Polarisaatio eli erilainen vastakkainasettelu on lisääntynyt monilla elämänalueilla. Pahin esimerkki tästä tulee kaiketi maailman mahtavimmasta maasta, Yhdysvalloista. Siellä kansan jakautuminen kahteen leiriin on mennyt todella pitkälle ja tuntuu meistä uskomattomalta. Sen on arvioitu olevan jopa yksi maailman suurimpia uhkatekijöitä.
Asia ei ole vieras meilläkään. Politiikan piirissä on selvästi noussut esille jako oikeisto-vasemmisto. Se näkyi edellisen hallituksen kaudella ja on ehkä voimistunut nykyisen porvarihallituksen kaudella. Maatamme menestyksellä ohjannut konsensus- ja sopimuspolitiikka on väistynyt. Sen takuutoimijoina olivat edellisillä vuosikymmenillä punamulta- ja sitten myös sinipunahallituspohjat.
Kirkossamme kahtiajakautuminen on myös voimistunut. Se on kuvattu viimeisten 10-20 aikana yksinkertaistaen jakona konservatiiveihin ja liberaaleihin. Monet ovat toki halunneet nostaa esille, että pitävät jakoa huonona ja että paljon on ns. maltillisia, jotka eivät halua kuulua kumpaakaan noista em. ”leireistä”.
Kirkon polarisaatio on tiivistynyt virkakysymykseen, suhtautumiseen homoseksuaalisuuteen ja samaa sukupuolta olevien parien siunaamiseen ja vihkimiseen. Näihin kaikkiin liittyy kysymys Raamatun asemasta ja tulkinnasta sekä erilaisia näkemyksiä kirkon mission toteuttamisesta ja kirkosta.
Kirkossa jakautuminen on johtanut Paavalin synodin ja joidenkin vastaavien ryhmien myötä Luther-Säätiön ja Lähetyshiippakunnan erkaantumiseen kirkostamme. Näin ainakin teologian ja pastoraalisen kaitsennan ja toiminnan osalta.
Herätysliikkeistä Sley sekä muutamat viidesläiset liikkeet ovat kipuilleet em. asioiden kanssa. Sellaisia ovat Kansanlähetys ja osin myös Suomen Raamattuopisto (SRO). Joidenkin liikkeiden johtajien kannanotossa piispainkokouksen ehdotuksesta oli mukana edellisten lisäksi myös kaksi lestadiolaista ja kaksi rukoilevaisten ryhmää.
Asian historiasta ja polarisaation sisällöistä voisi kirjoittaa tutkielman ja tässäkin paljon enemmän. Jatkan omilla ajatuksillani ja toiveillani.
Polarisaatio ylipäätään ja myös kirkossamme on erittäin ikävä ja haitallinen, vaikkakin jossakin määrä luonnollinen ja ymmärrettävä asia. Kun vastakkainasettelu kärjistyy yhteiskunnassa, ollaan huolestuttavalla tiellä. Sama pätee kirkkoommekin. Tylsä konsensuspolitiikka yhteiskunnassa on lopulta parempaa kuin värikäs ja mediaan uutisia nostava vastakkainasettelupolitiikka.
Mielestäni selvä lähtökohta on, että herätysliikkeet ja ns. herätysliikeväki kuuluvat kirkkoomme. Kirkossamme on tehtävä työtä vastakkainasettelun lieventämiseksi. On pyrittävä dialogiin siitä, että olemme saman mission toteuttajia, vaikka painotuksemme ovat joissakin asioissa erilaisia. Jo alkukirkon aikana sen piirissä oli melko iso kirjo erilaisia painotuksia ja mukana ”sekalaista seurakuntaa”.
Olen itsekin pitänyt hyvin turhauttavana jakoa konservatiivit-liberaalit. Toisaalta sille on jossakin määrin perusteita. Itse olen kokenut myös huonona, kun minut on ”luokiteltu” liberaalien joukkoon ja annettu jopa ymmärtää, että edustan kirkon perusasioista luopumista.
Olen pitänyt itseäni ”kirkon uskollisena poikana” ja maltillisena ”keskitien” kulkijana. Ammensin 1980-luvun alkupuolella opiskeluvuosina paljon silloisen Luther-tutkimuksen ”renessansin” aineksia. Ne kantoivat minua vuosikymmenten ajan kirkon työssä, vaikka omaksuin tietysti matkalla myös uutta. Olen myös ilmaissut, kuinka kirkkoherrana ja seurakuntapappina työtä tehdessäni olen tehnyt yhteistyötä kaikkien herätysliikkeiden edustajien kanssa. Sleyn koin opiskeluvuosina jopa läheisenä liikkeen Luther-korostuksen vuoksi. Liikkeen linjan tiukennuttua virkakysymyksessä Suokunnaksen johtajakauden jälkeen koin liikkeen etäisempänä.
Herätysliikeväen ulostulot kirkon johdolle ”luopumuksen tielle lähtemisestä” ja vihjeet oman kirkon jättämisestä tuntuvat surulliselta. Kirkon ovea on osoitettu ehkä myös toiselta suunnalta ns. konservatiivien suuntaan. Se ei ole oikein eikä kristillistä. Toisaalta sekin on realismia, että joskus voi tulla eteen raja, jossa yhteinen tie ei ole enää mahdollinen. Tämän johtopäätöksen ovat Luther-säätiö ja LHPK tehneet.
Herätysliikeväki kuuluu kirkkoomme – niin pitkään kuin se katsoo voivansa kuulua. Kirkkomme sisäistä vastakkainasettelua ei tule vahvistaa vaan pyrkiä nujertamaan sitä. Kirkkomme todellisuus on sellainen, että sen toimintaa nousee paitsi hengellisistä ja teologisista lähtökohdista niin myös julkisyhteisönä maamme lainsäädännön ja muiden erilaisten säädösten lähtökohdista.
Lopuksi: Vaikka se onkin hurskas ja kliseemäinen toteamus, niin vahva hengellinen totuus on, että Kristus yhdistää. Keskeisin tunnustuskirjamme (CA) sanoo: ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että perityt inhimilliset traditiot, jumalanpalvelusmenot tahi seremoniat, jotka ovat ihmisten säätämiä, ovat kaikkialla samanlaiset”. (CA VII, Kirkosta).
Toivo Loikkanen
Kosti, Jumala ei voi kärsiä, eikä murehtia, Jumalan substanssissa ei ole näitä tiloja, käsitteitä. Itse aikoinaan työskentelin Vaasan ruotsalaisessa seurakunnassa, silloin tuollaisia lausumia olisi kauhisteltu, nykyään se on uusi normaali.
Sami. Kuitenkin 1Mo6:6 todetaan: ”Niin Herra katui tehneensä ihmiset maan päälle, ja hän tuli murheelliseksi sydämessänsä.” Ehkä heprean kielen sana niham ”katua”, takoittaa Jumalan murheellista sydäntä ihmisten syntien takia. Tosin (1Sam15:29) ilmaisee asian hieman toisin: ”Ja hän, joka on Israelin kunnia, ei valhettele eikä kadu; sillä hän ei ole ihminen, että hän katuisi.” Toisaalta Herra katuu sitä, että hän teki Saulin kuninkaaksi.(1Sam15:11). Jumala oli jopa valmis hävittämään maailman ihmisen pahuuden tähden (1Mo6:7), mutta säästi sen Nooan tähden.
Tämä asetelma toistuu Raamatussa useasti, kuten tiedät. Jumala päätti hävittää Israelin kansan, mutta ”katui” (armahti) päätöstään, kun kansa teki parannuksen ja kääntyi jälleen Hänen puoleensa (Jer18:8; 25:3, 13; 31:19-20; 42:10, Joel2:13-18; Aam.7:3; Joona 3:5-). Jumalan rakkaus on hänen olemuksensa mukaan muuttumaton ja ikuinen samoin hänen vihansa, kuitenkin sillä erotuksella, että hänen vihansa ei ole muuttumaton. Siitä todistaa edellä olevat kohdat, kun Jumala päätti armahtaa eikä tuhonnut maailmaa, kuten hän myös armahti israelilaisia. Näin itse asian ymmärrän. Mutta tässä yhteydessä on vakavasti todettava; kuka meistä tuntee Herran mielen? Hänestä ja hänen tahdostaan me voimme tietää sen, mitä hän sanassaan meille ilmoittaa, mutta salattu hän on tuomioissaan ja teoissaan ja hänen ymmärryksensä on tutkimaton meille savesta luoduille/tehdyille ihmisille.
Ei tässä voi todeta muuta, kuin ajan ja yhteiskunnan muutoksen. Kirkko yrittää epätoivoisesti pysytellä perässä ja mukautua, kun kieli määritellään uudestaan siten, etteivät sanat tavoita enää sitä todellisuutta, joka luomisjärjestyksessä on asetettu.
Kosti, näitä kohtia on Raamatussa lukemattomia ja eri variaatioilla. Esim paavali sanoo; ”älkää saattako Jumalan Pyhää Henkeä murheelliseksi” ( Ef 4: 30). Nämä kaikki täytyy kuitenkin kytkeä inkarnaatioon, myös ennen inkarnaatio tapahtumaa ja Kristuksen inhimilliseen substanssiin. Sillä jos ne kytketään Jumalan substanssiin Jumalasta tulee muuttuja, vaihteleva, jota Hän ei tietenkään ole. Jos ajattelemme niin, että Jumalan Pojan kärsimys tekisi yhteisen jumalallisen substanssin kärsimyksen alaiseksi, silloin myös Isä murehtisi, mikä on mahdotonta. Lukko siis aukeaa Kristuksen kahdesta substanssista käsin, eli kuten sanotaan toisin jumalallisesta ja inhimillisestä. Nämä eivät ole helppoja.
Sami. Mutta jos Jeesus tuntee sääliä ihmisiä kohtaan, eikö Jumalakin tunne? Tosin stolaisten mukaan jumaluuteen kuului olla tunteiden ulkopuolella.
…siis stoalaisten mukaan..
Jeesus itse sääli ihmisiä jne. Jeesus oli Jumala, siis Jumala sääli. Tämä aksiooma ei mene Jumalan omassa substansissa näin, Pojan substansissa kyllä.
Sami P ja Kosti V. On tietenkin kiinnostava teologianhistoriallinen kysymys,että kristillinen oppi Kristuksesta muotoutui vuorovaikutuksessa antiikin filosofisten käsitysten kanssa. Ja yksi niistä oli tosiaan Jumalan ”apatheia”, muutoksista ja tuntemuksista vapaa luonto sekä tämän aksiooman yhdistäminen Raamatun joskus hyvin antropomorfiseen kieleen. Mutta: kannattaako asiasta tehdä tänä päivänä isoa numeroa silloin, kun kumpikaan osapuoli ei kiistä Kristuksen kahta luontoa?
Totta Marko. On meillä suurempiakin asioita tulossa. Kuten tuosta piispainkokouksen päätöksestä piispa Salomäki totesi; Esityksessä todetaan, että ”kirkko pysyy Kristuksen kirkkona … riippumatta avioliittokäsityksistä ja -käytännöistä”. Lausuma vaatisi avaamista, mikä itse asiassa on olennaista tai luovuttamatonta Kristuksen kirkon yhtenäisyydelle.” Tätä huomaan pohtivani tämän tästä.
Piispa opettaa harhoppia, sitä voi hyvin vastustaa. Mitähän kirkkoa tuo piispa tarkoittaa? Kirkko käsitys luterilaisuudessa on varsin ylimalkainen ja kaikkia syleilevä kaikissa kirkkokunnissa. Kunhan evankeliumia puhtaasti julistetaan kirkkokunnista riippumatta ja sakramentit oikein toimitetaan teknisesti. Siellä on kirkko. Olen aina ihmetellyt luterilaisien isien muotoilua.
Sami. Piispa Salomäki ilmaisi tuossa kokouksessa eriävän mielipiteen, kuten varmaan tiedätkin.
Sami P. Kommentissasi on perää. Mutta mitä sitten pitäisi tehdä? Jättää kansankirkko ja perustaa tilalle vielä yksi pienehkö ”tunnustuskirkko” kirkon jättäville? Pitää ääntä piispojen, kirkolliskokousten, yksittäisten pappien tai seurakuntien hengellisestä rappiosta ja lopulta sopeutua? Nostaa kytkintä ja etsiytyä johonkin toiseen kirkkokuntaan/yhteisöön, joita on niitäkin jo legio?
Tunnustuskirjojen kirkko-opillinen muotoilu on alunperin rauhallinen linjaus keskiajan lopun tilanteeseen: Kirkko ei ole sama asia kuin Rooman paaville kuuliainen hierarkia (koska silloin kiistettäisiin ortodoksien kuuluminen kirkkoon ja tunnustauduttaisiin itsekin harhautuneiksi). Nyt meillä on kulunut 500 vuotta noista ajoista ja moni asia yhteiskunnassa perusteellisesti muuttunut. Tiedän, että moni – tosin ei kansankirkon jäsenten suuri enemmistö tietenkään – pohtii tulevaisuutta. Kirkosta eroa pohditaan tosissaan, kun vaikutusmahdolllisuuksia ja elintilaa ei ole eikä harhaoppisia linjauksia haluta rahoittaa…
Marko, mielestäni ihmisen vapautta valita tulee kunnioittaa. Alkuperäistä kirkkoa tietysti suosittelen, muuthan ovat siitä irtautuneet, erilaisten vaiheiden kautta. Mitään uutta ei tarvitse keksiä.
Mitä tulee luterilaiseen kirkko-oppiin, ”missä evankeliumia puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan” onko tämä mielestäsi rajaava kirkko-oppi. Onko ortodoksi kirkko oikea kirkko? Toimitetaanko siellä sakramentit oikein? Tätäkö uskonpuhdistus tarkoitti puhuessaan sakramenttien oikein toimittamisesta.
Rooman kirkon hierarkiassa on ollut eri variaatioita historiassa. Hyvin monenlaisia varsinkin 1000 luvulta eteenpäin. Ortodoksin kirkon hierarkia on täysin erityyppinen ja historiassa vakio. Paavius on täysin keksitty läntisen kirkon työtapaturma ja monen tekijän summa.
Sami P. Oletko lukenut Kaarlo Arffmanin kirjan tästä aiheesta? Hänen näkemyksensä siitä, mistä oikea kristinusko löytyy, poikkeaa kyllä Sinun näkemyksestäsi. Lähdeviitteiden ja argumenttien kera.
Ilman muuta luterilainen kirkko-oppi on myös rajaava. Mehän nimenomaisesti tuomitsemme esimerkiksi 1500-luvun kastajaliikkeet ja Yksimielisyyden Ohjeessa ”muut joukkiot ja lahkot”, jotka eivät koskaan ole yhtyneet Augsburgin tunnustukseen. Samalla on syytä muistaa, että reformaattorit pitivät ainakin alkuvaiheessa kiinni siitä, että jopa anabaptistien joukossa oli niitä pelastuvia kristittyjä, jotka olivat erehdyksessä joutuneet vakavaan harhaan. Teemme siis ainakin jollain tasolla eron kirkko-organisaation ja Kristuksen kirkon eli uskovaisten ihmisten välillä.
En ole ekumeniikan ja sen teologian asiantuntija. Mutta kallistun ilman muuta sille kannalle, että ortodoksisella kirkolla on oikeat sakramentit (siten kuin ne määritellään luterilaisista tunnustuskirjoista käsin). Evankeliumin oppi on myös paljon enemmän oikea kuin väärä. Näin totesivat jo 1500- 1700-lukujen tiukasti puhdssoppiset ruotsalaiset kenttäpapit kohdatessaan ortodokseja sotaretkillään.
Tosin muistan, että tuona aikana kastettiin uudestaan ”väärässä kirkossa” kastetut ja kun uskonnonvapautta ei ollut, ortodokseja pakeni itään Stolbovan rauhassa Ruotsiin liitetyiltä alueilta. Onneksi näin ei toimita enää!
Marko, Arffmanin kirjassa parasta oli yksi Raamattu näkemyksen kyseenalaistaminen. Muuten se oli eksegeettistä tulkintaa, ei kovin vakuuttavaa. Entiseltä protestantilta olisi odottanut analyyttisempaa otetta. Yleensä käännynnäiset sokeutuvat uuden edessä. Ortodoksinen osuus on aika surkea. Kirja on enemmän propagoiva. Suomeksi löytyy parempia kirjoja. Silti Arffmanin kirja kannattaa hankkia ja lukea. Itse luen juuri tätä: https://tiedekirja.fi/fi/kristuksen-sijaiset-maan-paalla
Marko kirjoitat; ” En ole ekumeniikan ja sen teologian asiantuntija. Mutta kallistun ilman muuta sille kannalle, että ortodoksisella kirkolla on oikeat sakramentit (siten kuin ne määritellään luterilaisista tunnustuskirjoista käsin)” Ortodoksien sakramentti käsitys on aivan eri kuin luterilaisten, eli mitä viimeinen lauseesi suluissa tarkoittaa)
Sami P. Totta kai argumentoin luterilaisuudesta käsin. Asia voi olla sama vaikka muotoilu ja määritelmät olisivat erilaisia. Esimerkiksi luterilaisuudesta myöhemmin ortodoksiksi siirtyneen Jaroslav Pelikanin dogmihistorian mukaan kasteella ja ehtoollisella on ollut selkeä erityisasema Kirkon alusta asti siitä huolimatta, että sakramenttien/mysteerien lukumäärä ja määrittely vakiintui vasta keskiajalla ja uuden ajan alussa.
Herätysliikeväki kuuluu kirkkoon – Toivon ajatuksia.
Toivolla on blogissa toivo siitä, kuinka kansankirkkoon mahtuvat kaikki saman katon alle. Edellä veljet kommenttien ketjussa keskustelevat harhaopista.
Evlut kirkon linjaukset ovat ajaneet sen yhä kauemmaksi omasta tunnustuksesta. Kirkolliskokouksessa linjaus ei mene läpi, mutta uusi, kaksijakoinen käytäntö on jo ajettu sisään ennen esitystä. Villi meno jatkuu. Piispat ja tuomiokapitulit jatkossakin vaikenevat, vaikka ovat nyt ”puhuneet”.
Kansankirkko pysyy tanakasti jaloillaan. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka monia kirkkoon (evlut) kuuluvia tämä keskustelu kiinnostaa? Välinpitämättömiä on yli 90% jäsenistä? Media väsyy aiheeseen, ja kaksi erilaista näkemystä kulkevat käsi kädessä, päätöksistä huolimatta, kuten piispojen esityksessä ja muissa mietinnöissä toivotaan. Näin toivoo Toivo myös. Aika hoitaa – piispat eivät – herätysliikeväki tottuu ja sopeutuu? Rakkaus toteutuu evlut kirkossa? Entä rakkaus totuuteen? Mikä on totuus, kysyy Pontius Pilatus? Minä kysyn myös.
”kirkko pysyy Kristuksen kirkkona … riippumatta avioliittokäsityksistä ja -käytännöistä”. ?? (Piispat/ esitys)
Kysymys Toivo Loikkaselle:
Mitä sellaisten luterilaisten kristittyjen tulisi Sinun mielestäsi tehdä, jotka ihan aikuisen oikeesti pitävät spn-parien vihkimistä kirkossa harhaoppisena ja piispainkokouksen ehdotusta vääränä? Kysyn vakavasti, ystävällisesti ja ilman kiivailun mieltä.
Rukoilla rakkautta ja yhteyden mieltä. Ja jos tuntevat, että kotikirkko ei sovi, niin etsiä muu hengellinen koti. Ensisijaisena pidän tuota ensimmäistä.
Toivo L, kiitoksia vastauksesta. Yhteys on minun ymmärtääkseni eri asia kuin yhdessä oleminen. Itse olen ymmärtänyt asian niin, että esimerkiksi LHPK on halunnut pitäytyä kansankirkkomme perinteiseen luterilaiseen uskonymmärrykseen tai palata siihen, ei etsiä uutta hengellistä kotia. Sehän tarkoittaisi siirtymistä vaikkapa katoliseksi tai ortodoksiksi. Minusta näyttää nyt yhä enemmän siltä, että herätysliikkeemme ovat aikaisemmin olleet rikastamassa kansankirkkoa. Nyt ne joutuvat ottamaan sellaista kokonaisvastuuta, mitä kansankirkko aikaisemmin on kantanut. Siitä voi hyvinkin seurata eriytyminen kansankirkosta, toki raskain mielin. Seuraan aivan lähietäisyydeltä ruotsinkielisen lestadiolaisuuden parissa käytävää pohdintaa suhteesta kansankirkkoon. Koen jatkuvasti vaikeammaksi perustella kyselijöille, miksi kansankirkossa pitäisi pysyä ja maksaa sen ylläpito, kun herätysliikkeen pojat eivät pääse papeiksi, spn-vihkimiset koetaan turmion iljetykseksi pyhässä paikassa ja kirkon opillinen linja sekä kirkollinen järjestys muutenkin yhä oudommaksi. (Taustalla on toki paljon perinteistä epäluottamusta kirkkoon, mutta silti!)
Marko, Ei kirkkoon ole pakko kuulua ikään kuin velvollisuudesta, esim, että maksaa kirkollisveroa. LHPK on kauniisti ilmaissut haluavansa pysyä luterilaisilla juurilla. Se on kuitenkin tyyppiesimerkki hajaannuksen tielle lähteneestä liikkeestä, josta muodostuu tai on muodostunut oma kirkko. Muuten Alankomaissa oli iso joukko reformoituja kirkkoja, mutta siellä tapahtui niin, että osa reformoiduista ja maan luterilainen kirkko menivät yhteen ja muodostivat Alankomaiden protestanttisen kirkon. Ilmeisesti sinne jäi vielä niitä pienempiä reformoituja kirkkoja jokin joukko. Kirkkojen muodostumisen voi nähdä hyvänä siitä näkökulmasta, että ihmisille löytyy ”omaan korvasyyhyyn” oma hengellinen koti. Huono asia on tietysti siksi, että Jeesus opetti toimimaan toisin, ”että he olisivat yhtä”.
Toivo L. Näissä asioissa ollaan tekemisissä hyvin syvien asioiden kanssa. Hahmotan itse asian jotenkin näin, siis omasta näkökulmastani:
Meikäläiset herätysliikkeet – nyky-herännäisyyttä ja SRK-vanhoillislestadiolaisuutta lukuun ottamatta – jatkavat 1800-luvulla syntyneen ”pietismin ja ortodoksian synteesin” perinnettä, lisäksi on tullut enemmän tai vähemmän aineksia anglosaksisesta maailmasta. Ja tämä kaikki aktivoituu nyt.
Vanhan aksiooman mukaan ”nulla salus extra ecclesiam”, Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Aiemmin oli tavallista, että kansankirkko nähtiin jonkinlaisena esikartanona, jonka suojissa ja viroissa ns. uskovaisetkin toimivat: ”ecclesiola in ecclesia” l. tosiuskovat kirkon sisällä. Toiset näkivät kansankirkon ecclesiana ja pyrkivät vaikuttamaan siihen sisältä käsin, erityisesti virkakysymys oli kamppailun keskiössä. Tämä tie kuljettiin loppuun viimeistään vuosina 2000 – 2004. Sen jälkeen keskiöön on tullut spn-avioliitto. Erityisesti ns. matalakirkolliset ovat sitten pitäneet koko virkakysymystä enemmän toisarvoisena. Sen sijaan spn-vihkimiset tulevat iholle. Kansankirkkoon kuuluminen ei ole ollut meille mikään velvollisuus, sillä kuka nyt omasta hengellisestä kodistaan lähtisi pois? Mutta mitä tehdä, kun oman kodin lukot vaihdetaan ja meitä vaaditaan hyväksymään tai myöntymään sellaiseen, minkä uskomme vääräksi? Herramme ja hänen apostolinsa eivät kehottaneet meitä toimimaan yhdessä vaan OLEMAAN yhtä, uskossa, toivossa ja rakkaudessa: yksi Herra, yksi usko.
Nyt ecclesiolasta on tullut ecclesia, koska kansankirkko on menettänyt kiihtyvässä tahdissa oikean kirkon tuntomerkkejä, ei suostu vihkimään meitä pappisvirkaan ja lisäksi yhä useammassa kansankirkon seurakunnassa valtaa käyttävät ne, jotka jo valmiiksi ovat etääntyneet perinteisestä kristinuskosta. Me näemme asian niin, että kirkon varsinaisia ”hajottajia” ovat uutuuksia ajavat tahot emmekä me. LHPK ei saa minulta juuri tyylipisteitä, mutta samalla se on minusta paras tällä hetkellä oleva vaihtoehto vanhan luterilaisuuden jatkumiseksi Suomessa. Tosin pietismiä ei oikein taideta sulattaa (?) Sitä paitsi tämän ajan yhteiskunnissa on uskonnon- ja kokoontumisvapaus, jota kristittykin saa käyttää.
Tietysti tässä kaikessa on hyvin paljon inhimillistä ja raadollista. Vaikka itse olen saanut Jumalan armosta palvella kirkkoa ja seurakuntalaisiani sanalla ja sakramenteilla, olen jo pidemmän aikaa mieltänyt työni jonkinlaiseksi viivytystaisteluksi. Se turhauttaa. Mitä vastaisin seurakuntalaiselleni joka olisi muuttamassa muualle ja kysyisi, minkä seurakunnan jumalanpalveluksiin hänen olisi hyvä mennä…?
Marko, Jos oikeasti olet sitä mieltä – mitä kirjoitat – eli, että kirkkomme ei ole enää oikea kirkko tai täytä sellaisen tunnusmerkkejä, on se surullista kuultavaa. Olen siitä toista mieltä. Jos asia on tosiaan noin, silloin ei jääne muuta vaihtoehtoa kuin etsiä se oikea ja parempi kirkko. En sellaiseen kehota, mutta se lienee ainoa johtopäätös. Jotkut ovat parempaa seurakuntaa etsiessään kulkeneet yhteen ja sitten toisiin – ja sitten osa lopulta palannut tämän epätäydellisen ”äidin” helmaan. Toivon, että kirkko puutteineen kelpaa enkä oikein usko näihin ”tosiuskovien” tai ”oikeiden uskovien” kirkkoihin. Paljon niissä on hyvää, mutta kovin ovat seinät ja rajat ahtaalla. Ehkä sellaisiakin kirkkoja tarvitaan.
Toivo L. En ole koskaan ollut innostunut yrityksistä luoda jotain ”tosi tosiuskovien tosi tosiseurakuntaa” (Jouko Talosen pietismihuumoria kirkkohistorian luennoilta) ja Suomen evankelisluterilainen kirkko on hengellinen kotini. Kun kastaa avoparin kolmannen lapsen ja kaikilla perheen lapsilla on vain yksi oma vanhempi nykyisessä perheessä (!) pitää ottaa lusikka kauniiseen käteen.
Vieroksun myös yli-innokasta räyhäämistä, jota Suomenkin ns. tunnustuksellisissa piireissä oli neljännesvuosisata sitten. Mutta kun ajattelen sitä muutosta, mikä tässä kirkossa on tapahtunut oman rippikouluaikani jälkeen, tunnen lähinnä vain surua. (Poisluettuna puhtaasti ns työhyvinvointiin liittyvät asiat). Minä en myöskään ajattele, että kirkkoja voidaan perustaa mielihalun mukaan ja tiedän hyvin ne puutteet, mitä pienissä kirkoissa on. Samoin kansankirkon monet hyvät puolet. Mutta: jossakin vaiheessa ollaan näköjään rajalla, jossa voi olla pakko todeta: tähän asti, mutta ei edemmäksi!
Koska arvostan korkeakirkollista linjausta siitä, että piispojen julkinen arvostelu kuuluu teologian tohtoreille, tyydyn siihen julkilausumaan, jonka herätysliikejohtajat antoivat sekä Ville Auvisen blogeihin Seurakuntalaisessa. Toivon ja rukoilen kansankirkollemme hengellistä uudistusta, mutta…
Kirkko pysyy Kristuksen kirkkona … riippumatta avioliittokäsityksistä ja -käytännöistä”. Kuten piispa Salomäki totesi; ”Lausuma vaatisi avaamista, mikä itse asiassa on olennaista tai luovuttamatonta Kristuksen kirkon yhtenäisyydelle.” Nyt olisi tarpeellista, että tämä asia selvitettäisiin perin pojin, vaikka 90% kirkon jäsenistä tuskin on koko asiasta kiinnostunut. Onko siis kyseessä harhaoppi vai ei? Ja jos ei, niin se täytyy myös perustella. Tämä ei mene vaikenemalla ohi.
Kukaan ei perustele?
Kaksi erilaista käytäntöä jatkuu edelleen, mutta nyt ovat piispat ”puhuneet” virallisesti. Tämän esityksen kierrätys Kirkolliskokouksessa johtaa siihen, että kaikki viestit jatkossa asian ääreltä tuomiokapituleille voidaan mitätöidä/ jättää käsittelemättä? Todetaan vain, että toistaiseksi näin evlut kirkossa toimitaan kahdella eri tavalla. Teologisia perusteluja ei voida löytää. Asia on villi. Piispa Salomäki jää yksin?
Miten polarisaatio nujerretaan? Sopisiko tunnuslauseeksi: – Vaikka uskon olevani oikeassa, en usko olevani ainoa, joka on oikeassa.
Amen.
Täällä on ollut paljon hyvää kommentointia. Muutama oma kommenttini lyhyesti eri aiheista:
1)Kirkkomme ja piispamme eivät ole harhassa tai harhaoppisia. On väärin esittää sellaista. Kirkossamme toimitaan edelleen tunnustuksemme ja Raamatun pohjalta.
2)Kirkon virka: Jeesus kutsui apostolit, mutta virka meidän ymmärtämässä mielessä kehittyi alkukirkossa ja ensimmäisinä vuosisatoina. Sen jälkeen tehtäviä on tullut paljon, mutta perusvirat eli pappi, paimen, evankelista ja diakoni syntyivät jo alkukirkon aikana. Jeesus ei siis ”perustanut” virkoja.
3)Jumalan kärsimys: Jumala kärsi Kristuksessa todellisesti. Jumalan mielenliikkeitä ja tuntemuksia ilmaisevat muut kohdat Raamatussa ovat Jumalaan heijastettuja inhimillisiä asioita.
Toivo, et voi
1) legimitoida piispojen näkemystä vapaksi harhaopista. Se on sinun subjektiivinen näkemys.
2) Jeesus todella perusti virat, mikä tässä on epäselvää?
3) Näin voidaan sanoa, kristologinen tarkkuus menee syvemmälle. Ja Jumalan substansissa näin ei ole, Jumala ei voi kärsiä.
Missä kohtaa Jeesus perustaa virat? Mainitse Raamatun kohta. Kohta 1 ei ole subjektiivinen näkemys, koska mitään harhaoppia ei ole todistettu eikä sellaisesta päätöstä tehty. Minkä harhaopin piispat ovat tehneet? Kuka se on määritellyt?
Toivo, itse mainitset sen. Jeesus kutsuu apostolit ja he asettavat seuraajat. Apostolinen virka jatkuu näin. Kirkolla on myös dokumentit viran jatkuvuudesta. 1. kohdasta on tehty esitys, joka on harhainen, siis harhaoppia. Tähän harhaa piispat ovat omalla tahdollaan suostuneet. Kirkko ei ole mikään hallintohimmeli vaan totuuden pylväs.
Sami, Luulin, että ole teologi ja lukenut näistä kirjoista. Jeesus kutsui apostolit, mutta virat syntyivät alkukirkossa. Se onkin loogista, koska seurakuntakin syntyi Jeesuksen taivaaseenastumisen jälkeen. Jeesus ei evankeliumissa missään kohtaan mainitse seurakuntaa eikä virkoja. Laumasta ja lammastarhasta hän puhuu tarkoittaen seuraajiaan. Sehän ei tarkoita, että virat olisivat huono tai väärä asia. Ne syntyivät Pyhän Hengen työnä kirkossa. Toiseksi harhaoppiasiasta: On enemmän subjektiivista sanoa, että piispat ovat harhaopin edustajia kuin minun lausuma, etteivät ole. Harhaopille pitää olla perusteet ja määreet ja lisäksi se pitää olla kirkon määrittämä. Lisäksi avioliitto ei ole oppimme asia vaan yhteiskunnan ja toki kristillisen elämän järjestys. Piispat eivät kumoa avioliittoa.
Mihin tehtävään Jeesus lähetti kaksitoista oppilastaan? Näin hän ohjeisti: ”Älkää menkö vierasheimoisten keskuuteen älkääkä mihinkään Samarian kaupunkiin. Sen sijaan menkää Israelin kansan eksyneiden lampaiden luo.” Paavali oli pakanoiden – siis ei-juutalaisten – apostoli. Hänen työtoverenaan oli monta naista, jotka mainitaan arvostavasti nimeltä (Room. 16:1-15).
Toivo, voi sen tietysti noinkin sanoittaa, virat syntyivät alkukirkossa, yhtä paljon kuin kolminaisuus oppi syntyi kirkossa, tämä johtuu siitä, että Raamattu ei ole sisällöltään sellainen, että kaikki olisi heti valmiina, vaan he ovat kehitysvaiheessa.
Papppeuden perusta on teologisessa tutkimuksessa hyvin normatiivinen ja se johdetaan apostoliseen jatkumoon. Niiden juuri on tässä, niiden kehitysvaiheita voimme sitten seurata jo uudesta testamentista. Jos haluamme mennä vielä pidemmälle Vt;n pappeus on typologia Ut:n pappeuteen ja ennen Moosesta pappeus oli patriarkaalista.
Pappaeus ei ole mikään ihmisten keksintö, vaan jumalallinen asetus, viran karisma. Sillä ei ole mitään merkitystä jos sanotaan, että Jeesus ei maanpäällä ollessaan perustanut pappeutta, vaikka näin ei tietenkään ole, jos nähdään asia kuten alussa totesin. Lisäksi Jumalan työ ei rajoitu Jeesuksen n. 33 vuoteen.
Kleemens Roomalainen kirjoittaa ensimmäisessä kirjeessä korinttolaisille:
” Apostolit saivat evankeliumin meille
Herralta Jeesukselta Kristukselta, Jeesuksen Kristuksen
Jumala lähetti. Kristus on siis Jumalalta ja apostolit
Kristukselta. Kumpikin on tahtunut hyvässä järjestyksessä
Jumalan tahdosta.”
Apostolaatti nähdään jo siis varhaisissa teksteissä Jumalan järjestyksenä, apostolit taas valitsivat jatkajansa, näin on tähän päivään asti. Nykyinen pappeus ei eroa oleellisesti tästä.
Joo, Kleemens Roomalaisen kirje ei kuulune kaanoniin.
”Pappeus ei ole mikään ihmisten keksintö, vaan jumalallinen asetus, viran karisma.” Vanhan testamentin papit olivat uhripappeja. Uuden testamentin ilmoittama Jeesuksen kertakaikkinen uhri muutti kaiken. ”Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa.”
Toivo, kun saarnaat messussa, et kai vain lue ainoastaan Raamatun jakeita? Jos et näin tee, teet samaa kuin Klemens Roomalainen.
Uudessa testamentissa myös pappien tehtävään kuuluu uhraaminen. Ainakin luterilaisessa kirkossa, ortodoksi, katolisessa kirkossa tämä on selviö. Myös yleisen pappeuden kohdalla.
´Sami, en lue Raamatun jakeita. Luen pyhän evankeliumin ja sitä ennen lukukappaleet Vanhasta ja Uudesta testamentista. Joskus luen myös psalmin johdannossa. En latele jakeita vaan saarnaan evankeliumia ja toki saarnassa voin lainata päivän evankeliumista ja lukukappaleista osia.
Toivo, näin itsekin olen ymmärtänyt. Eli puhut sellaista mitä Kleemens Roomalainen, kaanonin ulkopuolella.
Sami, nyt en pysy kärryillä, mitä tarkoitat ja minkä kirkon käytäntöön viittaat. Puhun aina Raamatun kaanonin kirjoituksista. Myös ortodokseilla on saarna, samoin katolisilla. Lutherille saarna oli lähes sakramentin asemassa. Se on Lutherin mukaan yksi viidestä evankeliumin välittymisen eli Jumalan pelastavan armon välittymisen kanavasta. Ne ovat: 1)kaste, 2)ehtoollinen, 3)Raamatun sana, 4)saarna ja 5)”veljien keskinäinen lohduttaminen”.
Olisi hyvä, jos kertoisit minkä kirkon perinteestä käsin kommentoit hieman kryptisesti näitä asioita. Tuo ”Raamatun jakeiden lukeminen”: onko se minkä kirkon tapa ja onko se jonkin kristillisen kirkon tapa?
Toivo kirjoitat: ”Puhun aina Raamatun kaanonin kirjoituksista”. Toivo, eikö Kleemes Roomalainenkin puhunut? Miksi siis sanot: ” Joo, Kleemens Roomalaisen kirje ei kuulune kaanoniin.” (Toivo Loikkanen) – tuolla perusteellla voidaan sanoa sinun saarnoista samaa, kosk et puhu pelkkiä Raamatun lauseita, ei kuulu kaanoniin. Ymmärrätkö nyt pointin!
Sami, koin edellisen kommenttisi pienenä ”piruiluna” minulle enkä nytkään oikein pysy kärryillä, mutta ymmärrän mihin viittaat. Kleemens Roomalainen oli tärkeä varhaiskirkon edustaja, ensimmäisiä paaveja. Hän ei kuitenkaan ole Raamattua tärkeämpi auktoriteetti. Onkos hänen kirjeet apokryfikirjoissakaan? Ehkä ovat?
Toivo, hyvä jos ymmärsit pointin. En ole väittänyt Kleemens Roomalaisen tekstin kuuluvan ortodoksi isien laatimaan kaanoniin. Se ei kuitenkaan tee siitä yhtään vähemmän merkittävää, jos se on kaanonin mukainen, kuten ei sinun saarnasikaan jos ne ovat Raamatun mukaisia. Näin ollen Roomalaisen teksti sopii oikein hyvin virkakeskusteluun mistä aloitimme.
Kirjoitat; ” Hän ei kuitenkaan ole Raamattua tärkeämpi auktoriteetti.” Tälläinen vastakkain asettelu on minulle tuntematon käsite. Luterilaisuudessa ajatellaan Raamatun ja tradition suhteesta näin. Raamattu on ylin auktoriteetti -jonka alle muut alistetaan/ tai ovat alisteisia. Tämä näkemys on kehitetty vasta 1500 luvulla uskonpuhdistuksen myötä. Yhtenäinen kirkko ei ole ikinä opettanut näin. Raamattu ei ole kirkon alkulähde, vaan pyhä traditio. Pyhä Raamattu ei ole syvempi eikä tärkeämpi kuin traditio, Raamattu on vain yksi perimätiedon eräs muoto.
Kantasi tradition asemasta suhteessa Raamattuun nostaa monen ”pystykorvaluterilaisen” tai ainakin viidesläisen luterilaisen niskakarvat pystyyn. Minä olen oppinut, että on Raamattu ja Traditio – rinnatusten ja että Raamattu on kuitenkin tärkein. Traditio on tärkeä, koska sen myötä Raamattua luettiin ja tulkittiin ja sen myötä kristillinen oppi muotoutui ja tuli osaksi kirkon elämää.
Toivo, varmasti noin on, siinä ei ole sisänsä mitään uutta. Luterilaisuus muutti tradiotulkinnan ja loi oman tradition ja perusti kirkon. Todistustaakka on heillä. Raamattu ei ole ollut ikinä kirkolle tärkein, tuosta näkäkulmasta lähtee yleensä kaikki harhaopit. Vartija lehdessä tähän liittyen on hyvä artikkeli https://www.vartija-lehti.fi/kasikirjoituksista-ja-lutherin-erehdyksesta/
Vaan missä ovat ”kahden henkilön liiton” teologiset perustelut? Ne loistavat poissaolollaan tuosta piispainkokouksen päätöksestä. Miksi niitä ei tuoda esille, jos tuo päätös kerran perustuu Raamattuun ja luterilaiseen tunnustukseen? Toiseksi, miksi piispa Salomäki jätti eriävän mielipiteen, jos kaikki tässä asiassa on niin selvää? Seurakunnalle, joka kirkon penkissä istuu lienee ollut 2000 vuotta aika selvää, mille perustalle avioliitto on asetettu.
Piispa Matti Salomäen eriävä mielipide 12.3.2024
Piispainkokouksen esitys nostaa esiin jännitteitä ja kysymyksiä, joita olisi syytä selvittää
lisää ennen asian viemistä eteenpäin. Esityksessä todetaankin, että ”siinä esitetään
hyväksyttäväksi kaksi avioliittokäsitystä, joiden välillä on aito teologinen jännite, jopa
ristiriita”.
Olisikin syytä selvittää ensin, miten nämä kaksi erilaista avioliittokäsitystä suhtautuvat
nyt voimassa olevaan kirkkomme opetukseen, johon kirkon työntekijät ovat, osa virkaan
vihkimisen kautta, sitoutuneet. Nykyinen opetus on hyväksytty kirkolliskokouksessa
muun muassa katekismuksen hyväksymisen yhteydessä ja se tulee esiin myös
tunnustuskirjoissa, kirkollisten toimitusten kirjassa ja virsikirjassa. Jännite kirkon
virallisen opin ja uuden avioliittokäsityksen välillä tulisi käsitellä aloitteessa, sillä se
vaikuttaa suoraan siihen, mitä kirkossamme voi tai tulee opettaa esimerkiksi
rippikoulussa tai mitä kirkossa voi tai tulee julistaa tästä aihepiiristä. Käytännössä aloite
muuttaisi kirkkomme avioliittokäsitystä ja se tulisi käsitellä sen mukaisesti eikä vain
teknisenä kirkkojärjestyksen muutosasiana.
Kohdassa 5.2. ”Ulkomaiden lainsäädäntö ja muut ulkomailla käytetyt keinot” olisi syytä
käydä läpi muidenkin kuin pohjoismaisten kirkkojen avioliittokäytäntöjä ja sitä, mitä
esitetty ratkaisu voi vaikuttaa kirkkomme ekumeenisiin suhteisiin sekä suhteisiin
yhteistyökirkkoihimme.
Esityksessä todetaan, että ”kirkko pysyy Kristuksen kirkkona … riippumatta
avioliittokäsityksistä ja -käytännöistä”. Lausuma vaatisi avaamista, mikä itse asiassa on
olennaista tai luovuttamatonta Kristuksen kirkon yhtenäisyydelle. Usein on ajateltu, että
katekismukseen on koottu keskeisin ja luovuttamattomin opetus.
Matti Salomäki
Piispa Salomäki ei suoraan torju ehdotusta vaan esitti lisäselvitysten tekemistä mainitsemistaan asioista.
Perustelut asialle ovat piispainkokouksen pöytäkirjassa, erityisesti kohdassa 2.1.
https://domus.evl.fi:8443/ktwebscr/fileshow?doctype=3&docid=2674567&version=9
Toivo kirjoitat aikaisemmin; Toiseksi harhaoppiasiasta: On enemmän subjektiivista sanoa, että piispat ovat harhaopin edustajia kuin minun lausuma, etteivät ole. Harhaopille pitää olla perusteet ja määreet ja lisäksi se pitää olla kirkon määrittämä. Lisäksi avioliitto ei ole oppimme asia vaan yhteiskunnan ja toki kristillisen elämän järjestys. Piispat eivät kumoa avioliittoa.
Tästä olemme erimieltä. Jos luet Raamattua homoseksuaalista akti pidetään syntinä. Siksi sen siunaaminen on harhaoppia. Kirkon määrittämiä? Minkä kirkon? Luterilaiset kirkolliskokoukset, piispat eivät määrittele luterilaisen tunnustuksen mukaan kirkon oppia. He voivat siitä päättää, mutta päätäntävalta perustuu Raamattuun ja tunnustukseen. Tämä on luterilaisuudessa sisään rakennettu määräävä prinsiippi.
On totta se, että luterilaisuudessa avioliittoa pidetään maallisena asiana, eikä se kuulu oppiin, kuten kirjoitat. Tässä luterilaisuus tökkii pahasti, mutta heidän itse ymmärrys on tämä. laajassa kristikunnassa se on sakramentti.
Kiitos kuitenkin tähän astisesta ajtusten vaihdosta.
Toivo L. Olen tuon piispa Salomäen tekstin lukenut heti tuon piispainkokouksen jälkeen. Ihmeellistä on vain se, miksi kahden mallin välillä on aito ristiriita. Miten tämä on mahdollista, kun tälle kahden henkilön mallille kerrotaan olevan raamatulliset ja teologiset perusteet. Mielelläni myös kuulisin, mitkä ne ovat? Piispa Salomäen kommentissa kuvastuu mielestäni aito huoli siitä, mitä tästä kaikesta seuraa. Hän toivoi esityksen jättämistä pöydälle, mutta jäi yksin. Sen tiedän, että hän kannattaa vain miehen ja naisen avioliittoa.
Teologisia perusteluja piispojen esitykselle ei löydy? Piispojen esitys, vaikka kirkolliskokous ei sitä hyväksy, on kokouksen jälkeen, tuomiokapituleilla ja piispoilla vakuutena siitä, että Evlut kirkossa toimitaan kahdella eri tavalla.
Raamatun ilmoitusta ja luonnonlakeja ei voida muuttaa, mutta piispat voivat erehtyä.
On hyvä erottaa kirkon oppi ja kirkon opetukset toisistaan. Harhaopilla tarkoitetaan kirkon opin – keskeisten perusteiden – vääristämistä. Kirkon eettiset opetukset eivät ole näitä perusteita. Oikeastaan kirkon oppi perustuu kahteen asiaan: Jumalan kolmiyhteyteen ja Kristuksen kahteen luontoon, jumalalliseen ja inhimilliseen. Näistä luopuminen on harhaoppisuutta. Muusta voidaan keskustella ja äänestääkin.
Martti, juuri näin! Nyt oppi ja opetukset ja käsitykset ovat menneet suloisesti sekaisin. Vihkimiskeskustelussa avioliitosta on yllättäen tehty sakramentti tai ainakin senkaltainen asia. Opin asiat ja rajat pitää tunnistaa paremmin, jotta niitä voi myös varjella ja jotta muussa voi olla sitä CA7n mainitsemaa erilaisuutta.
Ongelmaksi on muodostunut seikka että kahden eri avioliittokäsityksen teologiset perusteet pohjautuvat eri raamatuntulkinnan perinteille. Yhteesovittaminen edellyttäisi saman aikaisesti perinteistä tunnustuksellista Raamatuntulkintaa mm. kolminaisuudesta, kristologiasta ja vanhurskauttamisesta sekä liberaalia tulkintaa suhteessa Raamatun lakiin ja etiikkaan. Tunnustetaan toisaalta sekä Jumalan alkuperäinen tarkoitus ja tahto että ihmiset kyvyttömyys elää sen mukaista elämää ja toisaalta Jumalan kertakaikkinen rakkaus ja kaiken kattava armo.
’Perinteinen tunnustuksellinen raamatuntulkinta’ kuulostaa komealta määritelmältä, mutta jää ainakin milnulta sisällöltään epämääräiseksi. Niinpä siitä tulee korvissani pikemminkin kirkkopoliittinen iskulause. Oletan, että sillä ei kuitenkaan tarkoiteta suhteellisen uutta amerikkalaisperäistä kirjaimellista raamatunselitystä. Voisitko, Jukka Kivimäki, täsmentää tuota käsitettä!