Toivo Loikkasen blogkirjoitus Kunnollisen kirkon jäsenen kriteerit innoitti seuraavia ajatuksia.
Jotta saisimme tämän [vanhurskauttavan] uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.
Luonnollinen johtopäätös tästä on, että opetamme, julistamme, saarnaamme tai muuten pidemmä evankeliumia esillä, kastamme ja jaamme ehtoollista — ja luotamme siihen, että Jumala herättää uskon, milloin tahtoo. Mihin tässä tarvitaan tietoa, kenessä Jumala on herättänyt uskon ja kenessä ei? Minusta ei yhtään mihinkään. Evankeliumin opettaja kohtaa samalla lailla kaikki kristityt.
Sen sijaan uskon mittaamista tarvitaan, jos on patologinen tarve ottaa Kristuksen valta jakaa ihmiset vuohiin ja lampaisiin. Uskon mittaamista tarvitaan, jos on halu nousta toisen yläpuolelle ja saada kiksejä katumattoman käännyttämisestä. Puhumattakaan siitä sulasta hatussa, mitä toisen mahdollinen kääntyminen tuottaa. Ja jos toinen tykkää matalaa, niin sillähän kiillottaa hyvin omaa marttyyrin kruunua.
Uskon mittaamista tarvitaan myös hengelliseen vallankäyttöön. Eri mieltä oleva voidaan aina leimata uskosta osattomaksi. Näin häntä ei tarvitse ottaa vakavasti. Hänet voidaan työntää henkisesti yhteisön ulkopuolelle. Ironista kyllä eri mieltä olevan epäuskoiseksi leimaaminen kertoo ennen kaikkea epäuskosta omaan asiaan. Toisaalta se voi kertoa myös nautinnosta, jota henkilö saa juopuessaan jumalallisesta vallasta.
Kiitos, ihan älyttömän hyvästä kirjoituksesta.
Tämä blogi keskustelee toisen uskon mittaamisesta.
Nyt tähän keskusteluun on tuotu näkökohtia siitä, millainen julistus ei herätä uskoa. Leimakirveenä on käytetty ihmisoppeja ja esimerkkejä on tuotu piispa Spongista natseihin. Jos minä haluaisin käydä keskustelua samalla tavalla, niin minä käyttäisin leimakirveenä tuota kirjain kuolettaa, Henki tekee eläväksi. Toiset luonnollisesti väittäisivät, että olen ymmärtänyt kohdan vääri, eikä keskustelu etenisi jankkaamisesta yhtään mihinkään. En käytä tällaisia leimakirveitä, koska minusta ne ovat huonoa keskustelua.
”Kristus on persoona, joka ilmoittaa itsensä kenelle, missä ja milloin tahtoo.” Hän on myös itse sanonut olevansa läsnä sakramentin leivässä ja viinissä ’niin usein kuin te syötte ja juotte’. Eikö tähän sanaan luottaminen ole juuri sitä uskoa?
Minua kiinnostaisi saada Teemulta vastaus siihen, miten hän perustelee raamatullisesti ja tunnustuksemme pohjalta tuon kiinnostamattomuuden kuulijoiden uskosta. Vai onko siitä muodostunut vain henkilökohtainen käytäntö, onko se oma käsitys asiasta? Keskusteltaessa opin kysymyksistä olisi hyvä, että ne rakentuvat jollekin perustalle.
Nyt minä olen pettynyt. Ettekö osaa vastata nuorelle muuten kuin poistamalla hänen pohtimat kysymykset? Jos ette sanneet hänen tekstistään selvää, kai tiellä nyt on taitoa pyyää tarkentavia kysymyksiä. Näinkö meinatte saada ihmisiä luo? Poistamalla epämiellyttävät.
Martti Pentti tuo esille idealisoidun käsityksen sakramenttien vaikutuksesta. Kasteesta ja ehtoollisesta on muodostettu sellainen kuva, että ne synnyttäisivät aina ja kaikkialla uskoa eli että ne pelastavat joka tapauksessa, kuka vain sakramenttien ääreen jaksaa raahautua. Ja olisihan se sellainen Jumala kätevä, kuin kauppahyllytavara valmiina odottamassa koska hänet haetaan, eikä Jumala voisi sille mitään. Häntä voi siirrellä sinne tänne, jättää hyllylle jos siltä tuntuu, ja hakea sitten kun se itselle sopii. Tunnustuskirjat sanoo, että missä ja milloin Jumala niin tahtoo eli tarkoittaa sitä, että Jumala ei välttämättä aina tahdo tai ihminen itse asettaa esteitä. Sakramentit eivät poista ihmisen valinnan sidonnaisuutta. Jumalaa ja armoa ei oteta ja anneta ihmistoimin, se annetaan ylhäältä armosta ja lahajana.
Sakramentteja verrataan Jumalan sanaan vaikuttavuudessa. Ne molemmat ovat pelastuksen välineitä. Onko kukaan koskaan opettanut, että Jumalan sana vaikuttaa aina, kaikkialla ja kaikissa uskon ja pelastuksen? En ole kuullut. Miksi niin tehdään sakramenttien kohdalla? Jos tämä olisi totta, ihmisten pelastaminen olisi helppoa, torille vaan saarnaamaan kovaäänisellä, niin johan niitä uskovaisia syntyis. Eli sakramentit on idealisoitu voittamattomiksi ja vastustamattomiksi välineiksi ihmisten pelastamisessa.
Kun minä olen peräänkuuluttanut ihmisten uskosta huolehtimista, olen tarkoittanut sitä, että uskolle on annettava sisältö ja toisaalta siihen on kehoitettava ja rohkaistava. Vanhan jaon mukaan, usko, joka uskotaan (sisältö) sekä usko, jolla uskotaan (Jumalan lahjoittama henkilökohtainen pelastava usko).
Jos kuitenkin uskon sisältönä ja kohteena on tasa-arvo ja lihallinen oman tahtonsa toteuttaminen, se ei pelasta eikä se edes ole mitään uskoa eikä mikään sakramentti siunaa ja vahvista tällaista uskoa. Jos sakramentit otetaan tasa-arvon kattorakenteeksi, eivät ne ole oikeassa käytössä.
Usko, jolla uskotaan (dynamis), sellaisena uskona voi aikanamme toimia oikeudenmukaisuuden vaatimus tai rakkaus. Kristillinen usko sisäisessä mielessä on kuitenkin sitä, että se puhdistaa omantunnon ja vapauttaa ihmisen syyllisyydestä ja kadotuksesta, asia, johon rakkaus ja oikeudenmukaisuus eivät pysty. Vanhurskauttaminen on lahjoittavaa oikeudenmukaisuutta, Jumala sinulle. On paimenten huolimattomuutta, että he laiminlyövät sekä uskon sisällön opettamisen että uskomiseen kehottamisen ja sen sijaan puuhastelevat muiden asioiden parissa.
Puutehan ei ole sakramenteissa, ne säilyttävät pätevyytensä. Puute on uskon sisällön opettamisessa, sekä siinä, että ihmiset elävät epäuskossa eli ei ole uskoa. Ja nyt paikataan tätä puutetta keskittymällä sakramentteihin ja unohdetaan ihmiset ja heidän tilansa eikä huomata sitä, että myös uskon sisällöistä puhuminen, kuten sakramenteista puhuminen on subjektiivinen kysymys. Minkälainen käsitys ihmisillä on sakramenteista on sisäinen näkemys, se mitä hän uskoo niistä. Maailman vaikein asia on uskoa synnit anteeksi omalle kohdalleen. Suurena syntisenä on mahdotonta uskoa ellei ihmeellinen armo tule väliin, vaikka päinvastaista uskotaan. Nythän on hoettu sitä, että uskominen on maailman helpoin asia, sen Jumala hoitaa vaivattomasti ja se tapahtuu kun se puoli huolesta annetaan sakramenttien haltuun. Niistä on muodostunut sellainen huolettomuuden takuumies.
Niinpä, niin. Tässä juuri on unohdettu se inhimillinen puoli, luomisen ja lankeemuksen teologia, se että me elämme vielä lihassa ja syntiinlankeemuksen todellisuudessa, ja se, että katekismus sanoo, että ”minä uskon, etten minä omasta järjestäni ja voimastani voi uskoa…” Usko on mahdoton asia, ihmiselle, ja siksi tarvitaan puhdas opetuksen sisältö ja rohkaisua turvata armoon Kristuksessa eikä ylimalkaisesti viitata ja ulkoistaa sitä omaa välinpitämättömyyttään ja huolimattomuuttaan sakramentteihin.
Tämä ylläoleva sitaatti on kyllä justiinsa totta. Kun ”konservatiiveja” moititaan lakihenkisyydestä, niin tuppaa unohtumaan että monasti ongelma ei ilmeisesti sitten kuitenkaan ole se itse lakihenkisyys, koskapa esimerkiksi Kai Sadinmaan julistusta kehutaan helposti maasta taivaisiin, vaikka se on lähes kokonaan lakia lakia lakia.
Janne Aikio kirjoittaa nähdäkseni ikään kuin uskon sisällön opettaminen ja sakramenttien käyttäminen olisivat toistensa vaihtoehtoja. Sitähän ne eivät ole, vaan tukevat toisiaan. Ja ainakin minun saarnoissani ja niissä piireissä, jossa olen viime vuosikymmenet viettänyt, opetetaan ja julistetaan – ja nautitaan sakramentti uskon vahvistukseksi. Ehtoollinen ei ole irrallaan ehtoollisopetuksesta, kaste ei ole irrallaan kasteopetuksesta.
Ellemme usko, mitä kaste on ja vaikuttaa, pitää jättää kastamatta. Ei kaste ole mikään arpapeli, jossa vain joka toinen kaste on totta ja joka toinen tyhjä arpa. Jos kristitty ei saa kasvaa kasteensa jälkeen armon tuntemisessa ja eksyy pois uskosta, se ei tee turhaksi hänen saamansa kasteen merkitystä. Eihän viljan siemenkään toiseksi muutu, vaikka se kylvettäisiin hangelle.
Kun sanon, etten ole kiinnostunut kuulojoiden uskosta, tarkoitan sitä, ettei minun tarvitse olla neuroottisen levoton asioista, jotka ovat Jumalan käsissä. Jos olen uskollinen omassa tehtävässäni istuttajana tai kastelijana, antaa Jumala kasvun. Sana vaikuttaa aina. Se joko synnyttää ja vahvistaa uskoa tai se paaduttaa, mutta tyhjäksi se ei jätä. Sikäli mikäli se on Jumalan sanaa eikä jotain muuta juttelua. Mutta vähän saa luottaa Jumalaankin. ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.” Paimenen kiinnostus laumastaan on parhaimmillaankin pientä sen rinnalla, kuinka Jumala haluaa heidän parastaan.
Seurakunnassa on muuten usein se tilanne, että kuulijat ovat uskossaan pappia paljon harjaantuneempia. Nuorikin pappi saa silti toimia lampaiden ruokkijana, vaikka usein onkin enemmän saajana kuin antajana.
Nyt minä olen pettynyt. Ettekö osaa vastata nuorelle muuten kuin poistamalla hänen pohtimat kysymykset? Jos ette sanneet hänen tekstistään selvää, kai tiellä nyt on taitoa pyyää tarkentavia kysymyksiä. Näinkö meinatte saada ihmisiä luo? Poistamalla epämiellyttävät.
Katja, en tiedä, kuka on poistanut kommentin, johon kuvittelen sinun viittaavan. Itse olen poistanut tästä ketjusta vain puhuttelun CA:ta selittävästä selvennyksestä.
Janne Aikio,
siteeraat Martti Pentin kommentin (lauantai, 13 huhti 2013 11:39) loppuosan jättäen pois alkuosan: ”Kristus on persoona, joka ilmoittaa itsensä kenelle, missä ja milloin tahtoo.” Sen jälkeen kritisoit Martti Penttiä: Martti Pentti tuo esille idealisoidun käsityksen sakramenttien vaikutuksesta. Kasteesta ja ehtoollisesta on muodostettu sellainen kuva, että ne synnyttäisivät aina ja kaikkialla uskoa eli että ne pelastavat joka tapauksessa, kuka vain sakramenttien ääreen jaksaa raahautua.
Olisi mukavampi keskustella, jos toisten kommentteja ei vääristeltäisi ihan näin karkeasti.