Uusi arkkipiispa puhui kauniisti ensinmäisessä virkasaarnassaan. Hän varoitteli siitä, että meidän on elettävä varoen elämässämme jotta emme vahingoittaisi sieluamme. Ihan hyvä muistutus sellaisille jotka sitä tarvitsevat, siis rajoilla eläville, jotka ovat vaarassa lankeamaan korrupitoon sen moninaisissa muodoissa.
Sitten kirkon omaväki , kai hekin tarvitsevat tutulta tuntuvia varoituksia jotka signaloivat sen että uusi arkkipiispa on yksi meistä.
Mutta on vieläkin yksi kohderyhmä joka taisi jäädä ulkopuolelle. Ne jotka jo ovat vahingottaneet sieluaan tai jopa menettäneet sen. Eivätkö he olekkaan kirkon sanoman ydinryhmä? Eivätkö he ole ne joita tulisi kohdata ja antaa ymmärtää että parannus on mahdollista ja sitä myöten armahdus tästä erityisestä sielunvamman kärsimyksestä?
Olen epävarma siitä , että jos kirkonväki arkkipiispoja myöten oikeastaan ymmärtää sitä mitä maailma tekee ihmisille? Tai saattavat tietääkin , kuka ei olisi kiusauksia kokenut, mutta osaako kukaan muotoilla sanomaa heille? Kuka kirjoittaisi kirjan, tai nykyaikaisesti, tv- draaman, siitä että uudestisyntyminen on mahdollista, sielunsa voi pelastaa. Tai onhan niitäkin ,mutta epäsuorassa muodossa, mutta maailman tekeminä.
Eikö uudestisyntyminen olekin se oikea termi niille sielunsa vahingoittaneille jotka kärsivät ja hiljaa kuolevat tuskassaan?
Ennenkuin hurskaat tulevat itsestäänselvällä sanomalla siitä että Jeesus pelastaa, niin on muistettava se että uudestisyntyminen on pitkä prosessi niinkuin sikiön kehittyminen äidin kohdussa. Jossain ja jotenkin on siemen sinne kylvettävä ja sitten odotettava sen ajan mitä tarvitaan ja sitten vastasyntynyt voi kertoa että jonkinlainen Jeesus se oli joka hänet pelasti.
Tietääkseni kakki kristityt kaikkina aikoina odottivat. Sanahan kehottaa juuri siihen.