Kirkkomme piispainkokous pitää ylimääräisen kokouksen 12.3. Sen ainoana varsinaisena asiana on käsitellä pitkään jumissa ollutta avioliitto- ja vihkimisasiaa eli kysymystä kirkon suhtautumisesta samaa sukupuolta olevien avioliittoon ja vihkimisiin. Taustalla on tietysti yleinen kehitys ja toisaalta muutama vuosi sitten eduskunnassa säädetty avioliittolaki.
Kysymys avioliitosta ja vihkimisistä on tullut turhan suureksi suhteessa siihen, mikä sen käytännön vaikutus on kirkon elämässä. Toisaalta kirkon piirissä monet näkevät asian myös suurena periaatteellisena, teologisena ja hengellisenä kysymyksenä, joka liittyy yhdenvertaisuuteen ja kirkon jäsenten tasapuoliseen kohteluun. Asian vastustajat näkevät asian myös periaatteellisena ja teologisena ja nostavat esille Raamatun aseman. Viime aikoina jotkut ovat vedonneet perusteluissaan avioliittoon sakramenttina, mitä se meillä ei tietysti ole.
Piispainkokouksen ratkaisu on yksinkertainen ja samalla ”käsien pystyyn nostaminen”. Se lähtee siitä, että kirkossa on kaksi erilaista avioliittokäsitystä, jotka eivät ole alisteisia toisilleen. Se lähtee myös siitä havainnosta, ettei yhtä kaikkien hyväksymää käsitystä ole löydettävissä. Siten piispainkokous palaa tavallaan lähtötilanteeseen.
Piispainkokouksen esitys nousee ajasta, jolloin asiaa käsiteltiin kirkossa uuden avioliittolain säätämisen jälkeen. Professori Eila Helander teki selvityksen, jossa oli useita vaihtoehtoja. Niistä parhaaksi jäi ns. Helanderin malli, jollaista piispainkokous nyt käsittelee ja tulee todennäköisesti esittämään kirkolliskokoukselle.
Piispainkokouksen käsittelemässä mallissa esitetään, että Kirkkojärjestykseen tehtäisiin asiasta muutokset. Ne pitävät sisällään kahden rinnakkaisen avioliittokäsityksen hyväksymisen sekä velvoitteen siitä, että seurakuntien tulee hoitaa myös samaa sukupuolta olevien vihkimiset. Se ei tule papeille velvoitteena vaan ajatuksella, että halukkaat papit voivat ne tehdä kirkkoherran vastatessa asian hoitamisesta.
Uskon, että asia saa piispainkokouksen tuen. Sen käsittely ja eteneminen kirkolliskokouksessa on sitten vaikeampi juttu. Kaikkien nyt asiaa käsittelevien ja siitä päättävien tulisi muistaa, että kirkon jäsenten ja työntekijöiden enemmistö toivoo ratkaisua asiaan. Epäselvä tilanne jatkuu niin kauan kuin asia ei saa ratkaisua. Myönteinen ratkaisu asiassa ei vie toisin ajattelevia muuttamaan käsitystään eikä vihkimään sellaisia pareja, joita he eivät halua vihkiä.
Toivo Loikkanen
Kari-Matti Laaksonen kirjoitti Paasikiveä mukaille, että ”tosiasioiden tunnustaminen pitäisi olla kaiken viisauden alku.”Seija Rantanen kirjoittaa, että Helanderin hyvä kompromissi ”on voimassa jonkun vuoden, kunnes tasa-arvoinen avioliitto tulee kirkossakin voimaan.” Toivo Loikkanen epäilee, että ”vihkioikeudesta luopuminen ei ratkaise ongelmaa, koska sitten jää kuitenkin kysymys avioliittojen siunaamisesta”.
Helanderin tutkimuksessa oli hyvin selvitetty myös vihkioikeudesta luopumisen mahdollisuudet ja todettu oikeastaan se ainoaksi lopulliseksi ratkaisuksi, kaikki muut vaihtoehdot jättävät kiistan kytemään. Kysymys avioliittojen siunaamisesta on ratkaistavissa kirkon sisällä, ja siinä myös sateenkaariavioliittojen vastustajien on tunnustettava, että nämäkin parit on otettava tasaveroisina seurakunnan jäseninä huomioon. Siunaamisen kaavat hyväksytään kirkkokäsikirjassa, ja niitä voi olla useampia. Minä en ole teologi, enkä pysty sellaista kaavaa kirjoittamaan, mutta asia ei voi olla täysin mahdoton.
Kunpa se tuossa tilanteessa menisikin noin: ”Kysymys avioliittojen siunaamisesta on ratkaistavissa kirkon sisällä, ja siinä myös sateenkaariavioliittojen vastustajien on tunnustettava, että nämäkin parit on otettava tasaveroisina seurakunnan jäseninä huomioon. ” Nyt en jaksa uskoa tuohon.
Avioliitto perustuu avioliittolakiin, ei siis ole mitään erillistä kirkollista avioliittoa, kunhan leikkivät.
Kirkollinen vihkiminen on rituaali, joka on joskus keksitty ja jäänyt toistuvaksi tavaksi, ennen avioliiton laillistamista.
Käsitykseni mukaan kirkollinen rituaali ei anna mitään laillista taloudellista suojaa naiselle ja lapsille, vaan ainoastaan sen, että kaikki hoituu miehen kautta, nainen ja lapset ovat kuin omaisuutta, jota mies hallitsee kuin holhooja, tai isäntä orjiaan. Me olemme päässeet, oikeustajun kasvaessa, tällaisesta eron, ja avioliitto perustuu siis Avioliittolakiin, joka takaa oikeuksia myös naisille ja lapsille.
Tottakai miehet haluaisivat edelleenkin, että he voisivat olla edes joassain, niin sanotusti ”herra talossa” mutta se taitaa olla mennyttä aikaa. Lasketaan miehiä hiukan alas ja nostetaan vähän naisia ylös, ja tavataan siinä, tasa-arvoisina.
Tämä kommentti katosi jonnekin, joten laitan sen tähän.
Tarina avioliiton ohjeistuksesta ja lasten teosta löytyy Platonin kirjasta Valtio, kuten moni muukin kilpajuoksu, epäpyhät, laittomat äpärät ja pimeyden ja istauden lapset, joille ei kuulunut elatus.
Virkamiehet valitsivat parit toisilleen ja siunasivat heidät, valinta toimitettiin salamyhkäisesti niin, että muut eivät tienneet, koska liittoon pääsivät vain jalot ja kunnolliset ihmiset ja muissa olisi voinut syntyä kapinaa. Koska valittujen oli tarkoitus tehdä valtiolle lapsia, joiden kautta valtion taso pysyy korkeana, kurjalisto ei saanut lupaa, vaan erityisesti jalojen sotureiden piti päästä mahdollisimman usein naimaliittoon, koska uskottiin, että heistä sikiää sankareita. Valtion väliluku ei myöskään saanut kasvaa, eikä vähetä liikaa, sen tuli pysyä tietyissä rajoissa. Myös niin naisen, kuin miehenkin lapsentekoikä oli määritelty. Nämä toimivat vieläkin ainakin naisten osalta, yli nelikymppinen on yleisen käsityksen mukaan liian vanha synnyttäjä.
Jos muut kuin virkamiesten siunauksen alla sattuivat harrastamaan luvatontaja /laitonta rakkaus toimintaa ja sen seurauksena saamaan lapsen, lapsi oli pimeyden ja irstauden tuote, laiton ja epäpyhä äpärä, jolle ei kuulunut elatus. Sana pyhä tai epäpyhä ovat mielenkiintoisia tässä yhteydessä, koska siunauksia ja vihkimisiä eivät suorittaneet papit vaan valtion virkamiehet. Tavoitteet eivät liittyneet mitenkään jumaluusoppeihin vaan valtollisiin toimiin, valtion hyväksi toimimiseen.
Tässä on paljon yhtäläisyyksia kirkon toimintaan, äpärät on tunnettu avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen haukkumanimi ollut satoja vuosia, ja nykyinen ensitreffit allttarilla tuo mieleen tuon ulkopuolisten toimesta tapahtuvan parin valinnan.
Kannattaa aina etsiä, että mistä mikäkin asia on peräisin. Lukemalla se selviää.
Vastaus
Kommentit siitä, että avioliiton siunaaminen jäisi vielä hiertäväksi kiveksi kengässä, ei ehkä ole koko totuus. Nykyinen avioliiton siunaamisen kaava on kutakuinkin sama kuin vihkikaava. Häävieras ei ehkä edes huomaa eroa. Se kaava on ymmärtääkseni luotu erityisesti niitä pareja ajatellen, jotka eivät kirkon tulkinnan mukaan voi saada kirkossa vihkimistä. Mutta miksi avioliiton siunaamisen pitää olla kuin pieni vihkiminen. Piispainkokous (?) on hyväksynyt rukoushetken, joka hyvin soveltuisi, tai sitten vähän muokattuna. Mutta ennen muuta se olisi selkeästi kirkon juttu, josta kirkko päättää. Mutta jos tuo ehdotukseksi (ehkä) tuleva hyväksytään, ei kulu kauankaan, kun jo käsitellään perustuslain vastaisena syrjimisenä, kun joku pappi ei vihikään samaa sukupuolta olevaa paria. Sillä tuo ehdotus sisältää sen, että kirkon uskoon ei enää kuulu se, että avioliitto on naisen ja miehen välinen asia, vaan voi olla myös kahden samaa sukupuolta olevien. Eli uskonnonvapaus ei anna kirkkoon kuuluvalle papille oikeusturvaa olla vihkimättä. Näin luulen tapahtuvan. Ja voi olla, että osalla on myös tämä tarkoitus, että tuollaisia pappeja ei enää kauan kirkossa olisi.
Pekka, Asetelma, jonka kuvaat, lienee mahdollinen. On kuitenkin huomattava, että samaa sukupuolta olevien vihkimiset tai siunaamiset eivät tulisi ongelmaksi yksinkertaisesti siksi, että niitä on niin vähän. Niihin riittää hyvin halukkaita pappeja ja muita työntekijöitä.
Vaaditaanko pian yleisesti, että jonkin ajan kuluttua kaikkien kirkon pappien pitäisi olla valmiita vihkimään kaikki halukkaat samaa sukupuolta olevat?
Ja vihkiä vaikka kuinka monta kertaa uudestaan.
Te papit olette tähänkin asti vihkineet kaikki halukkaat heteroparitkin vaikka kuinka monta kertaa uudelleen. Eikö näin ole? Se on avioliiton halpamyyntiä.
Viittaat Toivo aivan oikein siihen, että samaa sukupuolta olevien vihkimisten määrä on pieni ja hyvin hallittavissa. Jotta tämä elämää suuremmaksi paisunut asia saataisiin oikeisiin mittasuhteisiinsa, niin muutama tilastotieto.
Vuonna 2022 Suomessa solmittiin 21942 avioliittoa, niistä kirkollisia vihkimisiä oli 44 prosenttia ja siviilivihkimisiä 56 prosenttia. Samaa sukupuolta olevien avioliittoja solmittiin 423. Näistä naisparien vihkimisiä oli 291 ja miesparien 132, mikä sekin on mielenkiintoinen suhde.
Jos ajatellaan, että kirkollisten ja siviilivihkimisten välinen suhde olisi sama kuin avioliitoissa yleensä, niin samaa sukupuolta olevien kirkollisia vihkimisiä olisi vuodessa 186. Ei siis todellakaan kovin montaa.
Totta kai kysymys on enemmän periaatteellinen kuin määrällinen. Mutta kovin pienestä ongelmasta tässä nyt on kysymys. Enemmänkin pitäisi kirkossa olla huolissaan siitä, miksi niin moni kirkon jäsen haluaa avioliittonsa siunaajaksi digi- ja väestötietoviraston virkamiehen kuin papin. Lasten kastamisesta puhumattakaan.
Kiitos, Hannu, tilastotiedoista. Suurin osa noista vihkimisistä koskee suurempien seurakuntien alueita. Niissä niihin halukkaita pappeja ja muita työntekijöitä on varmasti ongelmitta.
Pitäisikö kirkossa ihan tosissaan alkaa ottamaan todesta se, että luterilaisuus on luonteeltaan moniääninen. Ihan sieltä Lutherista alkaen. Kuten päätoimittaja Freija Özcan Näkökulmassaan 29.2. totesi: ”luterilaisuus on perusluonteeltaan auktoriteetteja uhmaava kapinakirkko. Se perinne elää kirkon työntekijöiden syvissä riveissä. Siitä seuraa moniäänisyyttä, vaivaa piispoille ja jatkuvaa riitaa erilaisten rintamalinjojen välillä.”
Ja hyväksyä tämä luterilaisuuden luonne ja oppia elämään sen kanssa. Kuten Freija vielä lisää: ”Yksimielisyyden vaatimus nimittäin vasta kauheaa onkin.”
Kuten jo toisaalle kirjoitin, kaksi täysin rinnakkaista avioliittokäsitystä voisi sittenkin olla kirkkososiologisesti selkeämpi ratkaisu, kuin sellainen aiemmin tarjottu, jossa uusi käsitys oli liimattu vanhan päälle siten että vanha tukehtuu. Dogmaattisesti asia jäisi toki jännitteiseksi.
Kahden rinnakkaisen teologian mallissa kirkossa olisi jatkossakin lupa opettaa perinteisellä tavalla tunnustuskirjojamme mukaillen, että ihmiset on luotu siinä tarkoituksessa, että he olisivat hedelmälliset ja että kumpikin sukupuoli luonnonmukaisesti tuntisi toiseensa kohdistuvaa viettiä taikka Lutheria suoraan siteeraten: ”Jo alussa Hän on asettanut avioliiton kaiken muun edelle ja luonut miehen ja vaimon erilaisiksi juuri avioliittoa varten”.
Jotta kirkon ykseys voisi säilyä, kaikkien keskeisten toimijoiden kirkossa tulisi hyväksyä, ettei ihmisen mieheksi ja naiseksi luomiseen pohjautuva avioliittokäsitys ja siihen perustuva opettaminen kirkossa ei ole tarkoitettu loukkaukseksi niille, jotka ovat omaksuneet uudemman vaihtoehtoisen avioliittokäsityksen. Tämä edellyttää toki, että myös uusi käsitys on teologisesti aukikirjoitettu muutoin kuin suhteessa vanhaan.
Käsittääkseni uusi teologia perustuu siihen, että avioliitto on yhteiskunnallinen asia, jossa osapuolet julkisesti sitoutuvat toinen toisiinsa. Uuden avioliittokäsityksen mukaisesti puolisot voivat olla toistensa tukena ja apuna omasta ja puolison sukupuolesta riippumatta.
Asian taustalla meillä on yhteiskunnassamme ja samalla kirkossa myös kaksi rinnakkaista ihmiskäsitystä. Nähdäkseni perinteisen ihmiskäsityksen mukaan mieheys ja naiseus opetetaan ihmiskunnan toisiaan täydentäviksi, yhdenvertaiseksi ja yhteisötasolla toisilleen välttämättömäksi rikkaudeksi. Ihmisyhteisö kokonaisuutena tarvitsee sekä maskuliineja miehiä, että feminiinejä naisia, ilman että yksilötasolla ketään pakotetaan hänelle itselleen sopimattomaan muotiin. Uudempi ihmiskäsitys korostaa sosiaalisen sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin ilmenemisen monimuotoisuutta.
Nämä rinnakkaiset käsitykset eivät suinkaan ole toinen toisiaan poissulkevia. Jälkimmäiseen käsitykseen voidaan sisällyttää ajatus, että valtaosalla ihmiskuntaa sukupuoli-identiteetti on kuitenkin täysin ristiriidaton biologisen sukupuolen kanssa eikä tämä ole mitenkään pois niiltä, joiden kohdalla asiat eivät ole niin. Koko yhteiskuntaa ei tarvitse tehdä sukupuolineutraaliksi siksi, ettei kulttuuri, joka tunnistaa erikseen miehet ja naiset istu aivan kaikessa aivan kaikille.
Ihmisen mieheksi ja naiseksi luomiseen perustuva avioliittokäsitys ja toisaalta sukupuolineutraali käsitys voivat elää rinnakkain myös edelleen valtaenemmistöön kuuluvien miehen ja naisen muodostamien vihkiparien kohdalla. Nähdäkseni mies – naispari voisi halutessaan valita myös sukupuolineutraalin kaavan. Valintamahdollisuus vain sukupuolineutraaliin kaavaan olisi pois heidän oikeudestaan perinteiseen käsitykseen.
Pohdittavaksi nousee, tulisiko myös vihkipapilla olla oikeus myös omalta puoleltaan päättää kummalla kaavalla suostuu vihkimään. Tilanne, jossa perinteinen käsitys olisi ristiriidassa papin oman identiteetin taikka elämäntilanteen kanssa voisi olla hänelle kiusallinen. Tämä ratkaisu olisi jonkin asteisesti symmetrinen sen kanssa, että perinteiseen teologiaan pitäytyvillä papeilla olisi oikeus olla vihkimättä pareja, joita ei perinteisen teologisen käsityksen mukaan voida vihkiä.
Ihmiskunta viisastuu vanhetessaan? (Rm.1:22) Sukupuolista päästään eroon vähitellen? Miten rakennetaan kaava muunsukupuolisille pareille? Toimikuntia ei ole vielä perustettu eikä lausuntoja ole annettu – syrjintää? Ketään ei syrjitä – Ratkaisu jumiin blogi?
”Nähdäkseni mies – naispari voisi halutessaan valita myös sukupuolineutraalin kaavan. ” (Kivimäki)
Jukka, kiitos loistavasta asian analyysista ja kuvauksesta. Noin ajattelen itsekin. Muutosta vastustavien ei pitäisi suhtautua niin suurella pelolla siihen kuin he suhtautuvat. Ymmärrän toki heidän huolen siitä, että ehdotettu malli heidän ajattelussaan rikkoo jotakin nykyisestä avioliitosta ja on ”pois” siitä. Näin ei ole tarkoitus olla eikä mielestäni ole.
Kari, Asia tulee vasta piispainkokouksen käsittelyyn ja sieltä todennäköisesti kirkolliskokouksen käsittelyyn. Siellä sen eteneminen ei ole varmaa.
Suomen luterilaisen ”kapinakirkon” (Özman, Kuosmanen) kattilassa kiehuu sekava soppa. ”Katso, tämän ainoastaan olen löytänyt: että Jumala on tehnyt ihmiset suoriksi, mutta itse he etsivät monia mutkia.” (Saarnaajan kirja 7:30)
Paljon on saatu aikaan hämmennystä. Kirkon keskeinen tehtävä katoaa marginaaliin ja horisonttiin.
Te papit olette tähänkin asti vihkineet kaikki halukkaat heteroparitkin vaikka kuinka monta kertaa uudelleen. Eikö näin ole? Se on avioliiton halpamyyntiä
Hyvin harvoin on tullut samojen parien uudelleen vihkimisiä. Toki olen vihkinyt ihmisiä, jotka ovat eronneet. Yleensä vain toiseen liittoon. Enimmäkseen kuitenkin ensimmäisen avioliiton pareja. Liian vähän niitä oli viime vuosina, aivan liian vähän.
Mika. Iceland Magazinen artikkeli kertoo 29.10 2015 tuosta pappien spn-parien vihkimispakosta. Vaikka piispa Agnes M. Sigurðardóttir oli aikaisemmin kannattanut pappien moraalista oikeutta kieltäytyä vihkimästä samaa sukupuolta olevia pareja, hän myöhemmmin muutti kantaansa. Islannin luterilaisen kirkon papit eivät voi kieltäytyä vihkimästä spn-pareja. Täten piispa liittyi senaikaisen sisäministeri Ólöf Nordalin kantaan. Olen samaa mieltä Risto Tuorin kanssa siitä, että mikäli valtionsyyttäjä Anu Mantilan kanta nykyisen avioliittokäsityksen ”syrjinnästä,” (joka on hänen näkemyksensä) laajenee Suomessa voi käydä kuten Islannissa. Papit eivät voi olla vihkimättä spn-pareja. Millä aikavälillä mahdollisesti näin käy se jää nähtäväksi.
Ruotsissa papeilla oli omantunnon vapaus vihkiä, 2009-2017 mutta 2017 lähtien kaikkien pappien tuli vihkiä, eli vapaus poistui. (Ulkomuistista ) Suomessa ollaan Ruotsin tiellä.
Liberaalissa teologiassa Raamattu on vain aikaan sidottua tekstiä ja siitä johtuen lähes kaikki Raamatun ilmoitukset voidaan muokata hämäräksi muinaishistoriaksi. Liberaalissa Raamattu tulkinnassa sekulaari tiede on tullut ohjenuoraksi, jolloin Raamatun oma ilmoitus voidaan tulkita lähes aina tilanteesta riippuen vanhanaikaiseksi.
Tämä kysymys tulee ajamaan Suomen Kirkon lopulliseen kriisiin, joka on surullista seurattavaa.
Mitä kirjoitat Ruotsin kirkosta ei voi pitää paikkaansa, sillä vasta keväällä 2022 Kotimaa uutisoi näin:
”Ruotsin kirkon piispat: Sateenkaariparien vihkimisen on oltava jatkossakin papeille vapaaehtoista”
Ruotsin kirkossa sitä paitsi on vain yksi avioliittokäsitys, ei kahta kuten tässä piispainkokouksen esityksessä.