Epärealistiseksi sen tekee se , että siinä sivuutan kirkon ”toimintakulttuurin” realiteetit.
Väite siitä, että oma pohdintani on pohjaa vailla on siksi ehkä aivan oikeutettu. Omaanhan melko vähän kokemusta tuosta työstä. Eikä minulla ole ihan oikeaa tietoa kaikesta siitä miten kirkossa toimitaan, joten saattaa olla etten ole kaikkien mielestä oikea henkilö edes pohtimaan koko asiaa.
Työssäni verohallinnossa olin isossa vastuussa viraston aputoimenpiteistä. Työni mahdollisti sujuvan työskentelyn virkailijoille. Valtaa vastuuseen nähden oli hyvin vähän. Siinä sitten vuosikymmenet jouduin tasapainottelemaan vastuun ja vallankäytön välillä. Erityisen kiinnostuksen kohteeksi tilanteen pakottamana tuli viraston sisäinen ”toimintakulttuuri” ja varsinkin sen tälle työlle ominainen rakenne. ”Kulttuurilla” tarkoitan tässä sitä toimintatapaa, jolla ongelmiin suhtauduttiin ja niitä ratkaistiin. Opin näkemään ihan tietyn omalle alalle tyypillisen tavan, jota nimitän ”kulttuuriksi”. Tuota tapaa oli hyvin vaikea muuttaa, sillä se oli vahvasti siihen työyhteisöön sisään rakennettu. Sen kanssa oli vai opittava elämään.
”Kulttuurin” muuttumattomuuden havaitsi erityisesti siinä kun joku konsultti tuli ja toi meille jotain hyviä uusia toimintaohjeita”. ”Kulttuuriimme” tuli toivottuja muutoksia . Aikaa kun kului muutamia viikkoja ja vaikka oltiin hyvin tyytyväisiä muuttuneisiin asioihin, niin pian silti alkoi ohjeet unohtumaan. Vanha toimintatapa alkoi saada yhä enemmän tilaa ja lopulta saavutetut uudistukset katosivat kokonaan. Palattiin samoille turvallisille raiteille takaisin. Olisi tarvittu seurantaa ja ohjausta jatkossakin. Sitä, kun ei ollut, niin oltiin melko pian samassa työskentelytavassa, kuin aiemmin. Sisäinen kirjoittamaton ”kulttuurimme ” piti siitä huolen.
Kukin työ luo omanlaisena ”toimintakulttuurin”. Joten kirkon rippikoulutyöllä on oma sisäänrakennettu ja perustavaa laatua olevat tapa toimia, tehdä päätöksiä ja ohjata toimintaa.
Jokaisen muutoksen täytyy sopeutua tähän pohjalla olevaan ”kulttuuriin”. Tästä seuraa se, että oikeasti mikään ei oikeasti muutu, jollei myös kulttuurissa tapahdu todellinen muutos. Sillä ”kulttuuri” pyrkii muokkaamaan uudistukset takaisin kulttuurin mukaisiksi.
Rippikoulutyöhön tulee jatkuvasti muutoksia ja muutosten muutoksia. Perustasolla ”kulttuurin ” vaikutuksesta on kuitenkin totuttu tekemään asiat tietyllä tavalla ja niin ne tehdään jatkossakin. Ylhäältä annettu toiminnan muutos ei muuta perusasioita. Joten työn tuloksetkin pysyy samoina.
Moni työntekijä tekee vastentahtoisesti rippikoulutyötä ja lapset sen kyllä nopeasti aistii. Eivätkä voi kokea olevansa tervetulleita leirille. Työ on ns. tiimityötä, joten tehtävä jakautuu useammalle viranhaltijalle. Yksikin tiimin jäsen kykenee antamaan vastemielisen kuvan koko kirkosta omalla tiukalla kurinpidollaan. Tiimihenkikään ei synny siitä, että ryhmä laitetaan tekemään työtä yhdessä.
On yleistä että lapset konfirmaation jälkeen eivät tule mukaan toimintaan, eikä sitä heiltä aina edes odoteta. Pidetään vain rippikoulut ja isoskoulutukset aina uusille tulijoille, mutta jatkuvuuden näköala puuttuu.
Jossain vaiheessa nuoria ei enää kiinnosta olla isosenakaan ja muuta ei sitten enää ole tarjolla. Uudet lapset tullevat tilalle ja ”vanhan” on jäätävä pois.
Jospa ripari voisi olla nuoren hengellisen elämän alku ja hänelle syntyisi tarve hoitaa tätä syntynyttä elämää kirkon yhteydessä. Kuinka toisin voisikaan olla , jos kirkon rippikoulutyön painopiste olisi siinä, että nuori kokisi riparin niin antoisaksi, että haluaisi jatkossakin olla aktiivisesti mukana. Sekä se, että toiminta jatkuisi innostavana, myös leirin jälkeen.
Jospa lapset saisivat kokea olevansa oikeasti tervetulleita riparille ja seurakunnan toimintaan myös heti riparin jälkeen. Jospa he saisivat riparilta sen kokemuksen, että kirkon toiminnassa on boweria ja he haluaisivat olla siinä mukana.
Oikeastaan näitä pohtiessani teenkin tässä surutyötä. Sillä nyt käsitän miten kirkon oma rippikoulutyön ”kulttuuri” pitää huolen siitä, ettei nuorille synny tarvetta sitoutua toimintaan mukaan. Suren sitä, ettei kirkko käytä niitä ilmeisiä mahdollisuuksia, joita sillä vielä on. Suren sitä että moni nuori pettyy kirkkoon ja lähtee siksi pois. Kirkolla kun olisi niin paljon annettavaa.
”Jospa ripari voisi olla nuoren hengellisen elämän alku ja hänelle syntyisi tarve hoitaa tätä syntynyttä elämää kirkon yhteydessä. Kuinka toisin voisikaan olla , jos kirkon rippikoulutyön painopiste olisi siinä, että nuori kokisi riparin niin antoisaksi, että haluaisi jatkossakin olla aktiivisesti mukana. Sekä se, että toiminta jatkuisi innostavana, myös leirin jälkeen.”
Tässäpä onkin juuri se iso ongelma, kun Hengellisen elämän alku olisi pitänyt tapahtua jo paljon varhaisemmin kotona. (Kaste ja opetus).
Kirkko on yhtä kuin sen jäsenet ja jos lapsen vanhemmat eivät toimi Kirkkona, eli opeta ja kasvata lapsen hengellistä elämää, niin rippikouluun tulee täysin uskosta osattomia nuoria… Eli ongelma on paljon laajempi kuin ensikädeltä arvaa ja lopulta se koskee koko yhteiskuntaa.
Suomen kansa on laajalti luopunut Jumalasta ja halunnut tilalle omat jumalansa.
Jaan surun kanssasi Pekka.
Minusta olisi hienoa, että nuoret voisivat enemmän löytää tiensä messuun ja kokisivat sen omakseen. Ja jospa heillä olisi myös halua vaikka itsenäisesti perustaa raamattupiirejä eli raamiksia. Kristillisiä opiskelijajärjestöjä on tarjolla, joihin voisi lähteä tutustumaan.
Pekka Veli Pesonen. Kiitos hyvistä pohdinnoista. Väitän kyllä edelleenkin, että eri puolilla Suomea ja eri seurakunnissa on erilaisia (hyviä) tapoja toteuttaa rippikoulu ja erilaisia työnäkyjä. Sekä hyvin erilaisia käsityksiä siitä, onko rippikoulun tavoite jotenkin evankelioiva. Tavoite voi olla, että rippikoululaiset saisivat jotakin vaikutteita hengellisyydestä omaa elämäänsä ja sen arvoja rakentaessaan. Kirkkoon kuuluminen ja sen vahvistaminen on yksi uuden rippikoulusysteemin tärkeimpiä tavoitteita.
Kysymys ei minun mielestäni ole vain seurakuntien ja rippikoulutyön ”kulttuurista”. Kysymys on myös perheiden ja kotien kulttuurista, jossa rippikoulu on eräänlainen aikuistumisriitti ja kaste nimenantotilaisuus. Jos nuoret ovat jo lapsesta pitäen käyneet kirkossa ja seuroissa, he tulevat seurakunnan toimintaan mukaan myös rippikoulun jälkeen. Mutta on ihan selvää, että kukaan meistä ei pysy ikiteininä loppuelämäänsä. Siksikin yhteisökeskeinen jumalanpalveluselämä toimii.
Korostan, että seurakunnat ja niiden todellisuudet ovat erilaisia.
Olen itse saanut niin paljon, kun nuorena tulin mukaan. Myöhemmin nuorisotyötä tehdessäni sain erityisen hyvän palautteen yhdeltä neitoselta: ” näissä nuortenilloissa on kiva käydä, kun niissä voi olla vielä lapsi.”
Käsitin sen niin että muualla nuorilta odotetaan jo aikuismaista kätöstä, myös seksuaalisuuden alueella. Nuorten illoissa saa vapaasti olla kavereiden kanssa, eikä tarvitse miettiä aikuisten murheita. Siinä on yksi etu seurakunnan nuorten toiminnassa. Kaveriporukassa toisiin tutustumien on rennompaa, kuin vaikkapa seurustelusuhteen aloittamisessa turhan varhain.
Olen antanut monelle nuorelle sen neuvon, että kannatta pitää kaikkia kavereita saman arvoisina, eikä ryhtyä seurustelemaan vielä, vaikka mahdollisuuksia olisi. Seurustelu vie helposti liiaksi seksin alueelle ja silloin henkisellä ja hengellisellä puolella ei opita riittävän hyvin toista tuntemaan. Pelkän seksisuhteen varaan ei hyvää seurustelusuhdetta voi eikä kannata yrittää rakentaa. Kaverina pääsee paremmin ja monipuolisemmin tutustumaan moneen erilaiseen tyyppiin.
Meillä on monia muitakin tärkeitä tarpeita, joita seksi pelkästään ei voi tyydyttää.
Tunnenhan minä kirkon toimintaa aika laajasti jo. Ei siitä ole voinut välttyä kun on 50 vuoden aikana olen osallistunut hyvinkin monen seurakunnan toimintaan. En edes tiedä, kuinka monen.
Pienissä ja suurissa. Niissä joissa on menestyvä nuorisotyö ja niissä joissa sitä ei ole lainkaan. Lakisääteisiä lukuun ottamatta. Kirkollinen ystäväpiirikin on hyvin laaja, joten tiedän kyllä miten erilaiset edellytykset seurakunnilla on. Pirkkalassa on se etu, ettei nuorten tarvitse lähteä Tamperetta kauemmaksi opiskelemaan, mutta vaikkapa täältä nuoriso lähtee muualle ja yhteydet seurakuntaan katkeaa.
Jos seurakunnan resurssit ovat niukat, jo lakisääteisten tehtävien hoitamisessa on ihan riittävästi haastetta. Minusta kenenkään ei tarvitse kokea syyllisyyttä siitä, jos rahkeet eivät riitä muuhun. Eikä heitä pidä syyllistää.
Suurkaupungit ympäristöineen ovat erilaisia kuin Pohjanmaan raamattuvyöhykkeen tai Savon ja Pohjois-Pohjanmaan maaseututaajamat.
Kaksi ydinkysymystä patakonservatiivin näkökulmasta: (1) mistä se kertoo, jos riparilla ollut eroaa kirkosta uskon menettäneenä parikymppisenä? Eikö siitä, että ripari ja konfirmaatio ovat aikuistumisriittejä maailmaan, johon Jumala ei enää kuulu, jos on koskaan kuulunutkaan? (2) Mistä se kertoo, että rippikoulun virallisena tavoitteena on sitouttaa nuori kirkon jäsenyyteen? Vaikka evankeliointi ei rippikouluun kuulu eikä se uskoon tulo? Eikö juuri tuo seurakuntayhteyden katkeaminen viesti siitä, että varsinainen jumalanpalvelusyhteys on ollut kateissa jo paljon aikaisemmin? Herätysliikkeissä on yleensä paremmin.
Olennaisin motiivi käydä etenkin rippileiri on nimenoman murkkuikäisille heräävän seksuaalisuuden kynnyksellä oleville nuorille mahdollisuus päästä pitkäksi aikaa toisen nuorten seuran ilman vanhempien kontrollia.
Mikäli seurakunnat haluavat, että nuoret pysyvät sen otteessa riparin jälkeenkin, tulee niiden järjestä säännöllisesti toistuvia tilaisuuksia, joissa tämä mahdollisuus jatkuu, ja joissa hengellisyys ei lyö yli, ja joissa nuoret tietävät tapaavansa tod.näk. juuri sen ja sen ihastuksensa kohteen.
Olisi mukava hommeli jos saisin vetää jonkun pienen seurakunnan riparin. Juuri sellaisen, jolla on oikein vähän resursseja itsellään. Tykkään siitä hommasta niin paljon, että tekisin sen mielelläni. Ensin hankkisin paljon esirukoilijoita. Sitten kävisin läpi kodit, joista lapsia on leirille tulossa. Juttutaisin jos mahdollista koko perhettä yhdessä. Siinä pääsisi hyvin tutustumaan lasten taustoihin. Järjestäisin jännitystä joka illalle, jotta lasten ei tarvitsisi siitä puolesta huolehtia. Jolloin saisin nukkua yöni rauhassa. Hankkisin muutaman hyvän ja kokeneen nuoren isosiksi ja heille esimieheksi nuoren aikuisen. Isoset ovat mielestäni koko leirin onnistumisen avainhenkilöt. Heidän kokemuksensa ja taitonsa ovat korvaamattomia. Varsinkin siinä, kun toiveena on riparilaisten mukaantulo riparin jälkeen. Isoset saavat aikaan sen vetovoiman, joka saa sen tavoitteen onnistumaan. Tässä aluksi jotain pohdintaa, siitä mitä haluaisin vielä joskus puuhailla.
Pekka Veli Pesonen. Soita läpi kaikki tuntemasi yksipappiset seurakunnat. Jos ei tärppää, kysy kaksipappisista. Voivat ihan oikeasti ottaa avosylin vastaan. Ideasi on loistava, jos paukkuja riittää! Mutta odota, että korona hellittää.
Vähän inhorealismia: Meillä on nyt harvinaisen pieni kesärippikoulu, alle 60 riparilaista. Vieläpä koronan takia kahtia jaettuna ryhmänä ja muutenkin typistettynä. Kahden papin ja yhden nuorisotyöntekijän voimin ei oikein ole resursseja vanhempainvartteihin. (Ne eivät tosin ole mielekkäitäkään, kun perheet voivat olla isoja). Kun pitää suunnitella päiväohjelmat, vetää isospalaverit ja miettiä yövahtijärjestelyt. Pappien ja kanttorin pitää siinä sivussa hoitaa koko ajan jumalanpalvelukset ja toimitukset valmisteluineen. Ja yrittää vähän hengähtääkin välillä.
Olen joskus kieron huumorintajuni mukaisesti miettinyt, miten onnistuisi tervehdyskäynti jokaisen konfirmoidun kotona. Niin tehtiin 25 vuotta sitten ensimmäisessä seurakunnassani. Tänä kesänä se tarkoittaisi minun osaltani vajaata 30 palaa kakkua, ja 30 kuppia kahvia yhden päivän aikana. Jos laulaa pitäisi, kurkku voisi tulla käheäksi…
Kiitos Marko vinkistä.