Sain aamulla herätyksen. Nimittäin heräsin pohdintaani siitä, että olen jo 50v tutkinut innolla Raamattua ja Luterilaisuuden keskeistä kirjallisuutta. Joten minulle on kertynyt melkoinen tietomäärä oppimme sisällöstä. Tutkimus ja luku-innostukseni on pohjautunut vain siihen, että voisin oppimaani paremmin soveltaa omaan hengelliseen elämääni ja opettaa ehkä, sen pohjalta muitakin.
Sen sijaan teologian opiskelijat ovat kahlanneet lukuisan määrän teologista kirjallisuutta päästäkseen läpi tenteistä. Valmistuttuaan opiskelijat ovat saaneet ordinaation ja samalla heistä on tullut täysin hengellisesti oppineita ja arvostamiani teologeja.
Olenko tosiaan latistanut kymmenet vuodet omaa osaamistani ja hengellistä ymmärrystäni. Ikään kuin monien vuosien hengellinen tutkisteluni ei olisi mitään teologisen tiedekunnan rinnalla. Sitä oudommalle tuntuu se väite, että saarnavirka kuuluu vain papeille. He kun ovat saaneet teologisen koulutuksen ja osaavat opettaa oikean tien. Ikään kuin 50 vuoden paneutumiseni hengelliseen todellisuuteen ei olisi mitään ja viiden vuoden teologinen opiskelu olisi verrattomasti parempi meriitti saarnatuoliin. Ei sen puoleen, että haluaisin tässä vähätellä jotenkin pappeutta, tai ängetä sinne saarnatuoliin.
Tajusin vain yllättäen oman todellisen asemani ja koin yllättäen itseni erityisen energiseksi.
Samalla aloin tajuta myös sitä, kuinka paljon kaltaisiani itseoppineita ”teologeja” kirkon tavallisen kansan joukosta löytyy. Ehkä moni heistä on tottunut ajattelemaan samaan tapaan kanssani. Ettei ole osannut oikein arvostaa evankeliumin ja opin tuntemustaan. Se taas on johtanut siihen, että olemme jääneet vähän syrjään. Olemme pitäneet omaan tietämystämme niin vähäarvoisena, ettei sitä ole kannattanut pitää esillä.
Siihen on tietysti osaltaan vaikuttanut evankeliumin sanoman valtava ja tutkimaton rikkaus, jonka tutkimisessa aina kokee olevansa vasta – alkaja. Nyt tuon herätyksen jälkeen kyselen Tuntemattoman Hietasen tavoin: ”kukas mä oikeen olenkaan”.
Samalla tietysti tarvitsen jatkuvasti esirukousta siihen, että kun jatkossa suuni avaan. niin osaisin julistaa Kristuksen ihmeellistä evankeliumia. Niissä tilanteissa ei 50 vuoden kokemus mitään auta, kun kieli takertuu kitalakeen, eikä saa hyvää sanomaa suustaan ulos. Jollei esirukousta ole.
Hups. Ihmettelin miksi monet alkoivat kirjoittaa siitä, mitä voisin tehdä, tai mitä en.
Miksi minun pitäisi tehdä jotain, saarnata, tai puhua, tai pitää Raamattuopetuksia, vain sen tähden, että näin voisin oman arvoni nostaa esiin? Ei siitä ollut blogissani ollenkaan kyse. Kyse oli siitä, etten ollut tajunnut oman historiani arvoa. Sitä arvoa kun ei nosteta sillä, että nyt ryhtyisin innolla tekemään jotain. Se arvo minulla on kokoajan ollut ja on. Eikä se ole riippuvainen siitä saanko saarnata. Saarnoja voin pitää niin paljon kuin itse haluan. Kuulijoista en sitten tiedä. Ehkäpä ryhdynkin niitä tekemään. Mikähän se huomisen teksti olikaan?
Pekka, en ajattele noin kuten väität. Seurakunnassa on käyttöä ja tarvetta hyvin monille eri asioille. Olisi sulaa hulluutta väittää kaiken viisauden ja taidon keskittyvän papistoon. Monilla maallikkosaarnaajilla on selkeämpi ja raittiimpi julistus kuin teologeilla. Tosiasia kuitenkin on, että joka ikisessä uskonnossa on uskonnon ammattilaisia. Tiedät, että ilman muodollista koulutusta missään uskonyhteisössä ei pidemmän päälle pärjätä. Eivät papit myöskään ole synnittömiä tai virheettömiä. Mutta jos lisäksi on olemassa jumalallisia järjestyksiä kuten juuri seurakunnan julkinen saarnavirka (=pappi, pastori, saarnaaja), sitä on ihmisten paha mennä muuttamaan vaikka meidän kuinka mieli tekisi. Ymmärrä nyt tämä toinenkin puoli: sanan julistuksesta seuraa aina vastuu viran hoidosta. Olen tavannut paljon hyviä, aktiivisia maallikkoja. Mutta myös niitä, joiden mielestä kaikki papit ovat jotenkin hengellisesti pimeitä vain siitä syystä, että he ovat pappeja. Jostakin syystä moni hengellistä valtaa vaativa maallikko häviää teille tietymättömille silloin, kun pitäisi kantaa vastuuta rankoista virheistä tai riittävän epämukavista asioista. Kuten sananjulistuksen aiheuttamista väärinkäsityksistä, täysin sopimattomista neuvoista tai suoranaisesta hengellisestä väkivallasta.
Kenenkään ei tietenkään pidä käydä sellaisissa jumalanpalveluksissa, joissa tietää papeiksi vihittyjen jatkuvasti ja tietoisesti puhuvan puuta heinää ja luopuneen Raamatun mukaisesta kristillisyydestä. (Sellainen pappi kannattaa muuten puhutella kerran tai kaksi, koska kaikki voivat erehtyä). Vaan hakeutua sinne missä sana julistetaan oikein ja sakramentit toimitetaan Kristuksen käskyn mukaan. En kuitenkaan usko, että Herramme tahto on sekään, että kristikunta on pirstoutunut kymmeniksi tuhansiksi kirkkokunniksi ja riippumattomiksi seurakunniksi. Kun kuka tahansa on julistautunut Herran sanansaattajaksi ja alkanut Hengen palossa koota ympärilleen omaa laumaa.
Marko. Koen että samaistat minut niihin jotka pitävät pappeja pimeinä, tai eivät kunnioita heitä heidän virkansa tähden. Kerrot kokemuksistasi, joissa saarnaajat häipyvät vaikeuksien kohdatessa. Jolloin ongelmia jääväävät papit hoitamaan. Oma kokemukseni on ollut monesti sitä, ettei papeilla ole ollut taitoa ongelmien hoitamisessa, tai itse ovat niitä aiheuttaneet. Kiinnostukseni kohdistuu sellaiseen vuoropuheluun jossa voisimme löytää tasapainoa viranhaltijoiden ja ja muiden seurakuntalaisten välille. Nyt meikäläisillä on hyvin vähän mahdollisuuksia organisoida omatoimisesti hengellistä toimintaa kirkossa. Monilla olisi sellaiseen hyvät edellytykset. Joissain seurakunnissa sitä on ja se toimii hyvin. Toisaalla taas viranhaltiat laittavat omia ehtojaan vaikkapa musiikin suhteen ja karkottavat näin vapaaehtoiset pois ja lopettavat joskus jopa toimintaa ,joka on saanut suuren suosion. Kirkkoherroilla kun on siihen valta ja voivat tehdä näin kertomatta päätöksistään mitään syytä. Joku tolkku pitäisi tässäkin olla. Seurakuntalainen joka lähtee tekemään vapaaehtoisesti jotain on suuressa vaarassa tietämättään. Hänet voidaan heipata ulos kertomatta mitään syytä. Pelkkä ilmoitus riittää. Toisille voidaan taas sälyttää yhä enemmän ja enemmän tehtäviä. Tiedän yhdenkin hyvän ystävän, joka vaihtoi paikkakuntaa, jotta pääsi eroon liiasta työpaineesta. Hän kun kuului niihin , joiden oli vaikea sanoa ei.
Olen kehittelemässä vastaavien tilanteiden varalle ohjeistusta, jonka avulla on mahdollista ennakoida hankalia tilanteita ja välttää niitä. Kunkin seurakunnan tulisi itse laatia sellainen ohjeistus omia seurakuntalaisiaan varten. Ulkopuolisena en voi toisille sellaista laatia. Tarvitaan koulutusta työntekijöille ja vapaaehtoisille, jotta hankalat tilanteet kyetään rakentavalla tavalla hoitamaan. Olet Marko ollut jo suurena apua tässä projektissani, tuomalla papillista näkökulmaa näihin kipeisiin asioihin.
Mitä Pekka jos ryhtyisit jonkun herätysliikkeen piirityöntekijäksi tai vapaaehtoiseksi piirityöntekijäksi?
Varmaan pääsisit moniin tilaisuuksiin pitämään puheen.
Ja tarjoaisit pitämään puheita eri tilaisuuksiin. Sairastuurauksiin ja toiseksi puheeksi.
Tai katuevankelioimaan. Siellä katsotaan mies eikä nuttu. (Tai titteli)
Kerrankin Wernerin kanssa ihan samoilla linjoilla
Ymmärrän hyvin Pekka, että koet jonkinlaista alemmuudentuntoa pappeihin verrattuna. Itsekin luen paljon esim. filosofista kirjallisuutta, mutta en vaan pääse millään oikeaksi filosofiksi. Opinnot eivät riitä. Tällä alustalla Sari W. ja Markku Hirn lienevät ainoat ’oikeat’ filosofit.
Kirkossamme roikkuu – nyt siis tarkoitan, että taloudellisista syistä roikkuu – kuitenkin esim. Luther-säätiö, jonka jumalanpalveluksiin arvelisin sinunlaisesi, paljon teologista kirjallisuutta lukeneen maallikon hyvin sopivan. http://www.luthersaatio.fi/seurakunnat/
On suuri ihme seurakunta Herran ja olla yhtä mieltä Seijan kanssa. Huraa
Olet kyllä siinäkin Seija ihan oikeessa, että Luther Säätiö on tosi tärkee. Sen avulla monet pääsevät kerran vuodessa Herran Pyhälle Ehtoolliselle.
Etelä savossa järjestetään lukusia kotona. Ihmisten pitäisi järjestää enemmän tällaista. Maallikot puhuisivat. Ja pappikin voisi tulla kunhan jättää liperit ja kolehtihaavin kotiin.
Ja muistettaisiin yhdessä syödä hyvin. Kaffit boonusena peale.
Blogin otsikkona on Hengellinen Mitätöinti.
Blogin sisältö vastaa yhtä paljon otsikkoa: S I S Ä I S E T E S T O N I
Mitä Verneri yritit sanoa tuolla?
Hei! Tarkoitin, että mielestäni sinua eivät ole muut mitätöineet. Et ole kokenut ulkoista mitätöintiä.
Vaan olet enemmän sisäisesti kokenut, että kun toiveesi päästä saarnaamaan ei ole toteutunut, että se olisi mitätöintiä. Mutta olisiko sille joku sopivampi sana. En osaa kunnolla selittää.
Pekka Veli Pesonen. Täydennys: en todellakaan ole tarkoittanut, että sinä kuuluisit siihen joukkoon, joka olisi jollakin tavoin toimimassa vastuuttomasti. Mutta tuot kovin voimakkaasti esille tuon, että juuri maallikkojen pitäisi päästä hengelliseen vastuunkantoon. Ja niin kauan kuin tuo yksi heiltä puuttuu – saarnaaminen – maallikoilta puuttuukin jotenkin kaikki. Ja vasta sitten he ovat tasavertaisia, kun pääsevät pönttöön puhumaan. Mistä ihmeestä olet saanut tuollaisen käsityksen?
Olen yrittänyt tuoda esille, että maallikoille olisi vapaaehtoistehtäviä, myös niitä hengellisiä, tarjolla hyvinkin paljon. Mutta tulijoita ei tosiasiassa ole yhtään mihinkään ilman hartiavoimin tehtävää työtä. Ja kovin usein tuo(kin) työ kaatuu palkattujen työntekijöiden tehtäväksi. Olen myös pitänyt esillä, että maallikkojen hengelliseen toimintaan liittyy – ei aina ja välttämättä – myös hyvin ikäviä asioita js lieveilmiöitä.
Intät yhdestä ja samasta (kuten varmaan minäkin). Yritin linkittää tähän Seurakuntalaisen tuoreen artikkelin niistä vaikeuksista, joita vapaaseurakunnissa on, kun vapaaehtoisia maallikkovastuunkantajia ei löydykään. Käypä sieltä katsomassa, kun en onnistunut tekemään linkkiä tähän.
Ilman vapaaehtoistyötä kansankirkko kaatuu hiljalleen. Mutta se on aika paljon moninaisempi tehtäväkenttä maallikoille kuin saarnan tai leirin pito evankelioimisesta puhumattakaan. Yhdyn tuohon Wernerin neuvoon. Siunausta sunnuntaihin ja hyvää alkanutta viikkoa!
Mistä ihmeestä olet saanut käsityksen, että mielestäni maallikoiden pitäisi päästä saarnaamaan?
”Sitä oudommalta tuntuu se väite, että saarnavirka kuuluu vain papeille.” -Pekka
(Mihin kommenttiketjuun viittaatte?)
Siitä, että puhut juuri maallikkosaarnasta jumalanpalveluksessa hyvin paljon.
Olet kyllä monissa asioissa mielestäni oikeilla jäljillä, kun puhut esimerkiksi rippikoulusta ja siitä, kuinka monet eivöt oikeastaan sovellu leirielämään, vaikka heidän on pakko. Sekä konfliktien ratkaisusta.
Wener. Tosiaan. Saarnavirka kuuluu todella vain papeille, mutta saarnata voi joku muukin joskus. Kiinnitin huomioni vain sanaan ”vain”.
Saattaa olla, että jossain olen antanut vahingossa sellaisen kuvan, mutta mielestäni saarnat ovat pappien työkenttää. Sille kentälle voi kirkkoherra joskus jonkun muunkin päästää. Mielelläni otan kutsun vastaan, jos sellaisen satun saamaan. Viime saarnaani odotin kymmeniä vuosia. Sillä kotikirkkoni perillä, joskus vaikeassa elämänvaiheessa koin Jumalan lohduttavat ja rohkaisevat sanat sisimmässäni :”Sinä saarnaat vielä tuossa pöntössä.”
Muualla saarnoja pitäessä aina mietin, milloinkahan on se Heinolan vuoro. No nyt se meni ja oli tässä korona-aikana jolloin saarnat on pidetty lattiatasossa ja striimattu. Nyt vain sattui niin että striimauslaitteet oli juuri nyt toisessa kirkossa ja saarnan pidin ” pöntössä”. Joten sekin toteutui sanatarkasti.
En kai voi sille mitään, että saarna ja rippikoulutyö on tullut hyvin rakkaiksi ja kai siksi niistä paljon kirjoitan. Kumpikaan ei ole omaa työkenttääni, muuten kuin rakkauden puolesta.
Hyödyllinen kirjoitus tärkeästä asiasta. Muutama huomio kuitenkin.
Teologian maksterin tutkinto on ikään kuin ajokortti. Teologian ja teologin työ vasta alkaa siitä, kuten autoilussa harjaantuminen alkaa kortin saamisesta.
Kirjojen lukeminen ja tenttiminen on vain pieni siivu yliopisto-opiskelusta. Se on välttämätöntä pohjatiedon hankkimiseksi ja kysymyksenasetteluun tutustumiseksi. Eli, voidakseni itse tehdä omaa tutkinusta, minun pitää tuntea, mitä ennen minua on ajateltu ja sanottu. Kirjojen tenttimisen ohella tehdään kirjoitelmia, osallistutaan seminaareihin, keskustellaan pienimmissä ryhmissä, harjoitellaan y.m.
Pappeuskin on paljon muutakin kuin jumalanpalveluksessa saarnaamista. Etupäässä kaikkea muuta.
Varmasti näin kuin kommentissa, mutta sisäsyntyistä tarvitaan ennenkuin ollaan vihkimyksessä.
Edellinen katsoo tunnustautumista, lupaaamista, tahtomista, ja lisäksi keskustelun kun ei useampaa kapitulissa, lisäksi kirjallisten töiden suorittamisen, jotta nähdään pitääkö kokelas sitä mitä haluaa tahtoa ja ymmärtää laitokseen tullakseen.
Joten alun alkaen Piispajohtoinen ornamentiikka yhdessä tutkinnon, kapitulin kaffien, ja kuulustelujen kanssa katsoo onko Ihmisestä joukkoon mukaan.
Olen useampaan kertaan kysynyt koontia kirkon tarjoaman saarnakoulutuksen palautteesta.
Ilmeisesti sitä ei ole katsottu tarpeelliseksi tehdä keräämisessä. Näin ei ole syntynyt asiasta myöskään ainutta opinnäytetyötä.
Kun katsoo ketkä lystin ovat maksaneet osallistujille on asia huomatakseni hyvä.
Oma pappeuteni jäi kahden sanan päähän. Ehkä olen kuitenkin siitä vähän katkera, kun niin vähäisen asian tähden teologiseen pääsyni estyi. En väheksy pappeutta ja teologian opintojen monipuolisuutta. Olen itse väheksynyt itseäni ja omaa hengellistä pääomaani.
Eikä oivallukseni josta kirjoitin kohdistunut pappeuden mitätöintiin, vaan siihen Piristävään havaintooni, että tämmöisenäni olen arvokas ja hyödyllinen, eikä minun tarvitse olla allapäin edes siitä että nuo kaksi sanaa jäi silloin koepapereista pois. Ennemmin voin ajatella nyt niin että se taisikin olla Jumalan hyvää johdatusta omalla kohdallani. Ehkä jotain samaa, kuin aikanaan luottamusmiesäänestyksessä jäin kahden äänen päähän valinnasta. Veljeni lohdutti silloin: ”Kävipä miehellä hyvä tuuri.”
Jos nuo kaksi sanaa olisin osannut kirjoittaa, niin silloin olisi heti avautunut mahdollisuus myös rakastamaani rippikoulutyöhön. Joten onhan se surullista tajuta nyt.
Oikein tuli tippa silmäkulmaan.
Olisihan se ollut hienoa, kun olisin voinut kertoa olevani teologian opiskelija. Olisin voinut tarjoutua pitämään rippikouluja seurakunnissa. Kouluttamaan oman isosporukan siihen ja luomaan sen porukan kanssa kestävää nuorisotyötä eri paikkakunnille. Olin tajunnut silloin sen miten keskeisessä osassa seurakuntatoimintaan sitoutuneet isoset ovat siinä, tulevatko nuoret jatkossa mukaan. Joten olisin rakentanut oman toiminnan ja perustanut yhdistyksen sitä pyörittämään. Olisi avautunut monia ovia, mutta nyt ne kaikki meni kiinni.
Varsinkin kun Jumala osoitti minulle toisen tien, jonka tuotoksista nyt voin iloita.
Sillä siinä avautui mahdollisuus hoitaa omaa avioliittoa ja tsempata omia lapsia. Se puoli olisi väkisin jäänyt paljon vähemmälle ja jopa retuperälle.