Lähestyvien ylioppilasjuhlien takia etsin netistä printtaamista varten Gaudeamus igitur –laulun sanat. Niitä silmäiltyäni tuli mieleen, ettei Suvivirsi ole suinkaan ainoa kevätlaulu, jonka muutamien säkeistöjen yli hypätään.
Gaudeamuksesta lauletaan yleensä ensimmäinen ja neljäs. Suvivirressä taas jätetään laulamatta neljäs säkeistö, joka kertoo Jeesuksesta. Myös kolmas säkeistö tökkii monissa juhlasaleissa, koska siinäkin kiitetään armon Herraa.
Gaudeamuksen kouluversiossa sivuutetaan elämän rajallisuus ja kuoleman vääjäämättömyys ja äkkinäisyys. No, tietenkin se johtuu myös siitä, että latinaa on jo siinä yhdessäkin säkeistössä aimo annos.
Gaudeamus on tiettävästi akateeminen juomalaulu.
Juominen oli vanhoina aikoina ylioppilaspiirien suosima harrastus. Se perinne elää edelleen ja vahvistuu. Kun minä opiskelin 1980-luvulla, vappua kesti noin kolme päivää; nykyään ei enää viikkokaan riitä. Sitä en tiedä, kuinka kauan iloiset juomingit kestivät kaksisataa vuotta sitten. Herätykseen tulleet pietistipapitkaan eivät tahtoneet ylioppilasvuosiaan kovin tarkasti muistella. Suruttomalla menolla kun ei ylpeilty, vaan sitä hävettiin.
Gaudeamus eli De Brevitate Vitae tunnetaan saksalaisesta ylioppilaiden laulukirjasta 1700-luvun lopulta, mutta tekstin taustavaiheet ulottuvat aina 1280-luvulle saakka. Saksalaisen laulukirjan taustatiedoissa kerrotaan, että jo keskiaikainen versio olisi kuulunut Pariisn yliopiston iloisten veikkosten traditioon. Pariisi oli eräänlainen normiyliopisto, joka näytti suuntaa, miten elämää eletään ja akatemiaa pelataan. 1200-luvun lopulla elettiin monessa suhteessa luovuuden kukoistuskautta. Kaikkea muuta kuin pimeää keskiaikaa. Kannattaa lukea alankomaalaisen kulttuurihistorioitsijan Johan Huizingan tunnetuin teos Keskiajan syksy.
No niin, asiaan taas. Vaikka Gaudeamus on meillä kevätlaulu, kertoo se vakavasti ihmiselämän syksystä. Jo sen ensimmäisen säkeistön viimeinen lause on kuin marraskuun testamentti. Nos habebit humus. Se tarkoittaa ihmisen hautaamista. Humus eli multa perii meidät, ottaa omansa. Sen takia laulaja kehottaa iloitsemaan nyt, nuorena. Nuoruuden jälkeen ja vaikean vanhuuden jälkeen hauta odottaa. Iloitse nyt siellä sitten!
Kuulija ehkä vastaa mielessään, että tokko tuota nyt kannattaa pohtia, siihenhän on vielä paljon aikaa. Siksi laulaja jatkaa:
Vita nostra brevis est
Brevi finietur.
Venit mors velociter
Rapit nos atrociter
Nemini parcetur.
Hän muistuttaa, että elämämme on lyhyt. Pian se päättyykin ja kuolo koittaa äkisti. Rajusti se meidät tavoittaa. Ketään ei se säästä.
Seuraavassa säkeistössä pohditaan, mistä menneet sukupolvet löytäisi.
Ubi sunt qui ante
Nos in mundo fuere?
Vadite ad superos,
Transite ad inferos,
Hos si vis videre.
Missä ne ovat, jotka olivat maailmassa ennen meitä? Mene ylös taivaisiin tai astu alas helvettiin, jos haluat heidät nähdä.
Ei ole mikään ihme, että lakkiaisjuhlissa skipataan pari säkeistöä ja riennetään suoraan tervehtimään akatemiaa ja sen opettajia. Vivat academia!
Kun akatemialle on lausuttu eläköön, huudahdetaan se myös nuorille ja varttuneemmillekin naisille, valtiolle ja kaupungille, omalle seurueelle sekä kaikille hyväntekijöillemme eli rahoittajatahoille.
Lakkiaisjuhlassa ei tule pitää hautajaispuhetta. Lakkiaiset, valmistujaisjuhlat, publiikit ja promootiot ovat kuitenkin etappeja. Kun kohotetaan malja elämälle ja nuoruudelle, se tehdään tietäen, että nos habebit humus. Siksi elämää pitäisi elää etupainotteisesti. Ei pidä säästää parhaita hetkiä vanhuuteen, koska emme tiedä, kuinka paljon tiimalasissamme on hiekkaa. Koska elämä on rajallinen ja nopeasti ohi kiitävä, tulee elää ja iloita tästä päivästä. Ei kuitenkaan luullen, että päivämme olisivat päättymättömiä.
Soitin äsken rakkaalle ihmiselle sairaalaan. Häntä harmitti, kun ei ollut saanut palvelukodin rollaattoria mukaansa. Siihen kun on liimattu tarra, josta voi tarkistaa oman nimensä. Ajattelin, että Jumala muistaa meidät nimeltä silloinkin, kun emme itse enää muista.
Numquid oblivisci potest mulier infantem suum
ut non misereatur filio uteri sui
et si illa oblita fuerit ego tamen non obliviscar tui.
jorma ojala:
Minua aina hämmentää tuo hassu sanan käyttö.
Eiko juuri uskovien pitäisi olla suruttomia?
Heillähän on omasta mielestään kaikki hyvin.
Jeesuksen Vuorisaarnan mukaan he ovat surullisia, mutta he saavat sitten olla iloisia.
Tuo Jorman siteeraama profeetta sanoi myös näin: ”Paljolla kirjojen tekemisellä ei ole loppua, ja alituinen tutkistelu väsyttää ruumiin.”
Katua voi muutakin kuin bilettämistä.
jorma ojala:
Mitä Raamattua käytät, Jorma Ojala ??
Minun käyttämissäni ei sanaa surullinen esiinny Vuorisaarnassa.
Matt 4:4 puhuu murheellisista, ei uskovaisista. Murheellisia voivat olla muutkin.
Matt 6:17-18 nimenomaan kieltää näyttämästä murheelliselta
Matt 6:34 Älkää siis huolehtiko huomisesta.
Tuntuu huonolta vitsiltä, Levanto.
Surullinen ja murheellinen ovat aika tavalla synonyymejä.
Jeesuksen Vuorisaarnassa murheellinen ja hengellisesti köyhä kuvaavat samaa sieluntilaa: syntisyyden tuomaa nurhetta ja katumusta ja ahdistustakin. Siitä seuraa myös vanhurskauden nälkä ja jano.
Tällaiset ihmiset ovat juuri niitä sairaita ja eksyneitä, joita Jeesus tuli parantamaan ja etsimään.
Lutherin hengellisen elämän ahdistukset, jotka viimein päätyivät tornikokemuksena tunnettuun tapahtumaan ovat eräs esimerkki siitä.
Suruton taas ei tunne murhetta siitä, että elää Jumalan tahdon vastaisesti. Hänellä ei myöskään ole vanhurskauden nälkää ja janoa.
Hän kuvittelee olevansa armosta osallinen, vaikka elää juuri niin kun Room 8:13 asian kuvaa.
Usein hänen ilonsa tosin on varsin pakotettuakin, kuten se toisen orjalla varmasti on.
Ne taas, jotka elävät Kristuksessa Jeesuksessa, ne saavat olla iloisia ja luottavaisia. Heillä on uskossa kaikki mitä he tarvitsevat.
Kyllä, Juha Kajander. Jonkun mielestä voi katua muutakin kuin jumalatonta elämää. Moni katuu sitä, ettei ole pystynyt tekemään syntiä tarpeeksi.
Kaikki eivät kadu murhaamistakaan.
Katumattomuus on kuitenkin hirvittävintä, mitä ihmisen kohtalona voi olla. Se on ikuinen pohjaton yö.
Lainaus Kreikan kilisestä Raamatusta
Matt.5: 4 : ” οἱ πενθοῦντες akt.part.prees.m.mon.nom. πενθέω ’olla surullinen’
παρακληθήσονται pass.ind.fut.mon.3. παρακαλέω ’saada lohdutusta’
” Autuaita surulliset, sillä he ”lohdutuksen.” Eikö se merkitse sitä, että sekä suru, että murhe johtuu siitä, kun tuntee itsensä omassa varassaan kykenemättömäksi pelastukseen, ja on siitä murhellinen Jumalan edessä, he saavat lodutuksen , joka lopulta nostaa ilon sydämmeen.
Jorma Ojala:
Vihdoinkin ymmärsit miksi juuri kristityt ovat suruttomia.
Vuorisaarnan mukaan sen ilon pitäisi loistaa kutsuvana valoja ja näkyä hyvinä hedelminä.
Ei jatkuvana vikoilemisena ja suruttomien morkkaamisena.
Suruton palautuu kieleen, jossa surulla, murheella ja huolella oli hieman erilaiset merkitykset kuin nykyään. Samahan koskee myös sanaa hauska, joka on muuttunut vielä enemmän. Surulla ja murheella on molemmilla tausta kuolemassa suru-surma, murhe-murha.
Minun ymmärtääkseni vuorisaarnassa ei ylistetä autuaaksi tunnetilaa, vaan lohdutetaan sitä, jota on kohdannut murhe. Vanhassa herännäiskielessä suruttoman vastakohta ei ollut surullinen, vaan herännyt.
Täysin oma vikani, kun menin kirjoittamaan totuuksia kristillisestä elämästä Päivän Blogissa!
Minkäs sitä luonnolleen voi! Olen saanut Jumalan armosta jättää suruttoman elämän taakseni, eikä siinä ratkaisussa ole ollut katumisen aihetta.
Olisin tietysti voinut viileän ulkopuolisesti kertoa vaikka muistoja Heidelbergin yliopiston karsserista, jonne riehakkaat ja liikaa sananvapautta nauttineet burschilaiset muinoin suljettiin.
Muistan vielä kansanomaisen professori Virtarannan monet retket idän ihmemailla – niitäkään ohjelmia ei YLE ole uusinut –
esimerkiksi Tverin Karjalassa, jossa hän haastatteli omiaan kaipaavia mummoja siitä, minkälaisella surmalla poika oli mennyt tuonpuoleiseen..
Minä kai sitten näen tuon tunnetilan eri valossa.
”Autuaita ovat ne, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä….”.
Jos tuota vanhurskauden nälkää ja janoa ei ole, ei vanhurskautta myöskään löydä. Sama taitaa olla sen murheen kanssa.