Toivo Loikkasen blogkirjoitus Kunnollisen kirkon jäsenen kriteerit innoitti seuraavia ajatuksia.
Jotta saisimme tämän [vanhurskauttavan] uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.
Luonnollinen johtopäätös tästä on, että opetamme, julistamme, saarnaamme tai muuten pidemmä evankeliumia esillä, kastamme ja jaamme ehtoollista — ja luotamme siihen, että Jumala herättää uskon, milloin tahtoo. Mihin tässä tarvitaan tietoa, kenessä Jumala on herättänyt uskon ja kenessä ei? Minusta ei yhtään mihinkään. Evankeliumin opettaja kohtaa samalla lailla kaikki kristityt.
Sen sijaan uskon mittaamista tarvitaan, jos on patologinen tarve ottaa Kristuksen valta jakaa ihmiset vuohiin ja lampaisiin. Uskon mittaamista tarvitaan, jos on halu nousta toisen yläpuolelle ja saada kiksejä katumattoman käännyttämisestä. Puhumattakaan siitä sulasta hatussa, mitä toisen mahdollinen kääntyminen tuottaa. Ja jos toinen tykkää matalaa, niin sillähän kiillottaa hyvin omaa marttyyrin kruunua.
Uskon mittaamista tarvitaan myös hengelliseen vallankäyttöön. Eri mieltä oleva voidaan aina leimata uskosta osattomaksi. Näin häntä ei tarvitse ottaa vakavasti. Hänet voidaan työntää henkisesti yhteisön ulkopuolelle. Ironista kyllä eri mieltä olevan epäuskoiseksi leimaaminen kertoo ennen kaikkea epäuskosta omaan asiaan. Toisaalta se voi kertoa myös nautinnosta, jota henkilö saa juopuessaan jumalallisesta vallasta.
Keskustelua on käyty tietyssä kontekstissa ja yleisellä tasolla. Martti voi itse vastata siihen mitä hänen käsityksensä vastaa. Minun pointtini oli osoittaa ettei kristinuskoa tai edes ehtoollista ja sen rikasta sisältöä voi tyhjentää yhteen pisteeseen ja noin kapeaan uskonlauseeseen. Jos kyseessä on syntinen, OK. Mutta tämähän ei ole välttämätön oletus, kuten näillä sivuilla ja eri tutkimuksissa on selvinnyt. Jos koko uskomme sisältö tyhjentyy tuohon lauseeseen ”Eikö tähän sanaan luottaminen ole juuri sitä uskoa”, niin mitäpä me täällä enää keskustelemme. Puhuiko Martti siitä uskosta, jonka uskomme vai siitä, jolla uskomme?
Martti Pentti voi olla muuttanut käsityksiään sitten viime keskustelujen, mutta hänellä on suu ja ilmaisutaito, hän voi siitä kyllä julkisesti ilmoittaa. Ei minusta ole mitään syytä salata kantojaan tai jättää muita arvailujen varaan.
Kehotus ja opastus kilvoitteluun lähtee evankeliumin julistuksesta ja sen löytämisestä. Jeesuskin armahti ja paransi ensin ja sanoi sitten: Mene, äläkä enää tee syntiä. Järjestys ei ole päinvastainen. Sonjalle totean, että henkilökohtainen usko on tärkeä, mutta sen arviointi ja mittaaminen ei ole tärkeää tai se on mahdotonta. Kun ihminen tulee vaikkapa ehtoolliselle, lähden siitä, että hän uskoo. Kun vanhemmat tuovat lapsensa kasteelle, he haluavat sitä .
Janne Aikio,
asialliseen keskusteluun kuuluu pyrkimys tehdä oikeutta toisten osapuolten näkemyksille. Oikeuden tekemistä ei ole se, että toisen keskustelijan kommentista leikataan osa pois ja sitten tulkitaan loppu tavalla, jonka poisleikattu osa nimenomaan sulkee pois.
Ja hyvien keskustelutapojen vahtiminen Heikki Lepän blogissa on Heikki Lepän ja Ylläpidon asia.
Tarkoittaako tämä sitä, että tuo läsnäolo on oleellisin asia tai ainakin niin oleellinen asia, että opetus on tarpeetonta? Ja jos ei ole opetusta, niin siitä seuraa että ei oikein kukaan usko, koska kukaan ei ole perillä siitä, mitä ehtoollisella tapahtuu.
Tai siitä Kristuksen läsnäolosta yksinkertaisesti vain seuraa, että ihmiset uskovat. Eli ne, jotka nauttivat ehtoollista saavat sen vaikutuksesta uskon (ne, jotka saavat), vaikka eivät edes tiedä nauttineensa Kristuksen ruumista ja verta?
Toisin sanoen, usko, jolla uskotaan on mahdollista vaikka usko, joka uskotaan on tietymättömissä.
Heikki, älä vihellä peliä poikki, koska nämä sakramentit liittyvät keskeisesti siihen epäuskoisten ja uskovaisten erotteluun.
Jumalan sanan kehotuspuhetta ei voi verrata fariseusten asettamiin perinnäissääntöihin. Jeesuksen sanojen mukaan totuus tekee vapaaksi, jo nyt – ei vielä. Kehotus on tarpeen parannukseen rohkaisemisessa, mutta myös uskonkilvoituksessa. Ja se on siitäkin syystä hyvä, että jos asia on täysin vieras eli toisesta maailmasta, niin ihmisellä on syytä tarkistaa kurssiaan. Jospa se vika onkin perusasenteessa, ja siinä, minkä hngen johdateltavissa ihminen vaeltaa.
Olemme jo pelastettuja, mutta silti vielä matkalla kohti kruunausta. Joka pysyy uskollisena loppuun asti kruunataan.
Ja kyllä, lakikin kuolettaa syntiä sillä tavalla, ettei tee mieli enää tehdä sitä. Joka lihassa kärsii, se synnistä lakkaa, oli apostoli Pietarin sana.
Blogisti antoi eilen palstalle katkelman Confessio Augustanaa, jossa puhuttiin
kuinka evankeliumin kuuleminen ja sakramentit synnyttävät uskon.
Jos oikein ymmärsin, pitivät jotkut sitä upeana todisteena siitä, että asiat ovat sen puolesta ihan Jees ja kunnossa. Unohdettiin se, että siinä puhutaan Jumalan sanasta….
No, mikäs siinä, kun kaverit niin kovasti tykkäävät Tunnustuskirjoista, niin pannaan pätkä lisää. Blogisti itsekin näyttää luottavan Tunnustuskirjoihin, joten panen laittaen tähän pätkän
Apologia Augustanasta.
Siinä Luther ja Melanchthon selostavatten meitille, että on olemassa kahdenlaista uskoa.
1)
”Me puhumme nyt sellaisesta uskosta, joka ei ole mikään joutava aate, vaan joka vapauttaa kuolemasta, synnyttää sydämissä uuden elämän ja on Pyhän Hengen työtä. Tällainen usko EI ESIINNY RINNAN KUOLEMANSYNNIN KANSSA, vaan missä sellaista on, se saa aikaan
h y v i ä hedelmiä,…” (AA)
Apologia Augustanan mukaan pelastavaa uskoa ei siis ole siellä, missä eletään kuolemansynneissä, kuten myös Paavali Room 8 ja Gal 5 puhuu.
Mielestäni tämä tuo selvästi esiin, että kaikki uskoksi nimitettävä ei ole todellista uskoa. Sen tuo ilmi sen voimasta elettävä elämä ja teot.
Haluan painottaa, en nyt puhu uskon voimasta tai sen tuomasta sankaruudesta.
USKO voi olla hyvin heikko, mutta oleellista on se, että eletään katumuksessa ja parannuksessa.
2)
Helppoahan on suruttomien tuolla tavoin uneksia rakkaudesta, että muka kuolemansyntiin syyllistynyt ihminen voisi rakastaa Jumalaa yli kaiken. Eiväthän he tajua, mitä on Jumalan viha, eivätkä, mitä on hänen tuomionsa. Sen sijaan hädässä ja kamppailussa omatunto kyllä kokee tyhjiksi moiset filosofiset kaavailut
Siis:
Myöskään todellista rakkautta Jumalaan ei voi olla ilman uskoa.
Olen vailla tämän päivän kirjoituksia, kun en päässsyt katsomaan.
Haluaisin sanoa, että Capellanus Lepän väitteet siitä, että olisi nyt ruvettu jakaamaan vuohiin ja lampaisiin tai mittaamaan toisten uskoa, on ihan joutavaa puhetta.
Olenko sitten Teemu Kakkurin vastakohta eli täydellinen neurootikko = olen kiinnostunut siitä minkälainen kirkko minun lapsenlapselleni jää ja mitä siellä opetetaan. Minä kasvan pian koiranputkea, mutta suren kirkkomme kehitystä hengettömään suuntaan. Olen siis sairas?
Mietin myös, onko veli Janne Aikio vähän liian innokas häivyttämään sakramentin merkitystä. Siellä missä on syntisiä, siellä tarvitaan ehtoollisen sakramentti.
Kenteis Janne on huolissaan siitä, että ehtoolisella kyllä käydään nauttimassa armo, mutta MITÄÄN EI LÄHDE KIRKON SEINIEN SISÄLTÄ mukaan kotiin ja arkiseen elämään. Eihän tarkoitus ole sellainen.
>>>Kehotus ja opastus kilvoitteluun lähtee evankeliumin julistuksesta ja sen löytämisestä.>>>
Olen oppinut niin, että kilvoitus on uskon hedelmä. Se on siis Pyhän Hengen työ. Sitä ei tee laki, eikä nykyisin kirkossamme kuultava moraalissaaran ja hoputus hyvän tekemiseen. Laki ei näet synnytä rakkautta, vaan vihaa vaativaan Jumalaan ja vie teeskentelyyn.
Kaikki lähtee minun mielestäni, sorry vaan, sydämen muutoksesta.
Sitä ei liberaaliteologia saa aikaan, koska se karttaa sanaa synti ja syyllisyys.
Ihmisen on ensin tunnetava itsensä ja mahdottomuutensa ja lähdettävä Vapahtajan luo saamaan henkilökóhtainen varmuus siitä, että hän on MINUN Vapahtajani ja parantajani.
Ehtoollisautimatiikka ei toimi, jos ihminen ei etsi vapautta synnin vallasta. Sen vapauden Jeesus Kristus voi meille antaa.
>>>Fil. 2:12 ”Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte”>>> Jari Niemelä
Minä en voi tässä yhtyä Jari Niemelän eksegeesiin, koska luterilaisena minua hirvittää kaikki työn teologia.
Paavali kehoittaa laillisesti pitääkseen seurakuntalaisia vireänä, etteivät nämä lankeaisi velttouteen ja sitä myöden pois uskosta
>>>Tämä blogi keskustelee toisen uskon mittaamisesta.
Nyt tähän keskusteluun on tuotu näkökohtia siitä, millainen julistus ei herätä uskoa. Leimakirveenä on käytetty ihmisoppeja ja esimerkkejä on tuotu piispa Spongista natseihin. Jos minä haluaisin käydä keskustelua samalla tavalla, niin minä käyttäisin leimakirveenä tuota kirjain kuolettaa, Henki tekee eläväksi. Toiset luonnollisesti väittäisivät, että olen ymmärtänyt kohdan vääri, eikä keskustelu etenisi jankkaamisesta yhtään mihinkään. En käytä tällaisia leimakirveitä, koska minusta ne ovat huonoa keskustelua.>>>
Leikki leikkinä, muttaa peppu pois tyynyltä…..!!
Ei tässä mitään leimakirveitä ole käytetty. Ihan outo väite!
Olen ottanut kirkkohistoriasta esimerkkejä sen argumentin tueksi, että kirkkomme piirissä on opetusta ja tendenssejä, jotka eivät ole uskosta ja Jumalan sanan mukaisia. Kaikkihan sen tietävät, jos blogisti ei.
Sen sijaan. että arvoisa blogisti pelaa kielipeliä, olisi parempi osoittaa, ettei tällaisia klassisen kristinuskon ja Raamatun vastaisia opetuksia ja tendenssejä ole. Kertoisi sitten vaikka, että Spongin opetukset olivat kirkkainta JUmalan sanaa. Kyllä minä ne argumentit siedän katsoa.