Kristillinen kotikasvatus on kriisissä. Useiden tutkimusten mukaan kodeissa ei enää opeteta edes iltarukousta, ja se on suurin yksittäinen syy siihen, miksi kristillinen usko on Suomessa ollut pitkään alamäessä. Mikään määrä evankeliointia ei paikkaa sitä, että lapsille ei opeteta uskon alkeita kotona.
Myös seurakuntien perhetoiminnassa on puutteita, vaikka se on myös yksi kirkkomme vahvuuksista. Erityisesti vajausta on sellaisesta koko perheen toiminnasta, jossa on tarjontaa sekä aikuisille että lapsille. Tajusin tilanteen, kun muutin vuonna 2018 perheeni kanssa Yhdysvalloista takaisin Tampereelle. USA:ssa jokaisessa seurakunnassa on lähtökohtaisesti panostettu perheisiin. Esimerkiksi jumalanpalveluksessa on aikuisten ohjelman rinnalla lähes poikkeuksetta moderni pyhäkoulua ikätasoisesti useassa ryhmässä. Tampereelta löysin vain kaksi messua, joissa oli säännöllisesti ohjelmaa myös lapsille ja niistäkin toinen oli itse perustamani työmuoto.
Molemmat em. sektorit tarvitsevat toimenpiteitä tilanteen parantamiseksi. Hengen uudistus on päättänyt omalla pienellä panoksellaan tehdä jotakin. Sitä varten olemme saaneet kirkkohallituksen määräämän valtakunnallisen kolehdin 17.12.2023.
Varojen avulla aiomme tukea erityisesti uudenlaisten messuyhteisöjen perhetyötä. Monet näistä yhteistöistä tavoittavat paljon juuri lapsiperheitä ja näenkin, että yhteisöllisyys on yksi avaimista kirkon perhetyön uudistamisessa. Sen lisäksi aiomme levittää yhteisöjen piirissä löydettyjä innovaatioita laajempaan tietoisuuteen sekä tuoda myös kansainvälistä osaamista Suomeen. Näkymme keskiössä on erityisesti perheiden hengellisen kasvatuksen tukeminen. Esimakuna olemme kääntäneet suomeksi Englannin kirkon piirissä kehitetyn Kasvata uskoa -kurssin. Lisää on luvassa, kunhan päästään ensi vuoden aikana hommiin.
Kiitos kun tuet tätä työtä kolehdin muodossa! Voit myös antaa lahjoituksen verkkopankissa tai Mobile payn kautta. Tai vielä mieluummin ryhtyä Hengen uudistuksen säännölliseksi tukijaksi. Voit myös ilmoittautua avuksi perhetyön kehittämisessä.
Siunattua joulunaikaa jokaiselle!
Timo Pöyhönen
toiminnanjohtaja
Kyllä, haasteena on osan virassaolijoista viettävän vapaata viikonloppuisin.
Papiston määräykset katsovat piiripappeutta, tai vastaavaa työalajohtajuutta.
Ainoastaan neuvoston päätöksillä ilman omaa harrastuneisuutta mikään ei muutu. Vapaaehtosienkin katsominen mukaan on vaikeaa kun on vastuullisuuskysymykset.
Kirkkomme on betonoitunut niin hyvin ettei minkäänlaista uudelleen katsomista haluta edes harkita.
Miten edellinen katsoo blogin asiaa en uskalla arvuutellakaan.
Kun kirkko haluaa kastaa pienokaiset miksi kirkko unohtaa sanat kummeille ja vanhemmille ”haluatteko yhdessä seurakunnan kanssa huolia eteenpäin lapsen kristillisestä kasvatuksesta”.
Huomatakseni tässä on selvää kauraa ymmärrettäväksi.
Minusta tämä blogialusta ei ole sovelias paikka oman firman mainoksille ja rahankerjäämisille.
Ylläpito on kiitettävästi poistanut täältä vastaavanlaisia – tosin vailla uskonnollisia konnektioita olevien firmojen – mainoskampanjoita. Toivon, että tälle käy samoin.
Esittelin siis virallista kirkkokolehtia ja kerroin mitä aiomme sillä tehdä. Aika vaikea sitä on pitää mainoksena kun en myy mitään. Kerjäämisen puolelle ehkä menee asian luonteesta johtuen.
On hyvä kiittää, vaikka ei ole saanut vielä mitään. Se ikään kuin velvoittaa ihmisiä. Tuttua helluntaisuuden piiristä. Onhan täällä ollut iät ajat (1800-luvulta) pyhäkouluja, seurakunnan lastenkerhoja ja muutakin toimintaa. Kaikki Amerikasta tuotu tökkii jo valmiiksi. Saisipa lapsetkin viettää vapaa-aikaa raskaan päiväkoti- ja kouluviikon jälkeen kotona vanhempien kanssa tekemättä mitään.
Miksiköhän kirkollisissa piireissä kaikkea amerikkalaista pidetään huonona? Olen törmännyt tähän ilmiöön toistuvasti. Pitävätkö nämä samat ihmiset tosiaan esim hampurilaisia, elokuvia, rock-musiikkia, jazzia, purkukumia, tietokoneita, somea, autoja, lentokoneita jne pahana? Listahan on lähes loputon. Vai koskeeko ennakkoasenne vain kirkollisia innovaatiota kuten vaikka gospel-musiikkia?
Timo P. Ainakin rock on enemmän mölinää ja räminää kuin musiikkia, hampurilaiset lähinnä roskaruokaa ja ylivoimainen valtaosa elokuvista on silkkaa kallista ajanvieteroskaa. Joten ainakaan kaikki ”jenkkilästä” tullut ei ole hyvää.
Listastasi puuttuivat tiedevastainen evoluutiokritiikki, fundamentalismi ja erilaiset salaliittoteoriat. Ne ovat ne varsinaiset ja erityisen ongelmalliset Americasta lähteneet kristittyjä piinaavat harhat.
Yhtälö on aika selkeä, jos vanhemmat eivät usko Jumalaan, niin ei lapsille myöskään opeteta, että Jumala on. ”Kastakaa ja opettakaa” on selkeä Jeesuksen ilmoitus, mutta jotain on mennyt pahasti pieleen, kun opetusta ei enää anneta kotona, ei edes iltarukousta opita ilman esirukoilijaa, rukous ja Jumalan puoleen kääntyminen on Jumala suhteen merkittävä alku… Uskosta uskoon… Alusta asti.
Voiko ketään opettaa rakastamaan, ei voi, siis kun ihmisessä ei ole Jumalan rakkautta niin ei voi rakastaa Jumalaa eikä lähimmäistään.
Enhän voi opettaa Ismo malisellekkaan Jeesuksen käskyjä, ei hän ota niitä vastaan.
Mielestäni ihmisiä (erityisesti lapsia) voi opettaa rakastamaan. Oppivatko he, on tietenkin oma kysymyksensä. Eikö Jeesuski ja Paavali & Co opettanut, ja Raamattu opettaa ja muistuttaa? Ja ompa hyvä Hengellinen laulukin tehty: On vaikeata rakastaa vaan oppivanio soisin… Kristillistä aikuisuutta lienee tämän ymmärrys.
Opetus kuuluu kristinuskoon, oltiinpa sitten kastekysymyksestä, ”ratkaisukritillisyydestä” tai kirkollis-yhteisöllis-kulttuurikristillisyydestä mitä mieltä tahansa. Noilla termeillä on helppo leimata toinen väärintekijäksi – eikä aina niinkään helppo osoittaa rakkautta.
Tuo opetus saattaa jäädä vajavaiseksi tai jopa vääristyneeksi eri kristillisissä ”kuppikunnissa”. Kaste ja opetus aidosta rakkaudesta kuuluu – tai ainakin tulisi kuulua – kristillisyyteen, silloinkin (erityisesti) kun erinäisistä yksityiskohdista ei olla aivan samaa mieltä.
Lisäyksenä:
Rakkaus on ensisijaisesti Jumalan rakastamista, muistaen, että rakkaus ei ole Jumala vaikka Jumala rakkaus onkin. Siinä aikamme menee monesti ”halpaan”.
Iltarukouksen opettaminen on tavattoman arvokas lahja lapselle. Lapsena opittu iltarukous on tarpeen elämän kriiseissä koko ihmisiän ja varsinkin elämän päätösvaiheessa. Mutta mitä muuten tulee kristilliseen kasvatukseen olisi kirkon herättävä uudenlaiseen vastuuseen nuorimpien jäsentensä hengellisyydestä. Koulun eväät kristinuskon tuntemiseen ovat ohentuneet lähes olemattomiin. Rippikoulua edeltäväksi varhaisnuorisotyön muodoksi olisi kehitetävä uusimuotoista pyhäkoulua jotta nuorilla olisi jo ennen rippikouluikää käsitys raamatun keskeisimmistä sisällöistä.
Juuri näin! Pyhäkoulu toimii edelleen kunhan se vain tehdään ajanmukaisesti. Uusissa messuyhteisöissä on lähes sääntö, että niiden pyhäkouluissa käy paljon lapsia. Itsekin vedin pitkään messua jonka pyhäkoulussa kävi joka kerta 50-80 lasta.
Komppaan Yrjöä ja Timoa. Pyhäkoulu tosin toiminee parhaiten siellä, missä sillä on jo valmiiksi tukenaan perheet ja kristinuskolle myönteinen paikalliskulttuuri.
Yrjö osuu naulankantaan… Pyhäkoulut kunniaan ja varsinkin vanhemmat mukaan…
”Älköön kukaan pitäkö halpana pienten alkujen päivää….”
Timo,
kiitos hyvästä avauksesta. Olette onnistuneet jo nyt luomaan paljon hyvää yhteisöllisyyttä ja tavoittamaan sitä porukkaa, jota on ollut hankala saada lehtereille. Perhetyö on ensiarvoisen tärkeää lasten hyvinvoinnin ja kirkonkin tulevaisuuden kannalta.
Pyhäkoulua käyneissä lapsissa voidaan havaita se tärkeä asia , että nämä ovat rippikouluopetuksessa aktiivisimmin mukana, kuin muut ikäisensä. Pyhäkoulu on hyvin merkityksellinen myös siinä vaiheessa kun rippikoulussa nuori pohtii elämäänsä ja osallistumista jatkossa seurakunnan toimintaan. Tulee mieleen että voikohan pyhäkoulujen alasajo olla yhtenä syynä kristillisen uskon alamäkeen.
Olen tuota samaa miettinyt mistä Pekka kirjoittaa…
Omille lapsille kannattaa pitää ns. Pyhäkoulua, opettaa heti pienenä iltarukous ja kertoa Kasteesta ja Jumalan Rakkaudesta, Kristuksesta, Pyhästä Hengestä ja Kirkosta.
Tällä on lähtemätön vaikutus tulevan nuoren ja myöhemmin aikuisen suhtautumisessa Kristinuskoon, Kirkkoon, ihmiskäsitykseen ja maailmankuvaan.
Keravan kirkossa oli jumalanpalveluksen aikana lapsille pöytä kirkon etuseinällä. Siinä heillä oli hyvä katsekontakti omiin vanhempiin ja vanhemmilla heihin. Toivottavasti käytäntö on säilynyt siellä.
Iitissä lapsille on tarjolla pienet lelupussukat, joita voi tutkistella. Yksi parhaista on pienet kiikarit, joilla voi tarkastella kirkkoa. Hyviä ja toimivia ideoita on monilla ja lisää keksitään, jos oikeasti toivotaan että lapset oppii vanhempiensa mukana käymään kirkossa. Kirkon lapsityön eriytyminen omaksi saarekkeekseen on hankala este sille, ettei lasten osallistumiseen kunnolla paneuduta. Seurakuntatyössä ollessani tarvitsin perhetapahtumaan lastenhoitajia, mutta pian sain huomata ettei sellainen käynyt ollenkaan. Lastenhoitajat piti hankkia ihan toisaalta. Siinä huomasin miten kirkon rakenteelliset syyt aiheuttavat sen, että tuloksellista perhetyötä on hankala saada aikaan. Kokonaisten perheiden saaminen mukaan vaatisi kokonaisvaltaista yhteistyötä kaikkien työalueiden kanssa.
Tässä tärkeä havainto. Itseänikin on usein ihmetyttänyt, että kasvatuksen ammattilaisilta ei ole saanut apua vaikka kirkossa olisi kymmeniä tai satoja lapsia, koska kyse on eri työmuodosta. Lopulta kyse taitaa olla johtamisesta ja myös tuosta kulttuurista, joka korostaa työaloja. Tämä on todellinen ongelma.