Toivo Loikkasen blogkirjoitus Kunnollisen kirkon jäsenen kriteerit innoitti seuraavia ajatuksia.
Jotta saisimme tämän [vanhurskauttavan] uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.
Luonnollinen johtopäätös tästä on, että opetamme, julistamme, saarnaamme tai muuten pidemmä evankeliumia esillä, kastamme ja jaamme ehtoollista — ja luotamme siihen, että Jumala herättää uskon, milloin tahtoo. Mihin tässä tarvitaan tietoa, kenessä Jumala on herättänyt uskon ja kenessä ei? Minusta ei yhtään mihinkään. Evankeliumin opettaja kohtaa samalla lailla kaikki kristityt.
Sen sijaan uskon mittaamista tarvitaan, jos on patologinen tarve ottaa Kristuksen valta jakaa ihmiset vuohiin ja lampaisiin. Uskon mittaamista tarvitaan, jos on halu nousta toisen yläpuolelle ja saada kiksejä katumattoman käännyttämisestä. Puhumattakaan siitä sulasta hatussa, mitä toisen mahdollinen kääntyminen tuottaa. Ja jos toinen tykkää matalaa, niin sillähän kiillottaa hyvin omaa marttyyrin kruunua.
Uskon mittaamista tarvitaan myös hengelliseen vallankäyttöön. Eri mieltä oleva voidaan aina leimata uskosta osattomaksi. Näin häntä ei tarvitse ottaa vakavasti. Hänet voidaan työntää henkisesti yhteisön ulkopuolelle. Ironista kyllä eri mieltä olevan epäuskoiseksi leimaaminen kertoo ennen kaikkea epäuskosta omaan asiaan. Toisaalta se voi kertoa myös nautinnosta, jota henkilö saa juopuessaan jumalallisesta vallasta.
En minä vääristele. Olen puhunut kirkossamme vellovan keskustelun tiimoilta, jossa on tullut ilmi, että kirkossa ollaan luovuttu monista keskeisistä kristinopin kohdista. Ja nyt kristinusko halutaan redusoida ja lokeroida yhteen uskomme osa-alueeseen ehtoolliseen, johon aina voi vedota, kun toiminta ja opetus ajautuu kristinuskosta erilleen. Sen nimissä voi ujuttaa kirkon sisälle yhtä sun toista, onhan meillä ehtoollinen. Sillä voi oikeuttaa mitä tahansa, ja kutsua kirkon toimintaa kristilliseksi, onhan kirkolla ehtoollinen.
Ei oikeuta, ei kirkkoa pelasta se, että sillä on muusta oppikokonaisuudesta irrotettu sakramentti. Kristinoppi on kokonaisuus, josta ei voi poimia rusinoita kuin pullasta. Jos lipeää yhdestä kohtaa lipeää kohta monesta muustakin. Turhaa on tämä Herran nimen huutaminen, kirjahyllyssä makaavaan Tunnustuskirjoihin, kirkkoon ja sakramentteihin vetoaminen, jos sanat ja teot osoittavat niitä vastaan.
Enkä minä ole puhunut yksittäisen ihmisen pelastumahdollisuuksista tai yksittäisestä papista, vaan suuremmasta joukosta ihmisiä.
Janne,
sinä kritisoit Martti Pentin ajatuksena näkemystä, joka täysin yksiselitteisesti EI edusta Martti Pentin näkemystä. Mitä muuta se on kuin vääristelyä?
Hyvä että Teemu toi tämän asian esille. Kuten vastauksessani Heikille ilmenee, tätä Jumalan sanan ja sakramenttien asettamista toistensa vaihtoehdoksi en kannata. Juurikin kokonaisuus ratkaisee, ja siksi minä en tykkää tästä ehtoollisen ja kasteen sakramentin lokeroinnista, jolla yritetään (ei varmaan Teemu yritä) pyhittää muu epäkristillinen opetus ja oheistoiminta kristilliseksi. Kun tuijottaa ehtoolliseen ja unohtaa muut Kristuksen opetukset, niin sitten onkin meillä varsin vaivaton usko ja pelastustie, ja siltä se näissä keskusteluissa kuulostaakin. Tuntemattomia ovat kiusaukset ja epäilykset, huoli omasta ja lähimmäisen pelastumisesta ja ikävöinti Herran huoneeseen sanaa kuulemaan. Ilmeisesti siksi on aikaa muihin rientoihin. Tasa-arvokeskustelu on yksi osa-alue, jossa tulee mieleen, että ovatko mielenkiinnon kohteet samoja kuin uskon kohteet.
Niinhän nämä kasteen pelastavaan vaikutukseen (epäuskoisissa) painoa laittavat kuitenkin huomaamattaan erottavat kasteen Jumalan sanasta, se voi toimia erillään Jumalan sanasta, ja näin viestittävät ihmisille, ettei ole syytä olla huolissaan eikä sanan kuuloon kannata tulla, koska kaikki on jo järjestyksessä.
Ehtoollinen laitetaan myös karsinaan, ja erotetaan se kasteen ja Jumalan sanan työstä, siitä, jonka on määrä kuolettaa meissä oleva paha himo ja erottaa jumalattomasta menosta ja sielunvihollisen petollisista valheista ja yhdistää Jumalan valtakuntaan parannuksessa ja uskossa Kristukseen.
Tässä tai oman kirjoitukseni keskusteluketjussa on esiintynyt jälleen ilmaus ”liberaali” ja samalla kommenteissa on esitetty, että sakramentteja hoidetaan tai käytetään väärin ja että julistuksesta puuttuu laki ja pareneesi. Itse totean olevani perusluterilainen ekumeenisesti ajatteleva kristitty. En tunnista itseäni määrittelystä tai leimasta ”liberaali” tai ”konservatiivi” kuten eivät tunnista useimmat kirkkomme papit.
En minä vähättelisi paimenen ja uskovan roolia. Jumala tekee työnsä meitä hyväksikäyttäen, siihen viittaavat sanat viimeisellä tuomiolla, ”kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni…” Jumala voi ja voisi tehdä kaiken itse, mutta armon ihme on se, että Jumala voi käyttää täysin käyttökelvottomia ja pilallemenneitä pyhään työhön, jopa parhaaseen työhön. Siinä Jumala saa monikertaisen kunnian. Hän on niin suuri kaikkivaltiudessaan, että meidän kelvottomuutemme ei estä hänen hyvää aikomustaan meitä kohtaan. Hän osoittaa niin suurta armoa, että käyttää meitä syntisiä suuriin tekoihin, joka ei inhimillisesti katsoen tai ennakkolaskelmien mukaan näytä mitenkään mahdolliselta. Pyhä, suuri Jumala alentuu tulemaan meidän sydämiimme, ja lisäksi vaikuttamaan pahoissa ja saastaisissa ihmisissä jotakin hyvää. Mahdoton ja loukkaava ajatus farisealaisen mielestä. Sen lisäksi Jumala auttaa vielä sitä toista, lähimmäistämme ei itse, vaan meidät lähettäen, meidän kauttamme. Mikä sekin olisi toivotonta, ellei Jumala itse olisi niin järjestänyt ja antaisi siihen siunausta. Kristillisessä diakoniatyössä tämä lähimmäisyysajatus on sisäistetty, mutta ihme, että sielunhoidollisella tasolla tämä pyritään ulkoistamaan sakramenteille ja Jumalalle. Raamatun mukaan paimen tuntee lampaansa, ja se on itse tarkoituskin, sitä tarvitaan. Eihän muuten tiedetä, mitä kukin tarvitsee. Näinhän Jeesus opettaa:
”Kuka siis on se uskollinen ja ymmärtäväinen huoneenhaltija, jonka hänen herransa asettaa pitämään huolta hänen palvelusväestään, antamaan heille ajallaan heidän ruokaosansa?” Luuk 12:42
Muistan kertomuksen miehestä, joka kuolinvuoteellaan oli tullut tunnonvaivoihin eikä miillään olisi jaksanut uskoa armoa omalle kohdalleen. Oli eräs mies, joka huolehti tästä kurjaan tilaan joutuneesta miehestä, mutta mitkään vakuuttelut eivät näyttäneet tehoavan. Mies olis sitä mieltä, että hänelle ei enää armo kuulu. Mutta tuo mies oli peräänantamaton ja kävi katsomassa ja puhuttelemassa tuota tuskissaan olevaa miestä usean viikon ajan. Ja lopulta mies uskoi, kun hänelle vakuutettiin ja todistettiin armon evankeliumia. Ei ollut turhaa se työ. Jumala lähettää. Monta ihmistä olen kuullut tulevan uskoon vain sen takia, että joku on kysynyt hänen vointiaan hengellisessä mielessä. Suomalainen puuttumattomuuden kulttuuri vaivaa kirkon palvelijoita, liekö hengellistä laiskuutta, välinpitämättömyyttä vai vain opetuksen puutetta asiaan liittyen. Ikoni, ikkuna Jumalan maailmaan, ihmisen ja Jumalan kuva, mitä se on muuta kuin toinen ihminen toiselle, kristitty, jossa Jumala asuu, sille, joka taistelee epäuskonsa kanssa. Kiusattu voi auttaa toista kiusattua, näinhän sanoo Jeesus.
Pareneesin osalta totean, että sitäkin tarvitaan. Se ei ole kuitenkaan pelastuksen lähtökohta ja tuoja vaan evankeliumi on. Jeesuksen aikana fariseuksilla oli paljon pareneesia Mooseksen lakiin liittyen. Siitä Jeesus totesi, että he köyttävät ihmisten kannettavaksi raskaita taakkoja, mutta eivät halua itse sormellakaan kantaa niitä. Kirkko ei ole sitä varten, että ”köytämme” ihmiselle kuormia vaan sitä varten, että ihmiset löytävät armon Kristuksessa,
Fil. 2:12 ”Siis, rakkaani, samoin kuin aina olette olleet kuuliaiset, niin ahkeroikaa, ei ainoastaan niinkuin silloin, kun minä olin teidän tykönänne, vaan paljoa enemmän nyt, kun olen poissa, pelolla ja vavistuksella, että pelastuisitte”
Pareneesia tai ei, mielestäni Raamattu liittää joissakin kohdin ”kilvoittelun” pelastukseen ajatuksia herättävällä tavalla. En usko, että tämä olisi taakkojen köyttämistä väärällä tavalla ihmisten selkään, ehkä joskus vaan on hyvä miettiä asiaa tältäkin kannalta.
Ilmeisesti juuri tästä kirjoittamastani kohdasta Teemu sai syytä epäillä että minun ”uskon sisällön opettaminen ja sakramenttien käyttäminen olisivat toistensa vaihtoehtoja”.
Minusta olisi hyvä, että ne, jotka opettavat sakramenteista itsessään mitä varmimpina, pysyvinä, pätevinä ja vaikutuksensa säilyttävinä tiedostaisivat, mitä tekevät. Jos lähtökohtaoletus on näin vahva, eikö pitäisi kysellä, mitä minä saan opetuksellani lisää sakramenttien varmuuteen, pysyvyyteen, pätevyyteen ja vaikuttavuuden säilyttämiseen? Eikö ole johdonmukaista uskoa, että jos sakramentit pysyvät pätevinä ilman meidän uskoamme, että ne pysyvät pätevinä myös ilman opetustamme? Muutenhan väite ja usko ei pidä paikkaansa.
Eli ne joko ovat itsessään päteviä tai ne tarvitsevat rinnalleen myös opetuksen. Kumpi näistä pitää paikkansa, sillä molemmat eivät voi olla yhtä aikaa voimassa?
Ainakin jos katsoo sakramenttikeskeisten opettajien toimintaa, niin he eivät näytä olevan kovin vakuuttuneitä omasta oppilauselmastaan, että sakramentit ovat päteviä itsessään. Hehän mitä epätoivoisimmin opettavat juuri siitä, miten arvokkaita ja vaikuttavia sakramentit ovat, ikään kuin niiden vaikutus olisi kiinnin yksinomaan heidän opetuksestaan. Meillä on ongelma; uskovatko nämä opettajat omaan opinkohtaansa.
Entäpä uskon, jolla uskotaan merkitys? Voidaanko se erottaa opetuksesta sakramenteista ja Jumalan sanasta yleensä, niin ettei siitä tarvitse huolehtia?
Sitten kun nämä kysymykset on selvitetty, me voimme alkaa keskustelemaan kristinopin laajemmista yhteyksistä ja kokonaisuuksista.
Helsingin kadulla kulkee kolme miestä. Yksi kysyy: ”Olemmeko nyt Turussa?” Toinen opettaa häntä: ”Ei, olemme Helsingissä.” Kolmas ei ymmärrä, mistä puhutaan, koska ei osaa lainkaan suomea. Kuka miehistä on Helsingissä? Kaikki tietenkin. Se ei riipu siitä, uskovatko he olevansa siellä tai saavatko he oikeaa opetusta.
Kristuksen läsnäolo armonvälineissä ei myöskään riipu siitä, mitä niistä opetetaan tai mihin uskotaan. Joka ei usko, ei vain usko.
Olen sallinut aika paljon keskustelun rönsyillä. Nyt ollaan rajalla: Tämä blogi käsittelee tarvetta toisen ihmisen uskon mittaamiseen. Tämä ei käsittele sakramenttikeskeisten opettajien (ketä he sitten ovatkin) teologiaa.