Hailuodossa tuulee. Mielessäni myrskyää kuitenkin pahemmin kuin pappilan pihakuusien latvuksissa. Kirkon pappina ja ihmisten sielunhoitajana tunnen tänä päivänä surua, kiukkua ja masennusta. Me kirkon ihmiset olemme ajaneet yhteisömme vaikeaan jamaan. Kuvamme valtakunnan mediassa on profiloitunut kirkon sisäisiin ristiriitoihin, joista pahin on kysymys tasa-arvoisesta avioliitosta. Mutta kuinka on mahdollista, että olemme ajautuneet tähän?
Sanotaan, että kirkon ääni ei kuulu, eivätkä ihmiset huomaa, mitä kaikkea hyvää kirkko saa toiminnallaan aikaan. Kysymys ei ole mielestäni kuitenkaan kirkollisen tiedottamisen ongelmasta vaan ihmisten kuuntelemisesta ja yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisesta. Takavuosina oli kirkon ihmisissä yhteiskunnallisia vaikuttajia, kuten John Vikström, Martti Lindqvist tai viimeisimpänä Eero Huovinen. Nyt visionäärit, suunnannäyttäjät ja ajattelijat näyttävät kadonneen varjoihin. Katseet ovat kapeutuneet huolestuttavassa määrin. Kristinuskon dynaamisuus on tukahdutettu. Kirkon johtavassa asemassa olevista henkilöistä on tullut lainvartijoita ja stabiliteetin pönkittäjiä, jotka kumartavat oikealle ja vasemmalle, jotta riittävä määrä veronmaksajia säilyisi.
Kun talossa aletaan riidellä ja rankaista perheenjäseniä, ikkunat ja ovet pannaan kiinni. Ilmatila vähenee, happi loppuu. Henki heikkenee. Tämä tapahtuu nyt kirkossa ja se tapahtuu tilanteessa, jossa pitäisi erityisen tarkasti voida peilata kirkon tehtävää ja sanomaa yhteiskunnan muutosten keskellä. Hiljakkoin kysyttiin Yle Uutisten artikkelissa, miksi kirkon johto on ollut hiljaa koronakriisin aikana. Piispat vastailivat että heiltä ei ole tultu kysymään ja että olisi kai pitänyt olla itse aktiivisempi. Niinpä. Mistäköhän johtuu, että lehdistä ei ole soiteltu? Ja mistäköhän johtuu, että julkista keskustelua tasa-arvoisesta avioliitosta käydään innokkaimmin kapinapapeiksi ristittyjen facebook-sivuilla? Edelleenkin voidaan kysyä: kenestä yksittäisestä kirkonmiehestä on ollut eniten juttuja viime aikoina valtakunnan mediassa? Vastaus on melko kiistaton: Arpad Kovacs.
Kirkossa on siis sentään joitakin mediaa kiinnostavia persoonia. Kovacsin ohella on mainittava Kai Sadinmaa. Valitettavasti vain kirkon lainvartijat ajavat heitä marginaaliin, rankaisevat ja heittävät ruoskittuina median kynsiin.
Kysymys kirkon johdolle: miksi emme voisi antaa kirkon olla se ihmisten näköinen kirkko, jollaiseksi kansankirkkoa ennen kiiteltiin? Miksei meillä ei voi olla erilaisia ajatuksia rakkaudesta ja avioliitosta ja toimintamalleja, jotka mahdollistavat erilaisten käsitysten harmonisen rinnakkaiselon? Raamatunkin suhteen kirkossamme on monenlaista suuntausta. Jotkut luovat Raamatun valossa uutta, ajankohtaista teologiaa. Toiset lukevat Raamattua kirjaimellisesti ilman minkään sortin teologiaa, toiset taas tekevät teologiaa ilman Raamattua. Sitten on suuri joukko heitä, jotka eivät välitä sen paremmin Raamatusta kuin teologiastakaan, mutta joilla on vahvoja tunneperäisiä kantoja. Olkoon niin, minusta tämä kaikki on ihan fine, niin kauan kun jaksamme sietää kaikkia kirjavia lähestymistapoja ja keskustella toisiamme kunnioittaen.
Kirkko on aina rakkauden kirkko. Sen on oltava sitä hamaan maailman tappiin asti. Siksi meidän on kuunneltava herkällä korvalla ihmisten ääniä ympärillämme ja hyväksyttävä hyvin monenlaiset ajatukset rakkaudesta ja parisuhteista. Perinteisen avioliittokäsityksen rinnalle on hyväksyttävä toinen tie ja samansukupuolisten parien on voitava viettää rakkautensa juhlaa kirkon helmassa. Muuten voimme panna ovet ja luukut kiinni saman tien ja lähteä etsimään muita hommia.
Oletko oikeasti sitä mieltä, ettei kirkkomme hiippakuntien tulisi soveltaa kirkkokuria kaitsentavastuullaan oleviin pappeihin.
Mainitsit Arpad Kovacsin ja Kai Sadinmaan. Entäpä sitten esimerkiksi Oulun hiippakunnan entinen pappi Juhana Pohjola? Olisiko hänenkin pappisvirkansa ev.lut. kirkossamme tullut säilyttää?
Kun ”karsinalla” on rajat, pitää ne olla kaikkiin tarvittaviin suuntiin. Mikä erivapaus Arpad Kovacsilla ja Kai Sadinmaalla on potkia vastoin sitä, mitä kirkko opettaa?
Juu, enpä oikein ymmärrä kirkkokurin soveltamista näiden pappien kohdalla, joiden omatunto ei salli kieltäytyä toisiaan rakastavien seurakuntalaisten vihkimistä avioliittoon. Edelleen totean, että kirkossamme on tehtävä nopeasti päätös mahdollisuudesta vihkiä samaa sukupuolta olevia avioliittoon. Kai Sadinmaa ja Arpad Kovacs eivät ole ainoat, jotka ”potkivat”. Heidän takanaan on kasvava joukko pappeja, jotka odottavat tuota kirkon virallisen avioliittokäsityksen rinnalla kulkevaa mahdollisuutta.
Timo miksette lähde perustamaan jumalanpalvelusyhteisöä joka tarjoaa tämän homoliittojen siunaamisen?
Teillä olisi Kilpailuetu jota kirkko ei voi tarjota.
Miksi kapinoida ja kuluttaa? Kun voisi rakentaa ja palvella edes joitakuita.
”Juu, enpä oikein ymmärrä kirkkokurin soveltamista näiden pappien kohdalla, joiden omatunto ei salli kieltäytyä toisiaan rakastavien seurakuntalaisten vihkimistä avioliittoon. ”
Mutta ilmeisesti ymmärryksesi on riittänyt kirkkokurin soveltamisen niihin teologiveljiisi, joiden omatunto ei sallinut sakramentin toimittamista yhdessä naispuolisen kollegan kanssa? Edellä viittaamani pastori Pohjolan kohdalla ongelma ei toki rajoittunut vain tähän seikkaan, vaan virkakanta skisma meni syvemmälle, mutta periaatteellisella tasolla tilanne on aika samankaltainen verrattuna niihin, jotka haluavat vihkiä vastoin kirkon selkeää kantaa. Varsinkin näiden nimeltä mainittujen piispanboikotoijien kohdalla.
Wernerille huomioksi että sateenkaarimessuyhteisöjä on jo olemassa ja niitä toimii kirkkomme kaikissa hiippakunnissa. Sikäli kun osassa hiippakunnista ns. kapinapapit välttyvät jatkossakin sanktioilta, ei liene akuuttia tarvetta erillisen ”sateenkaarihiippakunnan” perustamiselle. Itä- ja Pohjois-Suomessa tämä saattaa toki tulla kyseeseen. Uskontokunnan perustamiseen riittää 20 jäsentä.
Timo Juntuselle huomioksi, että kirkolla ei ole mitään toista virallisen avoliittokäsityksen rinnalla kulkevaa avioliittokäsitystä. Toki kirkon jäsenillä on lukuisiakin erilaisia avioliittokäsityksiä, mutta niin on erilaisia käsityksiä myös esimerkiksi Kristuksen neitseestäsyntymisestä taikka ylösnousemuksesta. Laajassa kuvassa kirkko ei siis ole skisman vallassa pelkään avioliittokäsityksen suhteen, vaan monessa muussakin asiassa.
Jos ja kun kirkon ykseyden tähden halutaan antaa tilaa myös niille, jotka uskovat toisin kuin mitä kirkko vahvistettujen opillisten linjaustensa mukaan opettaa, niin sille keskustelulle löytyy paikkansa ja asialle on löydettävissä ratkaisu.
Ensinnäkin tämä tilan antaminen ei saa hämärtää yleistä käsitystä siitä, mitä kirkko kustakin asiasta voimassa olevan kantansa mukaisesti opettaa. Toiseksi tämä tilanantaminen ei saa viedä tilaa niiltä, jotka edelleen uskovat kirkon opetuksen mukaan.
Jonkinlainen ratkaisu tilanannoksi voisi olla, että yksittäinen kirkon pappi voisi yksittäistapauksissa, omien virkavelvollisuuksiensa ulkopuolella, vihkiä rangaistuksetta myös kirkon avioliittokäsityksestä poikkeavia pareja. Sikäli kun seurakunnan kirkkoherra ja seurakuntaneuvosto haluavat antaa seurakunnan tilat yksittäiselle sateenkaariparille vihkipaikaksi, niin se onnistuu jo nykyisen kirkkojärjestyksen puitteissa.
Sen sijaan, jos tarkoituksena olisi vaikkapa muuttaa seurakunnan säännöllisen jumalanpalvelusohjelman mukainen messu kertaluonteisesti sateenkaariparin morsiusmessuksi, niin silloin plokattaisiin ulos ne, joiden omatunto ei kyseiseen messuun osallistumista sallisi. Näin ei kirkon nykyisen avioliittokäsityksen voimassa ollessa saa käydä.
Nähdäkseni seurakunnan päämessua tai ainoaa messua ei saa millään paikkakunnalla muuttaa luonteeltaan sateenkaarimessuksi. Sateenkaariväen terve tulleeksi toivottamiseen riittää, kun niistä muodostuu kaikille turvallinen tila, jossa kuulla lain ja evankeliumin saarnaa sellaisena kirkkaana miten Raamattu asiasta opettaa. Siis ketään tai mitään ihmisryhmää asiassa erikseen kepinnokkaan nostamatta.
Jukka Kivimäki, arvostan toki pohdintaasi, jossa on viisautta kirkon elämän ja uskottavuuden kannalta. Toteat myös: ”Jonkinlainen ratkaisu tilan annoksi voisi olla, että yksittäinen kirkon pappi voisi yksittäistapauksissa, omien virkavelvollisuuksiensa ulkopuolella, vihkiä rangaistuksetta myös kirkon avioliittokäsityksestä poikkeavia pareja. ” Itse ajattelen sitä elämän monimuotoisuutta, joka tulvii ympärillämme. Ihmisiä ajattelen. Kirkon on avattava ovia ulospäin, pyrittävä ymmärtämään, kohdattava ihmisiä kunnioittavasti, kuunneltava heitä heidän elämänsä myrskyissä, ja tarvittaessa muutettava strategiaansa ja toimintatapaansa. Lait ja opit eivät läheskään aina palvele yksittäistä ihmistä parhaalla tavalla, silloin kirkon työntekijältä kysytään sydäntä ja rohkeutta palvelemiseen. Jeesus antoi tähän varsin selvän esimerkin: usein hän oli kirjoitetun lain kanssa ja lainoppineiden kanssa vastatusten. Mikä on lain suurin käsky, hän kysyi ja vastasi: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Kovin vähän tuosta käskystä ymmärrän, sen myönnän. Koetan silti ajatella sitä aina kun kohtaan ihmisen. Totean myös kokemuksesta sen, että lain ja opin taakse meneminen voi kirkon työntekijälle olla selkeää ja turvallista, mutta helposti se etäännyttää ihmiset toisistaan ja hankaloittaa aitoa kohtaamista.
Jos ajattelemme, että kaikki on ihmisten päätettävissä määrätylaisella enemmistöllä, niin tämä tilanne on todella ikävän näköinen. Ihmiset ovat vain ilkeitä ja suvaitsemattomia toisiaan kohtaan. Tämä on siis veljes-sodan toisinto, jossa etsitään sellaista enemmistöä, jolla opponentit vaiennetaan. Mutta miten tähän yhtälöön sopii Jumala, Jumalan sana ja tahto?
”Ihmisten päätettävissä enemmistöllä” on kreikaksi ”laodikea”, eli ”kansan oikeus”. Tämän niminen seurakunta on mainittu Ilmestyskirjassa viimeisenä niistä seitsemästä. Siellä ei ole kuumaa eikä kylmää, van kaikki on haaleaa. Haaleana juotu vesi oksetuttaa, joten Jeesuskin oksensi Laodikean seurakunnan suustaan ulos, vrt. Ilm. 3:16. Lääkkeeksi Laodikean luopumukseen Jeesus tarjoaa:
1. Tulessa puhdistettua kultaa, eli koetuksen kestävää uskoa
2. Vakoisten vaatteiden päällepukemista, eli Jeesuksen lahjavanhurskauteen tukeutumista ja
3. Silmävoidetta, eli hengellisen näkökyvyn palauttamista Jumalan sanaan tukeutuen ja sen perusteella.
Ei kukaan voi mitään sille, millaiseksi syntyy, tai mihin syntyy, minäkin ole syntynyt naiseksi, joka kristillisesti ei ole oikein mistään kotoisin, ei kelpaa jumaltarustoihin edes piiaksi.
Kaikenlisäksi minulla ei ole isää, olen siis uskonnollisesti äpärä-lapsi, äitini häpeän merkki. Hyvin moniongelmainen siis, mutta meillä on laki uskonnonvapaudesta ja ihmisillä on laillinen oikeus uskoa kuten haluavat.
Paavi sanoi aikoinaan, että uskonnonvapaus tarkoittaa sitä, että ihmisillä on täysi vapaus uskoa kristillisesti, mutta ei sitä vastaan. Se on tietysti selvä, koska sitä varten on kehitetty Antikristus/ paholainen. Siksi kaikki vihastuvat, jopa kauhistuvat, jos ajattelee, tai näkee asiat eritavalla kuin virallinen kirkon oppi. Se on silloin antikristus kun puhuu.
Halveksittuna oleminen ei pitemmän päälle ole niinkään rasittavaa, kuin se voisi kuvitella olevan halveksijalle itselleen, koska haveksiminen on hänen ylpeyden syntinsä, ja sieltä voi pudota, kun taas mahdollisimman alhaalla olevalla ei ole mitään pelkoa, eikä putoamisvaaraa.
”Halveksittuna oleminen ei pitemmän päälle ole niinkään rasittavaa, kuin se voisi kuvitella olevan halveksijalle itselleen, koska haveksiminen on hänen ylpeyden syntinsä, ja sieltä voi pudota, kun taas mahdollisimman alhaalla olevalla ei ole mitään pelkoa, eikä putoamisvaaraa.”
Tarja Parkkila, menit aika lailla asian ytimeen. Evankeliumeissa Jeesus osoittaa toiminnallaan, kuinka tärkeää ihmisten kunnioittaminen on. Hänen synnittömyytensä oli siinä, että hän ei sortunut halveksimaan ketään.
Asiassa on monta puolta. Aikanaan 1990-luvulla paikallislehdet toimittajineen tekivät minusta kolme tai neljä haastattelua. Yhdessä minulta kysyttiin, kuulunko johonkin lahkoon? Toisessa kysyttiin kantaani naispappeuteen seurakunnassa, jossa ei ollut naispappeja sadan kilometrin säteellä. Kolmannessa minulta kysyttiin pikkuriikkisen maalaisseurakunnan kirkkoherranvaalin edellä, mitkä ovat mielestäni maapallon suurimmat ongelmat…. Kun uskontojournalismin taso on tätä, ei ole ihme, jos esille nousevat Arpad Kovacsin, Kai Sadinmaan, Päivi Räsäsen ja vaikkapa Markku Suokonaution kaltaiset hahmot. Ollaan heidän toiminnastaan mitä mieltä tahansa. Timo Juntuselle vain sellainen huomio, että täällä päin seurakuntalaiset ovat huolissaan siitä, kuinka perustaa vapaakirkko, jos (ja kun) spn-pareja vihkimään kirkkoon ei enää voida hyvällä omallatunnolla kuulua. Ja uusia perinteisiin näkemyksiin sitoutuneita pappeja ei tahdota saada, vaikka liberaalejakaan ei aina ole saatavilla.
Helsingin Sanomat 20.9.2020: “Perjantaisen päätöksen jälkeen sateenkaaripappien nettisivuille ja Facebook-ryhmään on ilmoittautunut lisää pappeja, jotka ilmoittavat vihkivänsä samaa sukupuolta olevia. Aika moni ilmoitti, ettei ole aiemmin halunnut antaa julkisesti nimeään listaan, mutta haluaa nyt ilmoittautua mukaan.
Jos siis joku ajatteli, että KHO:n päätös oli kuolinisku tälle asialle, ei se ollut, vaan asia lähti uuteen nousuun.”
Niinpä.
Tätä se mediapeli on. Tavoitteena on saada ns. kadun parlamentin avulla aikaan haluttu muutos, jota virallinen organisaatio ei kykene tekemään. Julkisuudessa toimitaan näin, kulississa ilkeämmin. Tiedän papin, joka 1990-luvulla yritti pitää seurakunnassa esillä saman kaltaisia näkemyksiä kuin Päivi Räsänen nykyään. Hän toimi silloin Etelä-Suomessa seurakuntapappina. Esimies sai painostussoittoja sateenkaariaktivisteilta. Niiden sisältönä oli, että tuollainen pappi pitäisi voida irtisanoa esimerkiksi taloudellisiin seikkoihin vedoten. Vastaavan tyyppisiä menetelmiä on sovellettu aikanaan myös naispappeuden torjuviin. Kristilliseen kirkkoon tällainen ei mielestäni sovi, on asia mikä hyvänsä.
En ole ollenkaan huolissani papeista tai seurakunnista, sen sijaan olen huolissani, massiivisista tulipaloista, tulvista, ilmastonmuutoksesta, saasteista, pakkosiirtolaisuudesta, räjähteistä, koronasta, joka meille nyt näyttää, että ihminen on ihmisen ja jopa maapallon vihollinen, siihen kannatta pitää etäisyyttä, ei se muutu.
Jos Jumala päättää lunastaa/pelastaa maailman, se voi tarkoittaa sitä, että ihminen saa mennä, ja vain vähän jää jäljelle.
Tarja,
Olet oikeassa. Näin tässä varmaan käykin. Sitten Jumala luo uutta.
Lauri,
”Jos ajattelemme, että kaikki on ihmisten päätettävissä määrätylaisella enemmistöllä, niin tämä tilanne on todella ikävän näköinen.”
Mitenkähän silloin kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoina on kirkolliskokouksissa asioista päätetty?
Meillä on lisäksi ihmisoikeuksia koskevat säädökset ja lait, ketään ei saisi syrjiä sukupuoleen, ikään, uskontoon, vakaumukseen, etniseen taustaan ym . liittyvistä syistä.
Nämä eivät sovi yhteen kirkon opin kanssa, ei edes uskonnonvapauden, koska sen minkä uskonnonvapaus sallii, ihmisoikeussäädökset kieltää.
Lisäksi uutisissa sanotiin yks’päivä, että rasismi kaikissa muodoissaan tulee rangaistavaksi. Kristinoppi on hyvin rasistinen uskonto, joten katsellaan mitä tapahtuu. Toivottavasta oikeus voittaa ja uskomukset häviävät.
Ei kristinuskossa tai -opissa ole mitään rasistista. Rasismi kuten muutkin pahat ajatukset nousevat ihmisen sisimmästä, kuten Jeesuskin on sanonut.