Toivo Loikkasen blogkirjoitus Kunnollisen kirkon jäsenen kriteerit innoitti seuraavia ajatuksia.
Jotta saisimme tämän [vanhurskauttavan] uskon, on asetettu evankeliumin opettamisen ja sakramenttien jakamisen virka. Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.
Luonnollinen johtopäätös tästä on, että opetamme, julistamme, saarnaamme tai muuten pidemmä evankeliumia esillä, kastamme ja jaamme ehtoollista — ja luotamme siihen, että Jumala herättää uskon, milloin tahtoo. Mihin tässä tarvitaan tietoa, kenessä Jumala on herättänyt uskon ja kenessä ei? Minusta ei yhtään mihinkään. Evankeliumin opettaja kohtaa samalla lailla kaikki kristityt.
Sen sijaan uskon mittaamista tarvitaan, jos on patologinen tarve ottaa Kristuksen valta jakaa ihmiset vuohiin ja lampaisiin. Uskon mittaamista tarvitaan, jos on halu nousta toisen yläpuolelle ja saada kiksejä katumattoman käännyttämisestä. Puhumattakaan siitä sulasta hatussa, mitä toisen mahdollinen kääntyminen tuottaa. Ja jos toinen tykkää matalaa, niin sillähän kiillottaa hyvin omaa marttyyrin kruunua.
Uskon mittaamista tarvitaan myös hengelliseen vallankäyttöön. Eri mieltä oleva voidaan aina leimata uskosta osattomaksi. Näin häntä ei tarvitse ottaa vakavasti. Hänet voidaan työntää henkisesti yhteisön ulkopuolelle. Ironista kyllä eri mieltä olevan epäuskoiseksi leimaaminen kertoo ennen kaikkea epäuskosta omaan asiaan. Toisaalta se voi kertoa myös nautinnosta, jota henkilö saa juopuessaan jumalallisesta vallasta.
Tiukkaa asiaa. Hyvä, että toit tuon CA:n kohdan esille. Tuon pohjalta me toimimme kirkossa.
Nämä mainitsemasi ihmiset taitavat olla niitä, joiden Raamattu alkaa ”Alussa minä loin taivaan ja maan…”
TuossaElias, oikaiset liian pitkälle ”Alussa oli Sana, ja se on niinkuin minä sanon sen olevan”.
Kyselytutkimusten tilastollisista yhteenvedoista tiedämme, että kirkossa on vahvauskoisia, heikkouskoisia ja jopa kokonaan uskomattomiakin jäseniä. Yksilötasolla ei meillä ole mitään mahdollisuutta eikä myöskään tarvetta arvoida ihmisen sitoutumisen astetta, vaan kaikkia kirkon jäseniä kohdellaan kristittyinä. Ja kun kirkon jäsenyys nykyoloissa on täysin vapaaehtoista, on jäsenyys jo eräänlainen valinta, jolla ihminen ilmaisee halunsa kuulua kristittyjen joukkoon mahdollisista epäilyksistään huolimatta. Näin olen Heikin suosittama toimintatapa on kyllä aivan oikea, vaikka toisaalta onkin tiedostettava myös sisäisen evankelioinnin tarve.
>>Sanaa ja sakramentteja välineinä käyttäen lahjoitetaan Pyhä Henki, joka niissä, jotka kuulevat evankeliumin, vaikuttaa uskon missä ja milloin Jumala hyväksi näkee.>>>
Ihmissanan ystävillä on omat ajatuksensa, mutta
CA sanoo tuossa ”s a n a a ja sakramentteja käyttäen”…..
Kannattaa muistaa, että siinä puhutaan Jumalan sanasta, eikä ihmissanasta tai muodinmukaisista uutuuksista. Jälkimmäisistä ei kasva mitään elämää tai uskoa.
Virassa pitäisi siis itsekin uskoa Raamattuun.
Sakramenttikaan ei auta yhtään mitään, jos ei sitä nautita uskolla.
L
Eihän se näin mene jos saarnaan sotketaan ihmisoppia. Ihmisopista syntyy ihmisen itsetekemä usko. Luther taisi sanoa, että usko on herkkä asia. Helposti se turmeltuu. Sakramentit ovat luterilaisille heikko kohta, niillä on helppo pyhittää kaikenlainen ihmisperäinen toiminta.
Huomauttaisin vain, ettei Jumala ole esine, jota vois siirrellä paikasta toiseen ja ojentaa ihmistahdon mukaisesti. Kristus ei ole luonnonvoima, joka vaikuttaa aina samalla tavalla samoja asioita jokaisessa yhteydessä. Sakramentti ei ole mielipide, jonka voi omaksua koska ihmiselle päähän pälkähtää miettiä asiaa.
Luther sanoi, että Jumalan etäisyys meistä on persoonallista ei lokaalista. Ei siis auta huutaa Herra, Herra ja käytellä sakramentteja, jos ei Jumala anna itseänsä tavoittaa eikä ojenna uskon kättä ja jos ihminen asettuu Jumalaa vastaan epäuskossa ja tottelemattomuudessa. Sakramentissa annettava Kristus on henkilökohtaiseksi tarkoitettu uskossa vastaanotettavaksi, ei Kristus ole kaadettavissa koko kansan niskaan.
On paimenen vastuussa tuntea lampaansa ja katsoa miten seurakuntalaiset uskovat. Välinpitämättömyys tai sokeus ei ole nöyryyttä. Tunnustuskirjojen ja Raamatun mukaan on harhaa opettaa, ettei epäuskoista voida tuntea ja erottaa uskovasta. Tietenkin jos paimen on sokea, hän ei voi sokeaa taluttaa. Ei sokea ja kuuro voikaan erottaa mitään.
Kun on sata% varma omasta uskosta( ja tietää että sakramentti omalla kohdalla vaikuttaa) jää ehtoollisella runsaasti aikaa mittailla naapurin (epä)uskoa.
”On paimenen vastuussa tuntea lampaansa ja katsoa miten seurakuntalaiset uskovat.” Eihän tällaista vastuuta anneta Raamatussa kenellekään. Jeesus kehotti Pietaria – ja nähtävästi hänen kauttaan kirkkoaan – kaitsemaan ja ruokkimaan lampaitaan. Kaitsemisen voi ymmärtää sanaksi ja ruokkimisen sakramentiksi, jos niin haluaa. Lampaiden erottelun vuohista Herra on luvannut aikanaan tehdä itse.
Mistä ihmeestä te, Janne ja Jorma, tempaisette nämä ”ihmisopit” työhömme ja vaikkapa kasteen toimittamiseen. Kyllä siinä ja muissa toimituksissa luetaan aina Raamatun sanaa ja opetetaan sakramentin sisältö oppimme mukaisesti. Jos edustatte jotakin toista kirkkokuntaa ja sen oppeja, voitte ilmaista sen suoraan turhentamatta meidän työtämme ja oppiamme.
Erottelusta ei ole puhunut kukaan. Tunnistaminen on eri asia. Ennen vanhaan pidettiin pitäjillä kinkereitä, joissa tutkittiin seurakuntalaisten kristinuskon tuntemusta. Tekivätköhän aikansa papit syntiä udellessaan uskon perusteita?
Entä ne kristityt, jotka kyselivät lähimmäisensä sieluntilaa, oletko uskomassa? Onko se paha asia, että huolehtii lähimmäisensä iankaikkisesta kohtalosta? On ilmeisesti, kun näitä kommentteja lukee. Pitäisi antaa ihmisten mennä rauhassa helvettiin ja uskoa niin kuin huvittaa. Rakastavin kristitty on se, joka antaa nukkuneen palaa talon mukana, syntiähän se on herättämällä ilmaista oman valveillaolonsa. Anteeksiantamatonta ylpeyttä!