Hennalan vankileirillä 1918 teloitettujen naisten kohtalo on noussut jälleen puheenaiheeksi. Sosiologi Marjo Liukkosen hiljan tarkastettu väitöskirja on nostanut aiheen esille. Aihe oli samoin julkisuudessa hänen lisensiaatin tutkimuksensa hyväksymisen jälkeen 2016 ja 2017.
Ilta-Sanomat (12.4.) uutisoi otsikolla ”Housut riittivät viemään hengen” Tampereella järjestetystä luentotilaisuudesta, jossa Liukkonen kertoi 218 Hennalassa teloitetusta naisesta. ”Jokaiselle pidätetylle naiselle kirjattiin pidätyskortti, jossa oli suppeasti heidän tietonsa. Ne, joiden kortissa luki ”sotilas”, ”housut” tai ”naiskaartilainen”, teloitettiin.”
– – –
Lahdessa ilmestyvässä Etelä-Suomen Sanomissa on käyty keskustelua Liukkosen väitöskirjasta, josta Hennala-asiantuntija Seppo Toivonen ja Dos Hannu Takala ovat esittäneet kriittisiä huomioita. Liukkonen on puolustautunut toteamalla, että ”herstory”, naisten kertomus ja totuus vihdoinkin murtautuvat näkyviin miesten estely-yrityksistä huolimatta.
Vuoden 1918 muistovuosi näkyy Punaruusuista, naiskaartilaisista kertovissa teatterinäytelmissä. Koskettavat näytelmät saavat katsojan puolelleen. Vangitut ja teloitetut naiskaartilaiset näyttäytyvät uhreina ja heidän teloittajansa epäinhimillisinä raakalaisina.
– – –
Kanava-lehden tai Kylkirauta-lehden viime numerot tarkastelevat sisällissotaa laajemmasta näkökulmasta, osana Maailmansotaa ja Venäjän suurta vallankumousta. Joku Kanavan kirjoittajista toteaa kuitenkin resignoituneesti, että tämä näkökulma häviää jo lähtöruudussa: oikeudenmukaisuuden puolesta taistelevat naiset ja pienten lasten äidit, jotka kuolevat teloituskomppanian edessä, ovat vuonna 2018 vuoden 1918 sodan moraalisia voittajia.
Vesa Vares toteaa (Kanava 2/2018, s. 31): ”Ongelma on siinä, että tämän hetken ”pohjantähteläisyys” muodostaa lähes ainoan kuvan vuodesta 1918. Ja siinä, että nyky-yhteiskunnan ihmisiltä näyttää puuttuvan älyllinen uteliaisuus arvioida noita vuosia miltään muulta pohjalta. Puuttuu älyllinen uteliaisuus tutkia niiden ihmisten arvomaailmaa, jotka olivat valkoisen puolen tavallisia kansalaisia ja jotka oikeasti ratkaisivat, mihin suuntaan Suomi vuonna 1918 kääntyi. … Sen sijaan punaiseen osapuoleen tuntuu vallitsevan lakkaamaton kiinnostus, ja sen tarina on lähes aina vain uhrin tarina.
Yksistään punaisten joukossa taistelleista naisista löytyy hyvin paljon niin tutkimusta kuin populaareja esityksiä, vaikka omana aikanaan he olivat itse tapahtumien kannalta merkitykseltään marginaalissa, niin miesten kuin naistenkin silmissä. Tämäkin on luonnollista: historia nostaa naistoimijuuden esiin. Mutta kuten naiskaarteja käsitelleet ansiokkaat tutkimukset (esimerkiksi Tuomas Hoppu ja Tiina Lintunen) ovat osoittaneet: suurimmat selittäjät kaartiin menoon olivat tilanne ja ryhmäpaine, ei poliittinen tai feministinen tiedostaminen.”
– – –
Yritän silti vielä valaista sitä, miksi housupukuisille naiskaartilaisille kävi Hennalassa niin traagisesti kuin kävi.
Punakaartit nousivat Pietarin bolshevikkien kuten Stalinin yllyttäminä ja asellisesti tukemina vallankumoukseen. Molemmilla osapuolilla oli ehkä 70 000 sotilasta. Punaisten puolella oli noin 2000 naiskaartilaista, jotka ottivat aseen ja pukeutuivat housuihin. Traagista oli, että punakaartilaisten sotilaskoulutus oli heikkoa ja heidän johtajansa pakenivat Venäjälle.
Kohti Venäjää vetäytyvät punaiset jäivät suurin joukoin vangiksi Lahdessa. Fellmannin kartanon pellolla noin 20 000 pakolaisen joukosta etsittiin kaartilaisia vietäväksi vankileirille Hennalaan.
Monet naiskaartilaiset yrittivät vaihtaa housut hameeseen. Kaikki eivät onnistuneet, kaikki eivät tahtoneet. Viimeksi mainitut eivät varmaankaan arvanneet naiskaartilaisiin – kuten myös mieskaartilaisiin – kohdistuvaa äärimmäistä ankaruutta. Aseellinen kapina sodan aikana laillista hallitusta vastaan oli valtiorikos. Siitä seurasi kuolemanrangaistus.
Liukkonen on nostanut esiin 218 teloitetun naisen traagisen kohtalon. Kaikkiaan sodassa kuoli noin 38 000 ihmistä, heistä huomattava osa vankileireillä nälkään ja Espanjantautiin. Liukkosen esiin nostamat naismurhat – kuten hän teloituksia kutsuu, hallitsevat kuvaa 100 vuoden takaisesta tilanteesta.
– – –
Miten on tänä päivänä? Jos tuhannet vieraan vallan tukemat ”vihreät miehet – ja naiset” tunkeutuvat rynnäkkökiväärit käsissään esimerkiksi Eduskuntataloon tai Valtioneuvoston linnaan, ampuvat teloitustyyliin kansanedustajia, valtaavat Pasilassa Yleisradion, alkavat lähettää omaa ohjelmaa, pystyttävät sotilashallinnon ja takavarikoivat yksityistä omaisuutta, mitä siitä seuraa?
Ei laillinen esivalta jää katsomaan sivusta. Suomen Puolustusvoimat ottaa vastaiskulla Helsingin jälleen haltuunsa sekä vangitsee ”vihreät miehet ja naiset.” Mitä heille tapahtuu? Ei heitä teloiteta, mutta ei myöskään silitetä päätä. Eikä varsinkaan tehdä heistä demokratian ja kansanvallan sankareita.
”Ateistien kymmenessä käskyssä on jotain uskonnollisista sääntökokoelmista tuttua, kuten muunnelma kultaisesta säännöstä, mutta myös uskonnoille vieraampia käskyjä, kuten käsky olla valmis muuttamaan uskomuksiaan uusien todisteiden valossa.”
Niin-aina-joo. Juuri postiluukusta tipahtanut Tiede-lehti kertoo, että ”Determinismi sopii arkikäsitykseen luonnon tapahtumista ja perinteiseen newtonilaiseen fysiikkaan. Mutta sitten tuli kvanttifysiikka ja sotki totutut kuviot. Aikaa on kulunut kohta sata vuotta siitä, kun fyysikot Niels Bohr, Werner Heisenberg, Max Born ja kumppanit julkaisivat maailmankuvaamme hämmentävät löytönsä. Niiden outous ei ole vuosikymmenten saatossa hälventynyt yhtään. Kuuluisa kvanttifyysikko, nobelisti Richard Feynman totesi tutkimusta kansantajuistavassa kirjassaan, että hän ei itse ymmärrä kvanttifysiikkaa eikä sitä ymmärrä kukaan muukaan.”
Syvä kuilu erottaa yhäkin heidät, joiden ajattelu on päämäärätietoista ja jotka yhdistävät kaiken yhteen enemmän tai vähemmän johdonmukaiseen järjestelmään, eivätkä satunnaisiin ”uskomuksiin uusien todisteiden valossa”. Kyllä asia on kuten Einsteinkin sanoi: Jumala ei heitä noppaa.
Mielestäni ihan pätevä lista. Varmaan uskonnollista konservatiivisiipeä harmittaa tuossa se, että siinä annetaan lupa hallita omaa ruumista, todetaan että hyvää elämää voi elää ilman Jumalaa ja ei ole yhtä oikeaa tapaa elää.
Sinänsä ihan asiallinen lista. Nelosta ja viitosta lukuunottamatta voisi olla jokaisen perususkovaisen hyväksyttävissä. Mutta miksi ateistien listassa pitää korostaa, että Jumalaa ei tarvita? Olisivat jättäneet Jumalan mainitsematta, kun kerran sitä ei ole olemassakaan.
Jotenkin listasta heijastuu se, että kunhan vain ihmisen intentiot ovat hyviä, niin kyllä se maailmakin paremmaksi muuttuu. Ei vastaa ihan reaalimaailmaa.
Ei se jumalan mainitseminen ole kovin pitkään enää tarpeellista, ainakaan kehittyneissä maissa.
Nyt sitä voi puolustaa sillä, että vielä aika moni tuollaiseen uskoo, ja sillä, että tuo lista ei ole vain uskonnottomien luettavaksi tarkoitettu.
”Jotenkin listasta heijastuu se, että kunhan vain ihmisen intentiot ovat hyviä, niin kyllä se maailmakin paremmaksi muuttuu. Ei vastaa ihan reaalimaailmaa.”
Hm, vaikka moni uskonnoton aika idealistinen onkin, en tunnista ainakaan itsestäni tuollaista epärealistista asennetta.
Aika moni näistä elämänohjeista käy kyllä kristityllekin. Ongelmallisiakin kohtia kuitenkin on. Selvimmin täysin vastakkainen kristilliselle maailmankatsomukselle on kohta 5. Kristinuskon mukaan ihminen on tarkoitettu elämään Jumalan yhteydessä, joskin tuo yhteys tässä maailmassa toteutuu vajavaisesti. Teksti myös jättää huomiotta kuloeman todellisuuden..Kohta 4 on kovin ympäripyöreästi muoitoiltu, mutta jos sillä tarkoitetaan abortin ja eutanasia hyväksyttävyyttä tai sitä, että ihminen voi itse päättää millaisia sääntöjä noudattaa sukupuolielämässään, se voi olla ristiriidassa kristillisen etiikan kanssa. Kohta 3. pätee kyllä materiaalisen maailman selittämiseen ja aika pitkälti myös ihmisen psyyken ja sosiaalisen kättäytymisen selittämiseen, mutta teistinen maailmankatsomus pitää todellisena myös sellaisia olevaisuuden ulottuvuuksia, jotka eivät ole eivätkä voikaan olla tieteen menetelmien ulottuvilla..
Päteviä elämänohjeita ihan jokaiselle Telluksen tallaajalle.
Siihen, että voi elää täyspainoisen, länsimaisten moraalikäsitysten mukaisen, lähimmäisiään rakastavan ja itsensä rakastetuksi tuntevan elämän, ei todellakaan tarvita minkään sorttisia jumalia, tonttuja, menninkäisiä tai muitakaan henkiolentoja.
Sahama: ”Teksti myös jättää huomiotta kuloeman todellisuuden..”
Mikä siinä kuolemassa nyt on niin kummallista? Sydän lakkaa pumppaamasta verta aivoihin, josta seuraa täydellinen ja lopullinen blackout. Lopuksi pannaan pappa laatikkoon ja palamaan ja olo on kuin ennen syntymää –ei kovinkaan kummallinen tai huomionarvoinen.
Tässäpä juuri on ero meidän ja teidän välillä.
Sahama: ”Tässäpä juuri on ero meidän ja teidän välillä.”
Miten niin meidän ja teidän? Eikös se viikatemies korjaakaan kaikkia???
Me kristityt odotamme ”tulevan maailman elämää”. Luterilainen hautauskaava alkaa sanoin. ”Maasta sinä olet tullut, maaksi pitää sinun jälleen tulla” Tämän uskomme todeksi kuten ateistitkin, mutta kaava jatkuu: ”Vapahtajamme Jeesus Kristus herättää sinut viimeisenä päivänä”, ja tämänkin me uskomme todeksi, toisin kuin ateistit.
Henrik Sawela: ”Nyt sitä (Jumalan mainitsemista) voi puolustaa sillä, että vielä aika moni tuollaiseen uskoo, ja sillä, että tuo lista ei ole vain uskonnottomien luettavaksi tarkoitettu.”
Yksi suurimmista (ateisti)humanistien harhoista on sellainen kehitysoptimismi, jossa usko Jumalaan tulee häviämään tiedon lisääntymisen myötä. Vastoin heidän omia uskonkappaleitaan (uskonkohdat 2 ja 3) tälle uskolle ei ole olemassa mitään empiiristä näyttöä.
Tässä harhassa unohtuu se, että tieteellisen maailmankuvan taustalla ja sen aktiivisina kehittäjinä ovat olleet – ja yhä ovat – tunnustavat kristityt.
Tieto ei siis ole koskaan ollut kristinuskon vastustaja, vaan sen luotettava liittolainen. Kirkon valtaapitäviä tiedon lisääntyminen on joskus hämmentänyt, mutta siinä ei olekaan ollut kyse uskosta, vaan vallasta.. Kuka saa sanoa, mikä on totta ja luotettavaa.
Kimmo Wallentin: ”(hyvään elämään) ei todellakaan tarvita minkään sorttisia jumalia, tonttuja, menninkäisiä tai muitakaan henkiolentoja”.
Varmaan näin on. Ainakin, jos ei muusta tiedä. Kokeilin itsekin joskus lukioikäisenä, mutta jouduin hylkäämään tämän ajatuksen paremman elämän vuoksi, jonka Kristus minulle antoi (en silti kuvittele olevani esim. Wallentinia parempi ihminen).
Mitä taas tulee siihen, että kristinuskon Jumala sotkettaisiin noihin postulaateiksi kuviteltuihin henkiolentoihin (jumalat, tontut..), niin sehän on vain käsittämätön ajatusvirhe.
Jumala ei (ainakaan kristinuskossa) ole postuloitavissa mistään empiirisestä havainnosta tai ilmiöstä. Jumala on aksiooma: Hän on kaiken päättelyn lähtökohta – ei sen lopputulema.
Selvennyksen vuoksi: joulupukkiin tai ufoihin uskotaan oikeasti vain, jos niistä saadaan pitävä ja luotettava (empiirinen) havainto. Joulupukki ja ufot ovat siis postulaatteja näistä havannoista.
Jumalaan (kristinuskossa) taas uskotaan lähtökohtaisesti: kaikki (empiiriset) ilmiöt ja tapahtumat nähdään Jumalan todellisuuden ilmentyminä ja Hänen luominaan (kosmos) tai salliminaan (kuten luonnonkatastrofit).
Jumala ei ole myöskään osa luomaansa kosmosta, vaan Hän on aina sitä ”vastapäätä”. Niin kuin kelloseppäkään ei asu tekemässään rannekellossa, vaan on sitä ”vastapäätä”.
En siis tarvitse (empiirisiä) todisteita voidakseni uskoa Jumalaan, vaan tarvitsen uskoa Jumalaan voidakseni ymmärtää (empiiristä) todellisuutta (miksi jotain on olemassa, kun mitään ei ole pakko olla olemassa).
Ei ko. sisällisota tietenkään syntynyt punaisten osalta vain Pietarin bolshevikkien yllytyksestä. Kyllä sen juuret nousivat jo 1860-luvun Suomesta. Eli työväetön kurjista olosuhteista, nälästä ja viimeinepisara oli työväestö-ennemmistöisen eduskunnan porvarienkin edesauttama hajoittaminen, jolloin usko demokratian apuun meni.
Ja jos laajemmin katsoo, pitää myös kysyä, miksi Venäjä ajautui vallankumoukseen, mikä siellä oli kansan niin ahtaalle ajanut?
Kiitos Seppo. Nälkä oli varmasti yksi laukaiseva tekijä. Ei suomalainen työmies olisi kuitenkaan tarttunut aseeseen ilman ulkopuolista vaikutusta. Varsinkin kun Suomi oli tuolloin Euroopan kansanvaltaisin maa ja sosiaaliset uudistukset kuten 8 tunnin työpäivä ja torppien vapautus olivat edenneet ennen kapinan syttymistä.
Kyllä sisällisodan syyt kuten Venäjän vallankumouksenkin syyt olivat syvemmällä kuin vain marxilainen pyrkimys työväen valtaan. Sillä tuo oli jo asemalta lähtenyt juna, mutta mitä ongelmia oli ollut asemilla? Syynä oli teollisen vallankumouksen yläluokkaan aikaansaama ääretön ahneus kun huomattiin kuinka valtavia voittoja tavaroiden massatuotanto saattoi aikansaada, ja sen mukana tuoma työläisten kurjistuminen. Tässä ei ko tuotantoon valjastetun työväestön nälkä ja kurjuus ja sairauden merkinneet mitään,joitain poikkeuksia toki oli kuten Owensilaisuus.
Kyllä se kurjalisto oli aseisiin voinut tarpeeksi ahdistetuna nousta ilman Venäjääkin, Suomesa oli ollut vastavia kapinoita ennekin Nuijasota ehkä parhaiten muistettuna.
Eduskunnan jotkut päätökset olivat Suomessa auttamatomasti myöhässä eivätkä koskeet lainkaan maatyöväkeä. Torpparit eivät olleet keskeisin vaikuttaja, Pohjanmaalla ei esim.ollut torpparilaitosta lainkaan. Maatyöläisiä oli muitakin.
Ja se eduskunnan hajoitus se eduskunnan hajoitus…
Ymmärrän että Venäjän vallankumouksen panemine asellisen kapinan ainoaksi syyksi on samalla ehkä alitajuinenkin tarve unohtaa työväestömme 80 vuota kestänyt kurjuus, johon Tampereen osalta tutustuin tuottaessani ja ohjatessani aiheesta näytelmnä ’Pumpulenkelit’: http://lysti.fi/kuvat/pumpulienkelit
Kerron vielä suvun muiston Hennalan naisvankeihin liittyen. Aiemmassa kirjoituksessani ”Samaan aikaan toisaalla 2” kirjoitin isoisäni perheestä, jossa oli viisi vanhempaa siskoa ja viisi nuorempaa veljeä. Kaikki pojat liittyivät myöhemmin suojeluskuntaan. Siskot olivat yhtä lukuun ottamatta naimisissa punaisten kanssa.
Isotätini Esterin mies oli Padasjoen punapäällikkö Kalle Haapasilta, joka onnistui pakenemaan leiriltä. Ester sen sijaan joutui Hennalan vankileirille – varmaankin miehensä vuoksi. Hänen äitinsä, Särkiöisten emäntä Iida Maria Ståhl lähti yksin Lahteen puhumaan tytärtään vapaaksi – isäntä Heikki Ståhl oli menettänyt terveytensä edellisenä talvena ollessaan metsässä paossa punaisia vangitsijoita. Iida Maria onnistui saamaan tyttärensä vapaaksi. Rohkea nainen.