Toivo Loikkasen blogkirjoitus Kunnollisen kirkon jäsenen kriteerit innoitti seuraavia ajatuksia.
Jotta saisimme tämän [vanhurskauttavan] uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.
Luonnollinen johtopäätös tästä on, että opetamme, julistamme, saarnaamme tai muuten pidemmä evankeliumia esillä, kastamme ja jaamme ehtoollista — ja luotamme siihen, että Jumala herättää uskon, milloin tahtoo. Mihin tässä tarvitaan tietoa, kenessä Jumala on herättänyt uskon ja kenessä ei? Minusta ei yhtään mihinkään. Evankeliumin opettaja kohtaa samalla lailla kaikki kristityt.
Sen sijaan uskon mittaamista tarvitaan, jos on patologinen tarve ottaa Kristuksen valta jakaa ihmiset vuohiin ja lampaisiin. Uskon mittaamista tarvitaan, jos on halu nousta toisen yläpuolelle ja saada kiksejä katumattoman käännyttämisestä. Puhumattakaan siitä sulasta hatussa, mitä toisen mahdollinen kääntyminen tuottaa. Ja jos toinen tykkää matalaa, niin sillähän kiillottaa hyvin omaa marttyyrin kruunua.
Uskon mittaamista tarvitaan myös hengelliseen vallankäyttöön. Eri mieltä oleva voidaan aina leimata uskosta osattomaksi. Näin häntä ei tarvitse ottaa vakavasti. Hänet voidaan työntää henkisesti yhteisön ulkopuolelle. Ironista kyllä eri mieltä olevan epäuskoiseksi leimaaminen kertoo ennen kaikkea epäuskosta omaan asiaan. Toisaalta se voi kertoa myös nautinnosta, jota henkilö saa juopuessaan jumalallisesta vallasta.
Me jaamme Ojalan kanssa yhteisen huolen kirkosta ja sen tulevaisuudesta. Selvitän vertauksen avulla, mitä tarkoitan neuroottisella levottomuudella. Laitan loheen suolaa ja tilliä ja käärin sen tinapaperiin ja sitten uuniin. 175 astetta ja 45 minuuttia, niin pitäisi hyvää tulla. Pitää antaa kalan rauhassa kypsyä. Ei tarvitse eikä saa liian aikaisin tai liian usein avata uunia ja katsoa, kypsyykö kala. Liialla innokkuudella voi pilata asioita, joissa tarvitaan malttia ja luottamusta siihen, että Jumalan sana tekee työtään.
Tässä varmaan ääripäiden väliltä löytyy viisautta. Toisessa ääripäässä on välinpitämättömyyttä ja valvomattomuutta. Toisessa ääripäässä on liika uteliaisuus ja puuttumisen tarve. Körttiläisessä perinteessä varotaan nykyään visusti kajoamasta toisen asioihin. Lestadiolaisuudessa kannetaan huolta yhteisöstä ja sen jäsenistä. Se voi johtaa ylilyönteihinkin, jos ei anneta toiselle tilaa hengittää. Viidesläisyys oli aiemmin hanakka kyselemään, kuinka on sun sielus laita, mutta lienee jäänyt vähän taka-alalle. Evankelisuudessa on varmaan ollut paljon välinpitämättömyyttäkin, mutta sen takana on yleensä ajatus siitä, että Jumala tekee työtään. Kaksi evankelista julistajaa tunnetaan poikkeuksina. Toinen oli Emuil Teodor Gestrin (1831-1895), jolla oli taipumus kysyä seurakuntalaisiltaan, Oletkos pyhä? Toinen oli Huittisten rovasti Toivo Salminen, jonka kohtikäyviä kysymyksiä pelättiinkin. Mutta Salmisen kyselyjä ei kuitenkaan koettu kiusallisina ja utelevina, ja hän oli hyvin rakastettu saarnaaja. Minäkin tunsin hänet, vaikka meillä oli ikäeroa varmaan viisikymmentä vuotta.
Jos olen oikein ymmärtänyt, Aikio kirjoittaa ilmiöstä, jota kutsutaan nimikristillisyydeksi. Se oli varmaan käytännössä yleisempää ennen vanhaan, kun kirkkoon kuuluttiin ja kirkossa käytiin tavan vuoksi. Tosin siitä on jo melko pitkä aika, jolloin nimikristillisyys ylsi ehtoollispöytään asti. Nykyään tuskin kukaan tulee tavan vuoksi tai epäuskoisin mielin ehtoolliselle. Luulen myös, että se, joka nykyään on epäuskoinen, ei paljon piittaa kasteestaankaan. Se, että luottaa kasteen armoon, kertoo nykyaikana uskosta eikä epäuskosta.
Hyviä juttuja Kakkurilta, en muuta voi sanoa. Vahva ote elämään ja taito nähdä oleellinen.
Aikiolle annetusta kommentista olen sikäli hiukan eri mieltä (nimikristityt), että ajattelen etenkin niitä jotka eivät juuri tule kirkkoon. Vanhoja ihmisiä, jotka viimeksi rippikoulussa kävivät ehtoollisella.
Jorma Ojala: En väitä, että kommenteissa kirjoitatte minusta. Silti kyselen, kenestä ja mistä kirjoitatte, kun kirjoitatte noita kommenttejanne. Meillä on varmasti – kuten Teemu Kakkuri totesi -yhteinen huoli kirkosta ja evankeliumin asiasta. Luen kommenteistanne kauhean negatiivisen näkymän kaikkeen, mitä kirkossa tehdään. Minun kuvani on toisenlainen: perusseurakuntatyötä tehdään pääosin raittiin luterilaisesti ja uskollisestti.
”Silloin Jeesus pysähtyi ja kutsui heidät luokseen. ’Mitä haluatte minun tekevän teille?’ hän kysyi.”
Jeesus ei arvioinut kohtaamiensa ihmisten tilanteita eikä uskoa. Hän luotti ihmisten itsensä tietävän.
”Mene. Tapahtukoon sinulle niin kuin uskot.” Ja niin edelleen. Kyllä Jeesus arvioi kohtaamimiensa ihmisten tilanteita ja uskoa, vaikka se meistä suomalaisista kristityistä niin kiusalliselta tuntuukin, että haluaisimme mieluummin vaieta ne kohdat. Jeesus oli yllättävän kiinnostunut ihmisten tilanteista ja uskosta.
”Jeesus oli yllättävän kiinnostunut ihmisten tilanteista ja uskosta.” Tottahan Jeesus oli kiinnostunut ihmisistä ja heidän uskostaankin. Ei siinä mitään yllättävää ole. Se vain on eri asia kuin ihmisten uskon mittaaminen tai vähätteleminen. Opetuslastensa heikkoa uskoa hän joutui tosin usein ääneen päivittelemään.
Luin joku aika sitten evankeliumit putkeen, jälleen kerran. Oli hienoa tajuta taas se, kuinka määrittelyihimme ja karsinoihimme sopimaton Jeesus on. Hän jaksaa yllättää kerta toisensa jälkeen. Hän on niin paljon enemmän kuin käsityksemme Hänestä. Kiitän Jumalaa siitä, että Jeesus ei ole suomalainen, luterilainen, körttiläinen tai helluntailainen. Onneksi ei ole.
Mielenkiintoista on, että nimenomaan ihmisten usko tai sen puuttuminen on asia, joka liikuttaa Jeesusta. Hän sanoo syntiselle naiselle:”Sinun uskosi on sinut pelastunut. Mene rauhaan.” Hän kysyy pelokkailta opetuslapsilta järvellä: ”Missä teidän uskonne on?”. Kanaanilaiselle naiselle Hän sanoo:”Suuri on sinun uskosi, nainen! Tapahtukoon sinulle niin kuin tahdot.” Ja niin edelleen.
Jeesuksen suhtautuminen uskoon on niin toisenlainen kuin meidän suomalaisten kristittyjen. Hänestä emme saa uskoa ja sen merkitystä kaihtavan uskontomme takuumiestä.
”’Jos voit?’ vastasi Jeesus. ’Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.’ Silloin pojan isä heti huusi: ’Minä uskon! Auta minua epäuskossani!'” Tämä on mielestäni esikuvaksi sopiva kuvaus siitä, miten Jeesus kohtasi uskossaan heikon ihmisen. Hän kertoi uskon rajattomista mahdollisuuksista. Mies otti itse puheeksi oman epäuskonsa. Miten toisenlainen sävy siinä olisikaan, jos Jeesus olisi sanonut: ”Sinulle ei ole mikään mahdollista, koska olet epäuskon vallassa.”
”Silloin Pyhä Henki täytti Jeesuksen riemulla, ja hän sanoi: ”Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.” ”Sitä on dogmaattinen minmalismi, riittää että kirkko teoriassa nojautuu tunnustukseensa, pelastukseksi riittää se, että on kastettu, kristityn seurakunnan nimitykseksi riittää ehtoollisen viettäminen.” Eikö näissä kahdessa lainauksessa ole säma sävel? Pieni on kaunista.