Herää valvomaan!

Herää valvomaan! Tällä nimellä Urho Muroma perusti nykyisen Elämä- lehden edeltäjän vuonna 1928. Aika kirkossamme ja maamme herätysliikekentässä oli tuolloin toinen. Uskonnonvapauslaki oli astunut voimaan viisi vuotta aiemmin. Vuoden 1889 asetus oli mahdollistanut luterilaisen ja ortodoksisen kirkon ohella vain metodisti ja baptistiseurakuntia perustamisen.  Uuden lain myötä maassa sai julkisesti ja yksityisesti harjoittaa uskontoa kuulumatta mihinkään uskontokuntaan.  Edellyttäen toki, ettei uskonnonharjoittamien loukannut lakia taikka hyviä tapoja. Suomeen syntyi useita uusia kirkkokuntia. Uuden uskonnollisen yhdyskunnan saattoi perustaa kaksikymmentä yhdyskuntajärjestyksen allekirjoittanutta henkilöä.

Maamme perinteiset herätysliikkeet eivät laajassa mitassa irtautuneet luterilaisesta kirkostamme. Myös Urho Muroman ja omalta osaltaan myös hänen Suomeen puhujamatkalle kutsumansa Frank Mangsin julistustyön tuloksena syntynyt ns. viides herätysliike asettui toimimaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon sisäpuolella.

Tunnustuskuntien rajoilla on merkityksensä. Kirjoitan tämän puuttumatta nyt siihen, oliko esimerkiksi Urho Muroman julistus luterilaisuutta puhtaimmillaan. Kirjoitan tämän myös tahtomatta myöskään loukata ketään veljeä tai sisarta Kristuksessa alttarin ja saarnatuolin yhteyden tuolla puolen. Tunnustuskuntarajoja tarvitaan, jotta seurakunnassa voidaan valvoa opin puhtautta. Kristillisessä seurakunnassa opin puhtauden valvominen on välttämätöntä.

Apostoli Pietari varoittaa meitä kirjeessään: ” Israelin kansan keskuudessa esiintyi kuitenkin myös vääriä profeettoja, ja samoin on teidänkin joukkoonne ilmestyvä vääriä opettajia. He salakuljettavat teidän keskuuteenne tuhoisia harhaoppeja, jopa kieltävät herransa, joka on ostanut heidät omikseen. Pian he kuitenkin saattavat itsensä tuhoon. Heidän irstasta menoaan lähtevät monet seuraamaan, ja näiden takia totuuden tie tulee häväistyksi. Ahneudessaan he pyrkivät käyttämään teitä hyväkseen esittämällä tekaistuja tarinoita. Mutta heille muinoin langetettu tuomio on yhä voimassa, heidän tuhonsa odottaa heitä.” (2. Piet 2:1-3)

Vastaava varoitus meillä on myös apostoli Paavalilta: ”Olen hämmästynyt, kun te näin pian olette luopumassa hänestä, joka on armossaan kutsunut teidät, ja olette siirtymässä toisenlaiseen evankeliumiin. Mitään toista evankeliumia ei kuitenkaan ole. Jotkut vain hämmentävät teidän ajatuksianne ja koettavat vääristää Kristuksen evankeliumia. Julistipa kuka tahansa teille evankeliumia, joka on vastoin meidän julistamaamme – vaikkapa me itse tai vaikka taivaan enkeli – hän olkoon kirottu. Toistan sen, minkä olen ennenkin sanonut: jos joku julistaa teille evankeliumia, joka on vastoin sitä minkä olette saaneet, hän olkoon kirottu.” (Gal 1:6-9)

Paavalin varoitus galatalaisille on ajankohtainen myös meille kaikille tässä ajassamme. Kyse ei ole ainoastaan meidän kristittyjen keskinäisistä oppierimielisyyksistä ja muista skismoista, vaan siitä, että kristillisen opetuksen sekaan ujutetaan myös selkeästi ei kristillistä opetusta. Opetusta, jossa Kaikkivaltias Jumala maailmankaikkeuden luojana syrjäytetään, Kristuksen kuolema ristillä meidän syntiemme sovitukseksi tehdään turhaksi ja Pyhästä Hengestä seurakunnan oppaana ja varjelijana tehdään kuurosokea ja mykkä.

Tämän sunnuntain kirjeteksti on heprealaiskirjeestä, jossa varotetaan: ”Varokaa siis, veljet, ettei kukaan teistä ole sydämessään paha ja epäuskoinen ja näin luovu elävästä Jumalasta. Rohkaiskaa toinen toistanne joka päivä, niin kauan kuin tuo sana ”tänä päivänä” on voimassa, ettei kukaan teistä lankeaisi synnin viettelyksiin ja paatuisi. Mehän olemme osalliset Kristuksesta, kun vain loppuun asti pidämme kiinni siitä todellisuudesta, jonka yhteyteen jo alussa olemme päässeet. Kirjoituksissa siis sanotaan:

– Jos te tänä päivänä kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydäntänne niin kuin silloin, kun nousitte kapinaan.” (Hep 3:12 – 15)

Meidän ensisijainen vastuumme on toki valvoa, ettemme itse harhautuisi pois polultamme Jumalan lapsina ja taivasten valtakunnan perillisinä, mutta tämän ohella meidän tulee rohkaista toinen toisiamme, ettei kukaan lankeaisi synnin viettelyksiin ja paatuisi. Tähän meillä on Jeesuksen itsensä antama ohje: ” Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä ’jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla’. Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin.” (Matt. 18:15-18)

Tavoite on siis tuke kristittyä veljeä ja sisarta hänen uskon tiellään, mutta viime kädessä kyse on vastuun kannosta suhteessa koko seurakuntaan, ettei syntiin taikka harhaan langennut viettelisi myös muita mukaansa.  Tästä Jeesus varoitti meitä näin: ”Mutta jos joku johdattaa lankeemukseen yhdenkin näistä vähäisistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.”

Meidän ei kuitenkaan tule omalla korvasyyhyllämme ryhtyä toinen toistemme paimeniksi. Seurakunnan paimenvirka on uskottu  opissa koetelluille ja tehtäväänsä kutsutuille henkilöille. Oman itsemme valvominen ja oman lähipiirimme hengellinen tukeminen kuuluu kuitenkin meille kaikille.

Jotta emme jäisi oman korvasyyhymme varaan, tulee meidän tutkia Jumalan Sanaa, Pyhää Raamattua ja kuunnella siihen perustuvaa opetusta.  Lisäksi meille on hyödyksi lukea luotettavaa hengellistä kirjallisuutta, jotain sellaista mitä esimerkiksi alussa viittaamani Urho Muroman Herää valvomaan! -lehti omana aikanaan edusti. Meidän kannattaa myös seurata muuta, oman aikakautemme mahdollistamaa kristillistä mediaa. Tässä kaikessa olkaamme kuitenkin valppaita, ettemme joutuisi itse harhaan.