Sain aamulla herätyksen. Nimittäin heräsin pohdintaani siitä, että olen jo 50v tutkinut innolla Raamattua ja Luterilaisuuden keskeistä kirjallisuutta. Joten minulle on kertynyt melkoinen tietomäärä oppimme sisällöstä. Tutkimus ja luku-innostukseni on pohjautunut vain siihen, että voisin oppimaani paremmin soveltaa omaan hengelliseen elämääni ja opettaa ehkä, sen pohjalta muitakin.
Sen sijaan teologian opiskelijat ovat kahlanneet lukuisan määrän teologista kirjallisuutta päästäkseen läpi tenteistä. Valmistuttuaan opiskelijat ovat saaneet ordinaation ja samalla heistä on tullut täysin hengellisesti oppineita ja arvostamiani teologeja.
Olenko tosiaan latistanut kymmenet vuodet omaa osaamistani ja hengellistä ymmärrystäni. Ikään kuin monien vuosien hengellinen tutkisteluni ei olisi mitään teologisen tiedekunnan rinnalla. Sitä oudommalle tuntuu se väite, että saarnavirka kuuluu vain papeille. He kun ovat saaneet teologisen koulutuksen ja osaavat opettaa oikean tien. Ikään kuin 50 vuoden paneutumiseni hengelliseen todellisuuteen ei olisi mitään ja viiden vuoden teologinen opiskelu olisi verrattomasti parempi meriitti saarnatuoliin. Ei sen puoleen, että haluaisin tässä vähätellä jotenkin pappeutta, tai ängetä sinne saarnatuoliin.
Tajusin vain yllättäen oman todellisen asemani ja koin yllättäen itseni erityisen energiseksi.
Samalla aloin tajuta myös sitä, kuinka paljon kaltaisiani itseoppineita ”teologeja” kirkon tavallisen kansan joukosta löytyy. Ehkä moni heistä on tottunut ajattelemaan samaan tapaan kanssani. Ettei ole osannut oikein arvostaa evankeliumin ja opin tuntemustaan. Se taas on johtanut siihen, että olemme jääneet vähän syrjään. Olemme pitäneet omaan tietämystämme niin vähäarvoisena, ettei sitä ole kannattanut pitää esillä.
Siihen on tietysti osaltaan vaikuttanut evankeliumin sanoman valtava ja tutkimaton rikkaus, jonka tutkimisessa aina kokee olevansa vasta – alkaja. Nyt tuon herätyksen jälkeen kyselen Tuntemattoman Hietasen tavoin: ”kukas mä oikeen olenkaan”.
Samalla tietysti tarvitsen jatkuvasti esirukousta siihen, että kun jatkossa suuni avaan. niin osaisin julistaa Kristuksen ihmeellistä evankeliumia. Niissä tilanteissa ei 50 vuoden kokemus mitään auta, kun kieli takertuu kitalakeen, eikä saa hyvää sanomaa suustaan ulos. Jollei esirukousta ole.
Papiksi vihityt huomaavat paljon mutta tunnustautuminen, kirkon lain ja järjestyksen tenttiminen, kapitulin haastattelu kuin kaffittelut yhdessä lupaamisen ja tahtomisen kanssa laittavat sanan mahdolliset valinnat ruokapöytään katsoen soukemmalle mihin muutoin olisi mahdollisuutta.
Onko kyseessä sitten vaiva vaikko oire, en halua sanoa.
Tulevaisuutta katsoen maassamme Hengellinen Akatemia olisi hyvä vaihtoehto katsoa paimenten asiaa seurakunnissamme. Ahjoon päästäisiin ikään katsoen jolloin vanhemmat hakijat voitaisiin valita esseiden perusteella. Nuoremmat voisivat lainata enemmän kirjojen mukaan.
Toki hengellisten substanssien hallintaoikeus teologisten totuuksien mysteereiden hallinnassa ja käytössä on nykyisille papeille edunvalvonnassa alitsekäymätön ehto muussa mahdollisessa.
Miksi sitten tämä Akatemia; siellä oltaisiin niin kauan kun Ihminen huomaa miksi seurakuntaan on hakeumassa, ja tässähän on kysymys opetuksesta ja hengellisestä tiennäytöstä.
Pekka Veli Pesonen. Hienoa, että olet lukenut Pyhää Raamattua noin paljon! Nyt ei tarvitse asettaa vastakkain teologista kirjallisuutta ja Raamattua ym.hengellistä kirjallisuutta. Teologisen kirjallisuuden tarkoitus on nimittäin jäsentää isompiin kokonsisuuksiin sekä antaa työvälineitä. Hyvä teologia (sitäkin on) auttaa myös hengellisessä elämässä. Sekä hengellisen kirjallisuuden ymmärtämisessä.
Yksi hengellisen tutkistelun kohde karkaa käsistä. Mitä enemmän siitä yrittää – ja saakin jotain selvyyttä, niin sitä käsittämättömämmältä se kuulostaa. Hyvä on että saadaan pysyä opetuslapsina. Eikä meistä koskaan tule opetus-aikuisia, eikä opetus nestoreita. Nimittäin evankeliumin sanoman käsittämisessä. Uskolla sen voi vastaanottaa, mutta järkiparka ei pääse sen ymmärtämisessä juhlimaan.
Onhan se aika mieletöntä, että Jeesus lataa minuun vanhurskauden, jota itsestäni en voi löytää, mutta uskolla voin sen omistaa. Vanhurskaana syntisenä saan levätä Jumalan rakkauden kämmenellä. Pelkäämättä mitään lain uhkauksia, tai käskyjä. Saan olla vanhurskauden puolesta niistä täysin vapaa. Jumalan sanan kautta ja Jeesuksen sovitustyöhön turvaten saan aivan vapaasti juosta Isän Jumalan suureen syliin. Elämääni silti piikittää joka suunalta lain käskyt ja kiellot. Niillä ei ole kuitenkaan mitään asiaa omantuntoni ja sydämeni tasolle. Siellä asuu Jeesus. Yksinkertaisella uskolla tämä on helppo omistaa, mutta järkiparka on heti pulassa, jos yrittää sitä käsittää. Jumalan armo Jeesuksessa Kristuksessa kun menee yli kaiken ymmärryksen.
Siinä meillä riittää taivaassa ihmettelemistä, jos sinne asti pääsemme.
Järkeä ei kannata asettaa toimettomaksi, mutta uskon (luottamisen) asiassa siitä ei ole apua.
Kun ihminen luottaa sokeasti Jumalaan, niin järki kyllä seuraa perässä ja alkaa ymmärtämään mihin ollaan menossa. Ensin usko ja sitten myös järki on hyvässä hoidossa. Järki ilman uskoa ei tavoita koskaan Jumalaa, mutta tosinpäin järjestä tulee hyvä työkalu.
Teologia on pitkälle järjen pohdintaa Jumalan ihmeellisestä maailmasta. Teologia on tärkeä osa hengellistä ymmärrystä. Raamattu ja teologia kulkevat käsi kädessä ja tukevat toisiaan.
Pekka,
Raamattuun kirjoitettu on selkeää ja ymmärrettävää, mutta sulautuu, hyödyttää ihmistä vain Jumalan lahjoittamassa uskossa, jonka Hän antaa, kun annamme pelastaa itsemme.
Teologia on niin pitkää kuin leveää. Se tukee tai tekee tyhjäksi Kirjoituksia. Siksi en sanoisi, että ne kulkisivat ”käsi-kädessä”.
Paavalin kirjeet on täynnä teologiaa. Kyllä kai Paavalin teologia kulkee käsi kädessä evankeliumin kanssa. On paljon muutakin hyvää teologiaa. Huonoakin on ja sitäkin on vähän hyvä lukea, jotta tietää miten ihmiset ajattelee.
Pekka-Veli,
Teologia on ’oppi jumaluuksista’ sisältäen kaikkeuden Luojan(kin). Tämä on parinkymmene takainen määritelmä Kotimaisten kielten keskukselta. Pidän sitä oikeampana, kuin monen kielen määritelmää, näile kielille vieraasta sanasta.
Toinen ”mielestäni” kanta on se, että ei ole ”Paavalin teologiaa”. Edelliseen pitäytyen on vain mm. Platonin pohdinta olevaisesta, eli jumaluuksista. Sitähän sana suomeksi käännettynä tarkoittaakin.
On raamatullinen oppi ja opetus, josta opista on alkuperäiset ”tunnarit” luettavissa, niinkuin ne oli jo Alkuseurakunnallakin. Paavalin kirjeet ovat yksiyhteen koko Raamatun kanssa. Paavali sai tehtävän ja siihen armoituksen, mikä oli apostolin, evankelioida-tehtävä. Paavali hylkäsi ”teologiat”, joita edustivat mm. isienperinnäissäännöt, jopa Gamalielin jalkojen juuressa opittu siirtyi syrjään sen rinnalla, minkä Paavali oli Itse Jeesukselta saanut, Gal. 1:
11 Sillä minä teen teille tiettäväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmisten mukaista;
12 enkä minä olekaan sitä ihmisiltä saanut, eikä sitä ole minulle opetettu, vaan Jeesus Kristus on sen minulle ilmoittanut.
Ei ollut mitään muuta oppia jumaluuksista Paavalilla, kuin mitä koko Raamattu on. Ei ole ihme, että yritetään, ikäänkuin ’siivuta’ Paavalin kirjeistä jotain sellaista mikä olisi Kirjoituksiin jotain lisäävää.
Tunnustuskirjat ja kaikkien 21 kirkolliskokousten anti on Kirjoituksiin jotain lisäävää, eli edustaa sitä mistä Vanha ja Uusi Testamentti varottaa ja ilmoittaa, mitä siitä seuraa.
Kyseessä ei ole hengellinen mitätöinti. Historiassa on paljon itseoppineita jotka ovat olleet merkittäviä hengellisiä johtajia ja joista siten akateemiset teologit kirjoittelevat väitöskirjoja.
Jos saarnatuoliin haluaa , niin ainahan voi suorittaa saarnalupatutkinnon.
Papit keskustelevat mielellään uskonnollisista asioista maalikoiden kanssa jos he vain löytävät sellaisen joka on halukas siihen. kokemukseni mukaan he arvostavat kypsiä hengellisiä mielipiteitä , kuka niitä sitten puhuukin . Varsinainen teologinen ajattelu, sellainen minkä oppii muodollisten opintojen ja opettajien avulla , on itseopiskelulla vaikeata oppia. Se on niinkuin kieliopin opiskelua mikä ei ole samaasia kun kielen käyttö.
Ilman muodollisia tutkintoja on vaikeata saada tunnustusta millään yhteiskunnallisella alalla. Tämä koskee myös teologiaa. Ilman tutkintoja hyväkin maalikkoteologi on vain maalikko keskivertoakateemikkojen silmissä.
”Keskivertoakateemikkojen silmissä” oliko Suomessa 12 akateemikkoa? Heistä keskiverto on aika pieni porukka?
Eikös niitä itseoppineita lääkäreitäkin mitätöidä valelääkäreiksi? Ja itseoppineita poliiseita ei tarvitse päästää sisälle.
Olenhan minä itseänikin mitätöinyt tässä asiassa, kun ei minusta pappia tullut. En vain ole tajunnut miten arvokas pääoma minulla on takana.
On myös itseoppineita harmonikan soittajia. Heistä ei aina tiedä. Ovatko he soittaneet viisikymmentä vuotta. Vai viisi kertaa kymmenen vuotta. Vai kymmenen kertaa viisi vuotta. Vain autotalli ja joskus rouva tietää totuuden.
Itseoppineet ovat kuitenkin ainoita oppineita. Juicen mukaan. Kun muut ovat opetettuja.
Pekka: Maallikkosaarnaajia on olemassa. Maallikoille suunnattu saarnalupatutkinto tosin poistettiin käytöstä parikymmentä vuotta sitten, mutta jokaisen seurakunnan kirkkoherra voi pyytää ”evankelis-luterilaisen kirkon konfirmoidun, kristillisestä vakaumuksesta tunnetun jäsenen” saarnaamaan jumalanpalveluksessa. Tietääkseni erilaiset herätysliikkeet, vapaat suunnat ja jumalanpalvelusyhteisöt käyttävät myös maallikkosaarnaajia.
Papeille on kovin tärkeä pitää kiinni omasta saarnavuorostaan. Erään papin mukaan se on niitä harvoja kertoja, jolloin heillä on mahdollisuus käyttää sitä papille kuuluvaa hengellistä valtaa. Joten en ole mitenkään innokas pyytämään itselleni tuota tehtävää. Jollei sitten papit sitä minulle tarjoa. Silloin tartun tehtävään kuin nälkäinen leipään. Onhan saarnan valmistus mitä hienoin prosessi. Siinä saa niin paljon. Varsinkin kun valmistusaikaa on riittävästi ja pääsee syvälle evankeliumitekstiin.
Saarnani helposti aiheuttaa harmia papille, kun joutuvat sivusta kuuntelemaan kehuja, joita saatan runsaastikin saada. Eräs suntio kiitti saarnasta vasta sen jälkeen, kun pappi oli poistunut sakastista. Ymmärtäen hyvin pappien tilanteen. Harvoin heidän saarnojaan suntiot kiittelee.
Pekka. Mitä jos kutsuisit 50 ihmistä kotiisi tai johonkin muuhun paikkaan. Pitäisit puheen siellä. Ja sitten vaikka keskustelisitte jostain raamatunpaikasta?
Mistä muuten voit tietää kuinka usein suntiot kiittelee pappeja saarnasta? Jospa se sama suntio kiittää pappiakin kahden kesken?
Pekka Veli Pesonen. Homma menee niin, että monissa seurakunnissa on useita (4 – 10) papiksi vihittyä. Tällöin saarnavuoro tulee kohdalle kerran 2 kuukudessa. Tämä on yksi syy siihen, miksi seurakunnan ulkopuolisia (edes järjestöpappeja) ei päästetä saarnaamaan. Näin oli jo 1980-luvulla! Ns kirkkopolitiikka on toinen syy. Esimerkiksi Porvoon hiippakunnassa oli aikanaan paljon maallikkosaarnaajia kiertämässä seurakuntia. Sitten yhä useammat kirkkkoherrat alkoivat esittää heille ehtoja, joihin eivät voineet oman uskonkäsityksen vuoksi suostua. Tai ilmoitettiin ihan suoraan, että ”täällä ei tarvita sellaista oppia kuin teillä on”. Sitten on ihan oikeasti olemassa sellainen asia kuin korkeakirkollisuus ja sen vastakohtana matalakirkollisuus (vähän huonoja termejä tosin). Edellisessä lähdetään siitä, että Kristus itse on perustanut kirkkonsa ja sen pappisviran. Jälkimmäisessä ajatellaan kirkon viran olevan enemmän vain järjestyskysymys. Joskus tuolla linjalla olevat ovat jopa ottaneet kaiken seurakunnallisen toiminnan omiin käsiinsä. Olen itsekin enemmän korkeakirkollisen ymmärryksen kannalla, vaikka en maallikkosaarnaa sinänsä torju. Oletko sattunut lukemaan sellaista kirjaa kuin Scott – Hendrix: Johdatus luterilaiseen tunnustukseen? Luepa niin ymmärrät asiat yksinkertaisesti ja puolueettomasti selitettynä.
Yhtä asiaa en ihan oikeasti ymmärrä. Harva meistä luottaa enemmän itseoppineisiin lääkäreihin, hoitajiin, lentokonemekaanikkoihin tai lääketehtailijoihin kuin tutkinnot suorittaneisiin. Kuitenkin juuri uskon ja hengellisen elämän alueella pitäisi joidenkin mielestä toimia juuri päinvastoin. Niin, ja keskusteltaessa susista. Silloinkin pitäisi joidenkin mielestä luottaa siihen, mitä ”kansa” (=itseoppineet metsästyksestä kiinnostuneet susiekspertit) sanovat eikä Luonnonvarakeskuksen ja yliopistojen tutkijat tuumaavat.
Tuota asiaa Marko pidät usein esillä ja käsitän sen niin että toivot, että seurakuntalaiset olisivat pelkästään pappien opetusten varassa. Siitäkin huolimatta, että papeilla on hyvin monenlaisia käsityksiä hengellisistä asioista. Jopa sellaisia, joita selkeästi itse vastustat.
Käsitykseni nousee siitä, että olen havainnut sinulla olleen useita negatiivisia kokemuksia seurakuntaisten osallistumisesta hengelliseen toimintaan ja haluaisit niitä välttää. Tekstistäsi tulee kokemus että haluat nyt kieltää kaiken hengellisen vaikuttamisen kaikilta muilta, kuin papeilta.