”Evankelioikaa kansa evankelioimaan kansoja” oli Kansanlähetyksen (KL) motto ja missio puoli vuosisataa. Vuonna 2017 Kansanlähetys vaihtoi sen. Turhaanko? Juuri nyt evankelioiminen on tapetilla ja tarpeellisempaa kuin koskaan.
Jos joku liike 1900-luvulla oli leimallisesti profiloitunut evankelioimiseen, niin varmasti se oli 1960- ja 1970-lukujen Kansanlähetys.
Kansanlähetyksen monivuotisen pääsihteerin ja Lähetyshiippakunnan ex-piispan Matti Väisäsen ohje evankeliointiin vuonna 1969 oli:
”Voit kokeilla tätä. Kokouksessa, kadulla, bussissa, junassa. Pane kätesi ristiin ja pyydä, että Herra täyttäisi sinut Pyhällä Hengellä. Saat nähdä, että merkillinen rakkaus valtaa sinut tuota vastapäätä istuvaa kohtaan. Et enää ajattele, miten sinä voisit todistaa..Tuskin huomaat, kun Kristus avaa huulesi. Häneltä se käy!…Jos Kristus kutsuu sinua, mene silloin! Älä pelkää taitamattomuuttasi!”
Radikaalia! Ehkä tämä toimisi tänäänkin? Ainakin tuota vilpitöntä innokkuutta ja raikkautta kaipaa.
Kansanlähetyksessä uskovia saatettiin nimittää ”Raamatun kansanpainoksiksi”. ”Epäuskoiset” lukivat heitä kaikkialla, missä uskovat kulkivat. Siksi oli tärkeää myös omalla arkisella elämällä todistaa uskosta.
Kansanlähetys syntyi 1967, koska maaperä oli valmis. Yhteiskunta modernisoitui ja maallistui. Maasta, maassa ja maalta muutettiin. Kansanlähetys syntyi vastalauseena uusille arvoille, protestina kirkon liberalisoitumiselle.
Lisäksi vanhoilta herätysliikkeiltä oli jäänyt paitsioon osa maata, nimenomaan Kaakkois- ja Itä-Suomi. Kansanlähetyksen keskeisintä kannatusaluetta etenkin alkuvaiheissa oli nykyisen Mikkelin hiippakunnan alue.
Pohjois- ja Varsinais-Suomi jäivät Kansanlähetykselta tuolloin valloittamatta. Edellisessä evankelisuus oli vahva ja Pohjois-Pohjanmaata paimensi vanhoillislestadiolaisuus. Herännäisyys ei näytä enää tuolloin muodostaneen estettä KL:n leviämiselle.
Alkuvuosien iskulause Kansanlähetyksessä oli: ”kirkon puolesta kirkkoa vastaan.” Oppiperusta oli fundamentalistinen raamatuntulkinta ja uskonratkaisu. Kun alkuhuuma oli ohi, liike maltillistui. 1980-luvulle tultaessa olisi sopivampi iskulause ollut ”kirkon puolesta kirkon kanssa.” Yhä useampi kansanlähetysläinen toimi aktiivisesti seurakunnissa. Liike pyrki saamaan hyväksytyn aseman paikallisseurakunnissa ja siinä onnistuikin.
Kansanlähetyksen kannattajakunnasta löytyi sen suuruuden vuosina muutamia kiinnostavia piirteitä. Liikkeeseen liittyi poikkeuksellisen paljon ei-naimisissa olevia naisia. Lisäksi KL:n kannattajakunta oli suhteellisen nuorta ja keskivertoväestöä paremmin koulutettua.
Nyt ”ei-naimisissa” olevat naiset, niin kutsutut milleniaalit halaavat puuta, eivät Jeesusta.
Poliittisesti elettiin 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla kiihkeää aikaa. Siinä missä vanhoillislestadiolaisuuden parissa annettiin monin paikoin ymmärtää, että vain Kekkosta kumartamalla ja keskustapuoluetta äänestämällä pääsee taivaaseen, Kansanlähetyksen ystävien parissa poliittista osallistumista determinoi Kristillinen Liitto, jopa niin, että kyselyissä kansanlähetysläisistä yli 90% kertoi äänestävänsä Kristillistä liittoa. Kristillisen liiton äänimäärä muodostuikin tuolloin pitkälti KL:n kannattajista, pieneltä osin myös helluntailaisista ja vapaakirkollisista.
Entä tilanne nyt? Millainen on Kansanlähetyksen kanta esimerkiksi virkakysymykseen? Virallinen suositus ilmeisesti on, ettei yhteistyötä naispappien kanssa tehdä. Siitä huolimatta suuri osa piirien työntekijöistä sitä tekee. Molemmilla käsityksillä on liikkeessä tilaa. Ehkä selityksenä voisi olla se, että viidesläisyydessä ylipäätään kirkkokäsitys ei pyöri siinä määrin yhden navan eli viran ympärillä kuin evankelisuudessa. Tosiseurakuntana on taipumus pitää uskoontulleita ja papin suhteen tärkeämpi kysymys kuin sukupuoli on uskossa olo.
Kansanlähetys on, kuten ylipäänsä koko konservatiivinen luterilainen herätyskristillisyys Suomessa, tienhaarassa. Mitä tehdä, kun kirkko jossain vaiheessa virallisesti hyväksyy samaa sukupuolta olevat liitot? Herätysliike seilaa väkisinkin historiansa eri vaiheissa skyllan ja kharybdiksen, lahkoutumisen ja kirkollistumisen ääripäiden välissä välissä. Siinä missä herännäisyyttä ei suurennuslasillakaan erota normikansankirkollisuudesta, esikoislestadiolaisten enemmistö on kovaa kyytiä matkalla lahkoksi.
Herätysliike voi välttää ”kirkollistumisen” ja silti pysyä kirkossa, mikäli se opillisesti ja sosiologisesti pidättäytyy kanssakäymisestä ”ulkopuolisten” kanssa. Näinhän SRK-vanhoillisuus on toiminut. Se vastustaa naispappeutta, mutta vanhoillislestadiolaiset papit toimivat saumattomassa yhteistyössä naispappien kanssa. Epätieteellinen proknoosini on, että muutettavat muuttaen vastaavalla tavalla SRK tulee toimimaan myös samaa sukupuolta olevien vihkimisen suhteen.
Entä Kansanlähetys? Periaatteessa sillä olisi mahdollisuus samaan. Alun perin sille oli tärkeintä epäuskoisten ihmisten evankeliointi, pelastaminen kadotukselta ja Jeesuksen pikaisen tulon odotus. Nyt se on ripustautunut homokysymykseen eli lakiin ihan kuin muuta eikä huomista olisikaan.
Viidesläisyys on evankelioinut lukemattomia ihmisiä. Monilla usko elämän varrella unohtui ja uskonratkaisu osoittautui hetkelliseksi. Silti tuhansia ihmisiä pysyi uskossa. Olisi jokatapauksessa kirkolle korvaamaton vahinko, mikäli viidesläisyyden ehkä elivoimaisin osa Kansanlähetys päätyisi jossain vaiheessa kirkon ulkopuolelle.
Miten jälkimodernia ihmistä tulisi lähestyä uskonkysymyksissä? Miten evankelioida? Pitääkö huutaa kurkku suorana ilmastohätää tai tuomioita homoille? Perinteinen evankeliointi ei toimi. Ei enää. Tai toimii, mutta vain evankelioivalle itselleen. Traditionaalinen luterilainen uskonnollinen kieli on nykyihmiselle nuolenpääkirjoitusta, sitä ei kukaan ymmärrä.
Henkilökohtainen autonomia ja identiteetti ovat loukkaamattomia ja pyhiä. Jos menisin ehdottomaan katumusta ja parannusta vastaantulevalle käsikynkkää kävelevälle, suutelevalle nais-/miesparille, ja kertomaan, että se mitä teette on syntiä, olisin vaarassa joutua lepositeisiin tai putkaan, jokatapauksessa naurunalaiseksi ja syystä.
Joskus vieläkin tapaa tönkköluterilaista evankeliointia: lain karjumista Isoin Kirjaimin uskottoman korvaan ja kun käännytettävä lopulta hoippuu psykoosin partaalla, tarjotaan evankeliumia lääkkeeksi. Psykologinen herkkyys ja tilannetaju älyn ohella puuttuvat. Mikäli se olisi mahdollista, tämä tapa evankelioida olisi ehkä syytä viedä museoon ja lukita vitriiniin.
Ehkä körttipatriarkka Jaakko Elenius oli lopulta oikeassa. Ehkä evankelioimiseksi riittävät kirkonkellot, mutta eivät vain sunnuntai-aamuisin. Tuossa aika lähellä on katolinen kirkko ja seurakunta. Vilkuilen sinne tämän tästä kateellisena ja uteliaasti. Erivärisiä ihmisiä ja messuja riittää jokapäivälle ja ruusukkoa ja adoraatiota ja ties mitä. Ollaan jatkuvasti tekemisissä uskon ydinasioitten, niiden viimeisten kanssa.
Saattaa olla, että tekee evankelis-luterilainen kirkko mitä tahansa, se ja muut protestanttiset kirkot Euroopassa ovat vähitellen tuomitut katoamaan. Keskenään riiteleviä äärioikeassa olevia pikkusaarekkeita jää sekä muutama kirkkorakennus, joita aika ajoin vaaditaan purettavaksi epäeettisinä jäänteinä menneisyydestä.
