan syliin. Ovatko näin, ilman eutanasiaa loppuun asti sairastaneet kokeneet huonon kuoleman?
Tuomiokirkkoa voisi vastaavasti kutsua piispankirkoksi, ellei haluta käyttää sanoo katedraali. Mutta mikä olisi sopivampi virkanimike tuomiorovastille?
Vanha sanonta: ”Ei nimi miestä pahenna ellei mies nimeä” sopinee tässäkin yhteydessä.
Jotenkin tuntuu masentavalta, että historiantaju uhrataan meidän nykyihmisten vapaille assosiaatioille. Toivottavasti tuomiorovastista ei tehdä toimistorovastia.
Tuomio sana merkityksineen kuuluu aivan olennaisesti kirkon oppiin. Esim, perisyntioppi, tuomio kauniimmin sanottuna kadotukseen, jos ei usko kirkonoppia pelastuksineen, jne. Jos kirkko haluaa poistaa tuomio sanan merkityksineen ohjelmastaan, opistaan, niin silloin sen on palattava Jeesuksen sanomaan lähimmäisen rakkaudesta, ” siinä on kaikki laki ja profeetat ”
Kristinusko on yksinkertainen asia.
Olen kyllä samaa mieltä että tuomio on osa kirkon oppia, mutta se ei oikeastaan liity tähän asiaan mitenkään. Sana tuomiokapituli tulee latinan sanoista domus kapitelii, ”lukukappaleen talo”, ja viittaa kauan sitten kuopattuun käytäntöön, jonka mukaan piispan virkatalossa luettiin Raamattua järjestelmällisesti ääneen lukukappale kerrallaan. Myöskään tuomiorovasti tai tuomiokirkko eivät liity termeinä tuomitsemiseen. Artikkeli antaa harhaanjohtavan kuvan asiasta, kun puhuu pappien tuomitsemisesta selitämättä tämän assosiaation epähistoriallisuutta.
Kerta kaikkiaan kaameaa.
Nimen muuttamisessa huomioni kiinnittyy siihen, että piispan merkitys hiippakunnan keskushallinnossa kasvaa. Tuomiokapituli on kollektiivi, piispan toimisto taas korostaa piispaa.
On ihan totta, että tuomio-alkuiset nimikkeet kirkossa helposti johtavat omituisiin mielleyhtymiin, semminkin kun ne perustuvat entisajan kielelliseen väärinymmärrykseen. Tosin tuo sama väärinkäsityksen vaara on yhtälailla ruotsin kielessäkin. Yksittäisessä hiippakunnassa ei kuitenkaan ehkä ole viisasta ruveta terminologiaa muuttamaan, mutta olisi varmaankin aika tehdä aloite nimikkeistön muuttamiseksi paremmin kirkon tehtävään sopivaksi. Sama koskee muuten myös virkanimeä kirkkoherra, sillä eihän kirkossa oikeasti ole kuin yksi Herra, jäsenet ovat veljiä ja sisaria..
Säälittävää.
Muutetaan Joulu sanaksi ”eräs juhlapäivä”.
Muutetaan Raamattu sanaksi ”eräs kirja”.
Muutetaan kristinusko sanaksi ”eräs aate”
Muutetaan pappi sanaksi ”eräs puhuja”
Muutetaan piispa sanaksi ”puhujien eräs esihenkilö”
Sitten ketään ei loukata eikä herätetä ikäviä tunteita kun joku voi ahdistua vanhojen traumojensa takia.
Poistetaan hernekeitosta sianliha, kun se ei sovi kaikille. Poistetaan myös herneet, kun ne aiheuttavat joillekin ilmavaivoja. Poistetaan suola, kun joillakin on verenpainetta. Nykykirkolle sopiva hernekeitto koostuu pelkästä vedestä. Niin kai kristillinen usko ja seurakuntakin. Ettei kenellekään vain tule mitään ikäviä viboja.
”Reijo Liimatainen, onko tuomiokapituli ylipäänsä huono nimi?
– On. Se on huono nimi. Sitä joutuu aina selittelemään.”
Kenelle selittelemään? Ei ainakaan minulle enkä tiedä ketään muutakaan, jota se olisi vaivannut.
Muistuttaa tätä Itella-touhua. Joku on saanut päähänsä päteä, en nyt puhu Liimataisesta, lunastaakseen virkansa tai jotain vastaavaa ja saa ajettua juttunsa. Ehkä tässä tehdään itellat ja jonkun ajan kuluttua tuomiokapituli taas kelpaa kuten nyt nimi Posti. Mitä kaikki tämä jonninjoutava puliveivaaminen maksaa? Ja kukas sen taas maksaakaan?
Kyllähän piispan toimisto on paljon selkeämpi nimi kuin tuomiokapituli. Onko tuo vanha käännöskukkanen todella niin pyhä, ettei siitä voisi vihdoin viimein luopua?