Helmikuussa 70 vuotta sitten Helsinki oli vähällä muuttua liekkimereksi ja soraläjäksi. Neuvostoliitto halusi pääkaupungin suurpommituksilla nujertaa suomalaisten selkärangan.
Kolmantena pommitusyönä 26.-27.2.1944 lähes tuhannen pommikoneen lautat peittivät Helsingin yötaivaan. Ilmatorjuntatykit ampuivat yhtä mittaa sulkua Helsingin päälle mereltä lähestyvien koneiden eteen. Uudet tutkat ja kuulosuuntimalaitteet paikansivat pommittajia, joita valonheitinpatterit häikäisivät ja merkitsivät ilmatorjunnan maaleiksi.
Vain viisi prosenttia tuhansista pommeista putosi kaupunkialueelle. Monet pommittajat purkivat ilmatorjunnan ahdistamina pommilastinsa merellä ennen Helsingin rannikkoa. Samasta syystä suurimmat tuhot tulivat eteläiseen Helsinkiin. Viimeisenä pommitusyönä kuoli 21 ihmistä ja 59 rakennusta tuhoutui.
”Koskaan aiemmin näin monet eivät ole olleet niin suuressa kiitollisuuden velassa näin harvoille” – näillä sanoilla Winston Churchill ylisti RAF:n lentäjiä, jotka puolustivat Lontoota. Ehkä jotain samaa voisi sanoa Helsingin ilmapuolustajista. Ilman heitä olisi tuhoutuneita rakennuksia ja kuolonuhreja voinut olla jopa tuhansia.
_ _ _
Omaan perheeseeni liittyy muistoja viimeiseltä pommitusyöltä 26.-27.2. 1944. Yksi silloin tuhoutuneista rakennuksista oli äitini isoäidin koti Kaivopuistossa. Naapuri Aino Lauste kirjoitti hänelle evakkopaikkaan Keuruulle, missä hän oli veljensä rovasti Lauri Kallialan luona (13.3.44):
”Niin ikävästi kävi meidän talon, että se paloi ihan poroksi; ei ole kuin ulkoseinät jäljellä. Kaikki yläkerrat ovat romahtaneet alakertaan ja alakertaa myöten on kaikki sorana. Ei mitään voitu pelastaa, sillä palo syttyi otaksuttavasti palopommeista, jotka sytyttivät kaikki kerrokset yhtä aikaa vinnistä alakertaa myöten. … Me olimme koko yön siellä pienessä kylpyhuoneessa … Huomasimme kyllä pienestä ikkunasta, että tri Lydeckenin talo paloi, mutta emme tienneet omasta talostamme mitään ennen kuin se roihusi kaikissa kerroksissa. Juoksimme kipinäsateessa pihan yli tielle ja siitä talon n:o 7 suojahuoneeseen, luotuamme katseemme vielä kerran tuleen, joka ahmivin liekein hävitti kotimme. Kiitin Jumalaa joka oli meidät pelastanut palavasta talosta.
Kun herra Randelin kuuli, että tuli oli syttynyt, juoksi hän kolmanteen kerrokseen pelastamaan jotain. Kahteen pieneen kapsäkkiin hän sulloi tavaraa, mutta ei päässyt enää portaita alas vaan heittäytyi kolmannen kerroksen parvekkeelta toisen kerroksen parvekkeelle ja siitä hyppäsi pihalle jolloin häneen sattui niin, että joutui sairaalaan. Kuulin, ettei hän sentään hengenvaarallisesti loukkaantunut. Rva Sauren sai tien puoleisen ikkunan kautta pelastettua lipaston ja vähän muutakin ja rva Federleyltä joka asui alhaalla pelastui melkein kaikki sillä tulen valta saatiin rajoitetuksi. Mutta meiltä muilta meni kaikki…”
_ _ _
”Detta kort blev funnit vid en tillfällig rensning av syrenbuskarna i april” – kirjoitti I. Kaivopuisto 9B:ssä asunut runoilija Björling Keuruulle naapurilleen Ilta Koskimiehelle. Löytynyt kortti oli valokuva Ilta Koskimiehen miesvainajasta A.V. Koskimiehestä lukemassa Suometarta vuosisadan alussa. Lumisohjossa viikkokausia säilynyt valokuva oli ainoa muisto tuhoutuneesta kodista – ja kuin tervehdys ajan rajan takaa.
_ _ _
Samana yönä tuhoutui muutaman sadan metrin päässä äitini lapsuudenkoti Pietarinkatu 1:n ylimmässä kerroksessa. Perheen äiti ja tyttäret olivat isoäidin kanssa evakossa Keuruulla. Perheen isä haki pommituksen jälkeen talosta ehjänä säilyneen suuren puolukkahillopurkin. Se oli kuitenkin säröillä ja purkki hajosi syliin. Väestönsuojelumiehet yrittivät ottaa kiinni tulen ja savun keskellä ”verissään” juoksevaa miestä. Hän sähkötti perheelleen evakkoon: ”Kotimme tuhoutunut täydellisesti, terveinä ollaan. Jussi”
Kun isoäitini pääsi katsomaan tuhoutunutta asuntoa, oli romahtaneen kerroksen reunalle jäänyt sattuman oikusta hänen pianonsa, jonka katkenneet kielet olivat kiertyneet sotkuiseksi sykeröksi kuin naisen hiukset. Tätä näkyä hän muisteli vielä 99-vuotiaana, muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa. (yläkuvassa sähke, alakuvassa isoäitini vanhemmat Ilta ja A.V. Koskimies).
_ _ _
KOLMEN YÖN IHME. Kun Helsinki pelastui 1944. Näyttelyn avaa Helsingin kaupungintalolla 20.2. Ilmatorjuntasäätiön pj. kenraalimajuri Kari Siiki.
Lapsuuteni Santahaminan eteläosassa oli paikka, jota kutsuttiin Betlehemiksi. Siellä sijaitsi raskas Betlehem-ilmatorjuntatykkien patteri. Niiden kantama ja maalin osoituksessa ollut ”Irja”-tulenjohtotutka mahdollistivat ainakin periaatteessa osumat lähestyviin pommittajamuodostelmiin.
Tuo oli minulle uusi tieto. Se kertoo siitä, että mainitun patterin tykit oli saatu välirauhan aikana Amerikasta. Sielllä nääs on teräsyhtiö Betlehem Steel, ilmeisesti Pennsylvaniassa.
Helsingin pommitushistoria kertoo myös mielenkiintoisella tavalla kahden naapurivaltion erilaista suhdetta totuuteen historiankirjoituksessa. Kaukotoimintailmavoimien kenraali ei 1990-luvulla Hesassa käydessään voinut millään uskoa, että kaupunki oli säästynyt, ja että vain noin 5% pommeista tuli kaupunkiin. Kenraalin mielestä hänelle kerrottiin propagandaa.
Jorma, minunkin tietääkseni Betlehem-tykkien nimitys johtui terästehtaan nimestä. Venäläisille oli pommien niukka osumaprosentti hankala asia ja ilmeisesti he pitivät yllä toisenlaista kuvaa. Valvontakomission upseereille oli suuri yllätys, että Helsingissä oli vielä ehjiä taloja, saati että koko kaupunki näytti toipuneen pommituksista.
Aivan, Betlehem Steel Yhdysvalloissa tuli heti mieleeni.
Ne olivat niitä tykkejä, joita Nenonen kävi 1940 Amerikassa ostamassa.
Tuo Helsingissä 1990-luvulla käynyt kenraali oli muistaakseni ukrainalainen ja piti suomalaisten puheita propagandana.
Tarkoitin, että tämä ongelma koskee kaikkea maittemme välistä sotahistoriaa ja suhtautumista
tapahtumiin. Milloinkaan vastapuoli ei tunnustanut, että suomalaisilla oli jatkosodassa sotasaaliiksi saatuja Tsaikoja ym. vaikka ampuivat sellaisen kerran alaskin. Raporteissa esiintyy Spitfireja, vaikka sellaista täällä ei 1940 ollut ainuttakaan. und so weiter…..
Und so weiter… jututin ystävääni, joka palveli Helsingin ilmatorjunnassa noina kansamme kriittisinä vuosina. Hän on vielä hyvässä iskussa, ajelee traktoria ja viljelee peltojaan. Muisteli noita vuosia, kuinka he saivat apuvälineitä Neuvostoliiton pommikoneiden havaitsemiseen. Ystäväni huomasi uusimpien teknisten tutkalaitteiden avulla lähestyvän laivueen Suomenlahden yllä ja komensi sulkutulen. Hän on yksi Helsingin pelastajísta. Ja Suomen.
Tarkennukseksi siis: hän oli yksi ”Irjan” miehistä.
Minäpä taas tunnen koko operaation johtajan pojan ja olen häneltä kuullut, kuinka Helsingin puolustus Talvisodan kokemusten jälkeen organisoitiin. Mutta enpä kerro, kuka hän oli.
Ja itse asiassa olen tavannut myös tämän jo edesmenneen upseerin itsensä. Oltiin samoissa seuroissa.
Martti. Minäpä tiedän kuka Suomea varjeli. Sinulla on sama tieto, mutta kiusallakaan en kerro kenestä on kysymys. Ehkä oikealla vastauksella on kuitenkin jotain tekemistä uskon kanssa. Siunattua jatkoa meille kaikille!
🙂
Taidan minäkin tuntea saman pojan. Syntyi Betlehemissä.
Sitä Poikaa varmasti silloinkin huudettiin usein avuksi. En kuitenkaan tarkoittanut Häntä, vaan ihan pelkästään ja puhtaasti inhimillistä poikaa ja tämän sotilasisää.
Olinpa siellä minäkin, kymmenvuotiaana.
Kerran olimme myöhässä kun kiirehdimme pommisuojaan. Ympärille sateli IT-kranaattien sirpaleia. Äitisulki meidät lapset itsensä ja suuren kuusen väliin. Kaikki säästyimme ja pääsimme pommisuojaan. Itse tapahtumaa an muista, rekonstruoin sen isonsiskon kertomasta. Siitä jäi kuitenkin joku kälki syvälle sisimpääni. Voin katsella länenfilmejä ja muuta räiskintää ihan rauhassa. Jos sitten filmissä joku kimmoke päästää surisevan äänen, olen sohvan takana ennenuin huomaankaan.
Tuon täytyi olla ensimmäinen tai toinen suurhyökkäys. Vimeisessä kun palasimme pommisuojasta oli edellisen kitotalomme nurkka pois. Olimme muuttaneet sieltä vain muutamaa kuukautta aiemmin.
Lapselle nuo pommitukset ovat jääneet syvälle mieleen. Monet ovat niistä kertoneet. Sotamuseon uudistetussa perusnäyttelyssä on mahdollista kokea helsinkiläisen kerrostalon suojahuoneen aidon oloisia tunnelmia ääniefekteineen. Suosittelen (Liisankadun ja Maurinkadun kulmassa).
Kerimäen alueen suojeluskunnan ystäville . Kerimällä Jumalan valtakunta on seisonut vahvana , ” MIKSI ” , kun meillä on julkinen Jumalan sana , herätykseksi ja parannukseksi . Ihmiset harjoittavat hiljaisuudessa hartautta ja kristillistä elämää rivikansalaisina. Frans Arvo Pohjannoro , toimi Kerimäen kirkkoherrana , vuosina 1939 – 1958 . Kirkkoherran tointa hän hoiti korkealla tasolla. Hän sanoi Jumalan vahvistavan seurakuntalaisia , kestämään ja voittamaan kaikki vastustajat . Sillä he ovat herran seurakunnan auttajia ja tukijoita , se on Jumalan oma ajatus. Hän on kehoittanut hakemaan herran siunausta ja saamaan pyhänhengen kasteen, kirkkoherra Arvo Pohjannoro on kastanut minut Kerimäellä , samana vuonna kun piispanlinna Savonlinnassa paloi, v. 1943.
Vuonna 1959 – 1972 , Kerimäellä toimi kirkkoherrana , Kalervo Koskimies .
Tuolloin Kerimäellä puhuttiin, että nyt on kristuksen käskystä ja hänen voimallaan asetettu mies opettamaan evankeliumia ja Jumalan sanaa saarnaamaan , mitä evankelis- luterilainen oppi on ja mitä Jumalan sanan johdolla seurakunnassa ymmäretään . Hän kertoi nuorille suojeluskunnan toiminnasta , suojeluskunta ei ollut saanut kunnon aseita varojen puutteessa . Nyt on kuitenkin toinen aika , ei tarvita suojeluskunnan enää , kiväärien piippuja uusia ,tämä hanke oli kaikkien niiden yhteinen , joille maamme puolustaminen oli sydämen asia. Kirkkoherra Kalervo Koskimies oli hyvin ystävällinen ja iloinen mies, hän on vihkinyt minut avioliittoon v, 1964 , edesmenneen puolisoni Pemtin kanssa.