Kotimaa-verkkolehti kertoi, että Maata Näkyvissä -festarit järjestetään tänä vuonna ensi kertaa kokonaan ilman messua.
Asia ei sinänsä minulle kuulu, kun kuulun itse helluntaiseurakuntaan enkä jaa luterilaista sakramenttinäkemystä muutenkaan. Mutta pyydän kuitenkin lupaa hieman arvioida miltä luterilainen ”kirkkopolitiikka” näyttää näin kauempaa katsoen.
Mikä mahtaa olla piispan pelisilmä, kun hän kirkkopoliittisten intressien takia jättää käyttämättä mahdollisuuden lanseerata luterilaista sakramenttiarmoa tuhansille nuorille Suomen suurimmassa kristillisessä nuorisotapahtumassa? Onko todella niin, että ”tasa-arvo” menee ”sakramentti-armon” edelle? Jos niin on, niin sitten varmaan olisi johdonmukaista, että piispa kieltäisi myös suviseuroilta mahdollisuuden naispapittoman ehtoollisen viettoon.
Meillä oli vuosi sitten täällä Hausjärvellä luterilaisten ja helluntalaisten yhteiskristillinen tapahtuma, jonka osaksi täkäläinen kirkkoherra halusi myös luterilaisen messun. Messun ehtoollisavustajiksi hän kutsui helluntaiseurakunnan veljiä.
Me helluntalaiset tietysti vähän nikottelimme ehdotukselle, kun ehtoollinen on meille ”jo uskoon tulleiden yhteysateria”, eikä niinkään ”armon jakamisen välikappale kaikelle kansalle”. Emme kuitenkaan hirttäytyneet teologiseen oppiriitelyyn, vaan suostuimme ehdotukseen vähän sellaisessa hengessä, että toimiihan Jeesus luterilaisessakin ehtoollisessa.
Mutta niin vain myrsky nousi vesilasissa, kun suunnitelma kantautui tuomiokapitulin korviin. Kirkkoherran piti pikaisesti vaihtaa ehtoollisavustajat.
Aika monta kertaa elämässä joutuu toimimaan tilanteessa, missä omat ihanteet ja todellisuus eivät kohtaa. On huono asia, jos valtaa pitävät kohtaavat nämä tilanteet ja ”linjasta poikkeavat” ensi sijassa vain hallinnollisilla mahtikäskyillä. Semmoinen näyttäytyy ulospäin pikkusieluisuutena ja joskus saattaa käydä niin, että ihanteita läpi runnottaessa tulee samalla heittäneeksi pois myös lapsen pesuveden mukana.
Arin logiikka on näin ollen samaa, kuin vangeilta kysyttäisiin haluatteko vapaaksi?, tai samaa kun janoiselta kysyisi haluatko juoda.
On outoa, että ihmisen pitää ratkaista uskooko hän Jumalaan vai ei? Miten tuon voi ratkaista? Jos ihminen uskoo, niin ihminen on saanut uskon Lahjan, jos ei usko, niin miten voisi saada Jumalan Lahjan, muuten kuin uskomalla Evankeliumin? Tämä on perin outoa.
Miten tuo ratkaisu liittyy uskoon? Mitä pitää tehdään ja miten voin olla varma, että ratkaisuni on pitävä ja oikea? Mistä tiedän, että olen oikein ymmärtänyt Evankeliumin, että uskoni on oikeaa, eikä vain teeskentelyä?
Jos minun ratkaisuni on Pelastuksen avain ja sisäänpääsyn tae, niin mihin Kristusta tarvitaan? Mihin Armo katosi? Eikö Armo ole juuri sitä, että Jumala valitsee ja Pelastaa ihmisen? Miksi sanotaan monet ovat kutsutut, mutta harvat valitut?
Jos ihminen voi itse sovittaa syntinsä, valitsemalla oikein, niin miksi sanotaan, että vain harvat ovat valitut? Eikö janoinen juo, jos vettä on tarjolla? Mikä valinta tuo on?
Eikö syntinen kaipaa parantajaa? Pitääkö hänen vielä tehdä jokin ratkaisu? Eikö Jumala paranna häntä ilmaiseksi, ilman hintaa? Hän sanoo tulkaa kaikki työn raskauttamat, niin saatte Levon?
Jumala kutsuu kaikkia kaiken aikaa, Evankeliumin kautta, sen saa jokainen uskoa, miksi pitää vielä ratkaista jotakin? Tätä en ymmärrä, ratkaisuhan vie pohjan Armolta ja tekee siitä lain.
Ismo Malinen:””Arin logiikka on näin ollen samaa, kuin vangeilta kysyttäisiin haluatteko vapaaksi?, tai samaa kun janoiselta kysyisi haluatko juoda.””
Eikö Jeesus kysynyt fariseuksilta ja kirjanoppineilta, siis kuinka nämä vastasivat?
Mietippä nyt ihan ite, oliko fariseukset ja kirjanoppineet ”terveitä” eivätkä tarvinneet tehdä parannusta?
Minä ajattelen ja selkeästi luen evankeliumista että fariseukset ja kirjanoppineet olivat ylpeitä omasta ”oikeasta uskostaan” eivätkä nöyrtyneet parannukseen, he olivat SOKEITA omalle itselleen.
Eikö tässä nyt selkeästi tule esille että ihminen on luonnostaan täysin hengellisesti sokea ja kuuro, ei näe omaa tilaansa eikä kuule Jeesuksen kutsua parannukseen. Vasta kun Jeesus parantaa paatuneen sydämen ihminen voi kuulla ja nähdä.
Kun on ”sokea ja kuuro” ja omaa paatuneen sydämen niin ei voi ymmärtää Raamatun Sanaa, ei armoa, ei sovitusta jne…. vaikka kuinka lukisi, silloin uskoo sen valheen joka maailmassa vallitsee ja todella rakastaa sitä valhetta.
Pasanen, ”Sitten mikä ikä on Raamatun mukainen, siis israelilaiset laskettiin yli kaksikymmen vuotiaat ja kun Mooses johdatti heidät yli meren kuivin jaloin niin kun he sitten kapinoivat Jumalaa vastaan niin Jumala Sanoi etteivät he pääse luvattuun maahan, siis yli kaksikymmentä vuotiaat, nuoremmat eivät olleet “vastuussa” tästä epäuskosta, siis mielestäni tuo kaksikymmentä on ainakin raja.”
Pasasella on lapsikastetta ja ns. uskovien kastetta erottama oma ikäraja, joka on ainutkertainen koko Suomen Siionissa.
Oletko Pasanen siis sitä mieltä, että parannuksen tehnyt on valmis menemään sinun määrittelemällesi kasteelle täytettyään 20 vuotta. Mikäli menisi aikaisemmin, niin kyseessä olisi sinun määrittelemäsi lapsikaste? Näinkö opetat?
Kari Paukkunen ei sillä ole merkitystä miten MINÄ määrittelen kaste iän VAAN mitä Raamattu Sanoo.
Siis ensinnäkin lapsia ei kastettu Jeesuksen eikä opetuslasten eikä Johannes kastajan toimesta, siis tämä on selkeä kaiketi kaikille.
Ketä sitten kastettiin, ne jotka tunnustivat syntinsä eli kun he kuulivat ”tehkää parannus” niin he nöyrtyivät tunnustamaan syntinsä, niitä ei kastettu jotka eivät syntejään tunnustaneet. Tästäkin ollaan kaikki varmaan samaa mieltä.
Nyt tuleekin sitten se ikä milloin ihminen on Jumalan edessä ”kuollut synteihinsä” eli on ITSE tehnyt syntiä ja tarvitsee parantajaa ja sovitusta ja armoa. Minulle Pyhä Henki on sen kirkastanut juuri tuon meren ylityksen kautta juuri tuohon 20 vuoteen, rukoilen kyllä edelleen siihen viisautta jos olen väärässä.
”Lapsia ei kastettu Jeesuksen eikä opetuslasten eikä Johannes Kastajan toimesta.” Tätähän ei Raamatussa kerrota. Corneliuksen, Filippin vanginvartijan ja Crispuksen kohdalla kuitenkin kerrotaan koko perhekunnan uskosta ja kaikkien kasteesta ilman mainintaa ikärajasta.
”Rukoilen kyllä edelleen siihen viisautta jos olen väärässä.” Viisautta olisi myöntää, että sinulla ei ole mahdollisuutta tietää näitä asioita, ei kenties oikeuttakaan.
Martti Pentti mielenkiintoinen käsitys sinulla rakastavasta Isästä, kyllä Jumala lupaa ilmoittaa evankeliumin ja antaa viisautta sitä pyytävälle. Kyllä minulla on selkeä ymmärrys mitä Isä lupaa ja antaa.
Ruokkimalla Arin loputonta ruokahalua, autetaan häntä viemään keskustelua pois alkuperäisestä aiheesta. Toistamaan yhä uudelleen ja uudelleen samoja lauseita, jotka olemme jo varmaan tuhat kertaa lukeneet.
Pekka emmekö ole myös ”kuulleet” näitä teidän ”totuuksia” monen monta kertaa useammin, syötätte niitä jo pienille lapsille ja johdatatte heitä omilla selityksillänne?
Eikö olisi helppoa kysyä Rakastavalta Isältä kuinka asiat on eikä etsiä ihmisiltä vastauksia, vai luuletko ettei Isä anna vastauksia kun lapset niitä kysyvät?
Kysyessä on vain se ongelma että Jumala on ylpeitä vastaan, nöyrille Hän antaa armon ja ilmoittaa evankeliumin, siis kun nöyrtyy tunnustamaan olevansa ”sokea ja kuuro” niin Jumala armahtaa, mutta kun menee ylpeänä Hänen eteensä niin kuinkas käy, vastaako Hän?
Uskoakseni merkittävät tiedemiehet ovat työnsä suhteen yleensä nöyriä ihmisiä. Lienee lähes mahdotonta löytää uusia vastauksia, jos kuvittelee jo kaiken tietävänsä.
Martti Pentti se nöyryys josta minä puhun on Jumalan edessä, siis voiko ihminen omassa ”viisaudessaan ja ymmärryksessään” käsittää evankeliumia KUN Jumala sen salaa?
Tuo ’viisaus ja ymmärrys’ on ihmisen harhakuva siitä, että hän tietää totuuden. Sillä ei liene juurikaan tekemistä sen kanssa, paljonko tietoa hänellä oikeastaan on. Jokseenkin tietämätön voi luulla tietävänsä tarpeeksi. Toisaalta erittäin koulutettu ja ansioitunut tutkija voi myöntää, että hänellä on vielä paljon opittavaa ja oivallettavaa. Kun tämä nöyryys kohdistuu luontoon – luomakuntaan – se on usein myös nöyryyttä Luojan eedessä. Tiede ja usko eivät sulje toisiaan pois.
”Vasta kun Jeesus parantaa paatuneen sydämen ihminen voi kuulla ja nähdä.”
(Ari 7:03)
Tuossa sanoitat mielestäni oikein, juuri noin asia on. Jeesus on itse parannus ja parantaja. Ei siis tarvita mitään ratkaisua, kun ihminen kuulee Evankeliumin, niin ihminen uskoo ja tulee parannetuksi. Evankeliumi Kristuksessa on siis Jumalan Lahja, joka muuttaa ja parantaa ihmisen. Näin Usko ja Armo alkavat kasvattamaan ihmistä.
Usko on Jumalan kautta, kuten kaikki muukin, ei siis ihmisen omat ratkasut.
Eikö Parannus ja parannuksen antaja ole sama asia?
Vai olemmeko sokeat, kuten Juutalaiset fariseukset, jotka vetosivat siihen, että ihminen itse vie uhrin alttarille ja saa sen kautta synnit anteeksi. Heille Jeesus sanoi:
Te sokeat! Kumpi on suurempi, uhrilahjako vai alttari, joka uhrilahjan pyhittää?
Ismo Malinen:”” Ei siis tarvita mitään ratkaisua, kun ihminen kuulee Evankeliumin, niin ihminen uskoo ja tulee parannetuksi. ””
Sovittaisitko tämän Raamatun Sanaan, siis ensinnäkin tahtooko Jumala että KAIKKI ihmiset tulisivat parannukseen, KYLLÄ.
Entä kuulivatko juutalaiset ja erityisesti fariseukset ja kirjanoppineet evankeliumin, KYLLÄ kuulivat kun Jeesus julisti, USKOIVATKO he, EIVÄT, miksi, eikö Jumalan tahto ollutkaan että he kääntyisivät parannukseen, siis MIKÄ ESTI, YLPEYS.
Usko vanhurskauttaa (vanhurskas = Jumalalle kelpaava), ratkaisun tekeminen ei vanhurskauta. Mitä ratkaistaan? Jeesus Kristus ratkaisi synnin kirouksen tulemalla vapaaehtoisesti ja ehdoitta itse kirotuksi ihmiskunnan syntien sovitukseksi. »Ja Abram uskoi Herraan, ja Herra luki sen hänelle vanhurskaudeksi.»
(1. Moos. 15:6 )
Ari, on totta, että Jumalan tahto on, että kaikki ihmiset saisivat kuulla Evankeliumin, kuten tuo lainaamasi Timoteuksen kirjeen kohta osoittaa, mutta on myös ymmärrettävä, että tuossa Paavali tarkoittaa nimenomaan pakanoita, joiden Apostoliksi Paavali oli tullut. Kaikille ihmisille on julistettava Evankeliumi, se on Jumalan Tahto.
”Minä kehoitan siis ennen kaikkea anomaan, rukoilemaan, pitämään esirukouksia ja kiittämään kaikkien ihmisten puolesta, kuningasten ja kaiken esivallan puolesta, että saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa.
Sillä se on hyvää ja otollista Jumalalle, meidän vapahtajallemme, joka tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden.
Sillä yksi on Jumala, yksi myös välimies Jumalan ja ihmisten välillä, ihminen Kristus Jeesus, joka antoi itsensä lunnaiksi kaikkien edestä, josta todistus oli annettava aikanansa, ja sitä varten minä olen saarnaajaksi ja apostoliksi asetettu-minä puhun totta, en valhettele-pakanain opettajaksi uskossa ja totuudessa.” 1.Tim.2:1-7
Jumalan tahto onkin nähtävä siinä, että Hän Lähetti maailmaan Kristuksen koko maailman syntien sovitukseksi. (Yleinen tai objektiivinen vanhurskautus), joka Evankeliumina julistetaan kaikkeen maailmaan.
Kokonaan toinen asia on taas se, etteivät kaikki suinkaan usko, vaikka Jumalan tahto on Kristuksessa ilmaistu, mutta samaan aikaan on taas niin, että toiset uskovat.
Kaikki ovat synnin alla, mutta vain ja ainoastaan yksin tuon Jumalan koko maailman vanhurskauttavan teon seurauksesta ihminen saa lahjaksi uskon, joka luetaan ihmiselle vanhurskaudeksi tai kelvollisuudeksi. (Kuten K. Paukkunen edellä kirjoitti)
Jumala siis itse vanhurskauttaa sen, joka uskoo häneen, ja näin Hän vanhurskauttaa jumalattoman, ja hänelle luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi.
Eli ihminen voi pelastua ainoastaan tuon Jumalan työn perusteella, jossa ihmiselle lahjoitetaan usko, Evankeliumin kautta. Tämä vanhurskaaksi julistaminen on juridinen tapahtuma, jossa syyllinen Armahdetaan ehdoitta Armosta ilman tekoja.
Usko on ymmärrettävä pelkästään Jumalan antamaksi välineeksi, Vanhurskauden saamiseksi, muuten uskosta tulee ihmisen suoritus ja silloin ollaan menetetty Armo kokonaan.
Jumala on siis Lahjoittanut Kristuksen Evankeliumin koko maailmaan julistettavaksi, jotta se tekisi sen työn, minkä tähden Hän on Sanansa Lähettänytkin. Eli ihmisen pelastukseksi.
Usko siis syntyy ihmiseen yksin Jumalan tekona. Tämän tähden mitään uskon ratkaisua ei tarvita. Jos Jumala yksin synnyttää ihmisessä Pelastavan uskon, jonka kautta ihminen saa lahjaksi Vanhurskauden, niin mihin tarvitaan uskon ratkaisuja? Eikä se tee turhaksi Jumalan Armon Kristuksessa?
Näin ollen voidaan asettaa kyseenalaiseksi ja samalla hyljätä sellainen ajatus, että ihminen voisi itse oman päätöksensä voimalla tulla pelastuksesta osalliseksi.
Niinkuin ei luonnollinen syntymä ole ihmisen omassa vallassa, niin samoin on Hengellisen syntymän laita. Uskon antaa Jumala yksin ja Kristus ottaa vastaa sen, jonka Jumala antaa. Kaikki on Lahjaa.
Jeesus itse sanoi: ”Ei kukaan voi tulla minun tyköni, ellei Isä, joka on minut lähettänyt, häntä vedä; ja minä herätän hänet viimeisenä päivänä.
Profeetoissa on kirjoitettuna: ’Ja he tulevat kaikki Jumalan opettamiksi’. Jokainen, joka on Isältä kuullut ja oppinut, tulee minun tyköni.
Ei niin, että kukaan olisi Isää nähnyt; ainoastaan hän, joka on Jumalasta, on nähnyt Isän.
Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka uskoo, sillä on iankaikkinen elämä.
Joh.6:44-47
Jumalan tahto on, että kaikki saavat kuulla Pelastuksen Sanan ja tulisivat tuntemaan totuuden, mutta se ei ole sama asia, kuin että kaikki uskoivat ja tulevat tuntemaan totuuden.
Sanaa julistetaan kaikille, mutta kaikki eivät tule, vaan kaikki vastustavat luonnostaan ja ovat Jumalan vihollisia luontonsa mukaan, mutta ketkä sitten kuulevat saarnamme?
Jo profeetat ihmettelivät Jumalan aivoituksia ja kyselivät: ”Herra, kuka uskoo meidän saarnamme, ja kenelle Herran käsivarsi ilmoitetaan?”
Jos joku kuulee Jumalan äänen, niin hän tulee Kristuksen luokse, mutta kaikki eivät tule, vaikka kaikille julistetaan. Tässä kohdin olemme hiljaa ja vaikenemme, sillä kuka tuntee Jumalan tahdon paitsi Jumala itse.
Kristinusko on yleinen syntisen ihmisen Vanhurskauttamisesta, sillä Vanhurskauden voi saada vain Jumalan Lahjoittaman uskon kautta ja kaikki Kristityt ovat tästä yksimielisiä. Jos joku väittää, että ihminen itse voi vaikuttaa omaan vanhurskauttamiseensa, niin hän on eksynyt pois Armosta.
”Sitä varten minä olen syntynyt ja sitä varten maailmaan tullut, että minä todistaisin totuuden puolesta. Jokainen, joka on totuudesta, kuulee minun ääneni.” Joh.18:37
Arvoisat blogini kommentoijat!
Jos olet kirjoittamassa kommenttia tämän blogin keskusteluosioon, niin pyydän että pysähdyt. Tarkista uudestaan liittyköön kommenttisi blogissa esille otettuun aiheeseen. Jos ei sinunkaan mielestäsi liity, niin älä julkaise tekstiäsi. Älä siinäkään tapauksessa, että se olisi vastaus jonkun muun kirjoitukseen. Jatkakaa keskusteluanne muualla vaikka avaamalla aiheestanne uusi blogi.
Tämän blogin keskusteluosiota lukevat todennäköisesti sellaiset henkilöt, jotka ovat kiinnostuneita blogissa esillä otetusta aiheesta. Aiheen seuraaminen ja siitä keskusteleminen käy mahdottomaksi, jos kommentoijat eivät pidä tällaista perussääntöä mielessä.
Kiitoksia Hannu Paavolalle ehtoollis- ja saarnayhteyttä koskevan piispainkokouksen työryhmän selvityksestä. Tuon asiakirjan valossa näyttää selvältä, että helluntailaisen kutsuminen ehtoollisavustajaksi ei ole luterilaiselle puolelle ihan yksinkertainen asia. Ehkä olin vähän liian kärkäs tuomiokapitulia koskevassa arviossani.
Koko asiakirjassa käsitelty ehtoollisproblematiikka ei oikeastaan kosketa helluntailaista uskoa ollenkaan. Emme pohdi ehtoolliselle käydessämme ”millä tavalla Kristus on läsnä ehtoollisaineissa” (vaikka tuskin sitä tänä päivänä pohtii luterilainenkaan kirkkovieras). Toki kaikenlaisen taianomaisuuden ehtoollisaineiden vaikuttavuudesta torjumme. Ehtoollisen salaisuudella on merkitystä vain uskovalle ja uskossa vastaanotettuna.
Paljon vakavampi kysymys rajoittaa meidän innokkuuttamme ehtoollisyhteyteen: Se, että ihminen voi nauttia ehtoollista myös kadotuksekseen. Eikä tämä paaduttamisen ongelma koske vain ”sateenkaarimessuja” – ihan tavallisessakin messussa kuulijat voidaan turruttaa ”väärään rauhaan”, jos saarnaaja puhuu omiaan eikä Jumalan sanaa.
Ekumeenisessa neuvotteluissa emme tavoittele ”toistemme virka- ja sakramenttikäsitysten tunnustamista” (https://www.suomenhelluntaikirkko.fi/tiedotteet/helluntaikirkon-lahtokohdat-ekumeenisille-keskusteluille), vaan keskinäisen ymmärryksen lisäämistä.
”Eikä tämä paaduttamisen ongelma koske vain ’sateenkaarimessuja’ – ihan tavallisessakin messussa kuulijat voidaan turruttaa ’väärään rauhaan’, jos saarnaaja puhuu omiaan eikä Jumalan sanaa.” En nyt puutu siihen, miksi sateenkaarimessut mainittiin tällaisessa yhteydessä. Mielestäni vastakkainasettelu ’puhuu omiaan eikä Jumalan sanaa’ on kiusallinen. Se, mikä missäkin piirissä koetaan Jumalan sanaksi, näyttää vaihtelevan kovasti. Siihen vaikuttaa, onko perinteisesti totuttu ankaraan parannussaarnaan vai Jumalan rakkauden valoisaan ylistykseen. Joskus arviointiin vaikuttaa sekin, käyttääkö saarnaaja vanhahtavia uskonnollisia sanoja ja kielikuvia vai valitseeko hän ne nykyihmiselle tutummasta arkikielestä.
Martti Pentti, kiitos aiheellisesta palautteesta. Koska tarkoitukseni ei ole avata keskustelua kirkon suhteesta homoseksualismiin, niin pelkkänä heittona asian esillä ottaminen oli minulta epäreilua. Pyydän anteeksi.
Nuo muut esille ottamasi näkökohdat ovat hyvinkin pohtimisen arvoisia asioita. Vastakkainasettelun ‘puhunko omiani vai Jumalan sanaa’ pitäisi olla jokaisen papin todellinen kipu ennenkuin saarnapönttöön kipuaa.
”Vastakkainasettelun ‘puhunko omiani vai Jumalan sanaa’ pitäisi olla jokaisen papin todellinen kipu ennenkuin saarnapönttöön kipuaa.” Toki, sama koskee tietysti muitakin sananjulistajia. Tarkoitinkin vertailua sanankuulijan näkökulmasta. Joskus yllättävällä tavalla sanoitettu puhuttelee paremmin kuin ’Jumalan sanaksi’ helposti tutuista sanakäänteistä tunnistettu.
Oikeassa olet. Yksi papin painin keskeisiä elementtejä on se saarnaanko Jumalan Sanaa vai ”kuulijoiden korvasyyhyyn”. Ja vaikka omaa perinnettään on toki syytä arvostaa, niin ei oikea saarnaaja ei tukeudu palvelutyössään ensisijassa ”isien perinnäissääntöihin” vaan Pyhän Hengen johdatukseen.
Nasaretilaisen seuraamiseen kuuluu luontaisetuna tietty yksinäisyys. Siksi en ymmärrä myöskään ”Maata näkyvissä” -festarien ehtoollisen kieltämisen perusteita. Jos joku ei omantuntonsa tähden voi hyväksy sisaren hengellistä palvelutehtävää, niin tällaisiin veljiin suhtautuminen pitäisi nähdä hengellisenä haasteena eikä ruveta itkemään piispaa tai tasa-arvovaltuutettua apuun.
Omantunnon- ja uskonvapaus on kirkolle ja uskonnollisille yhteisöille erittäin tärkeä arvo. Luuleeko joku, että Päivi Räsänen on viimeinen, joka nykykehityksen jatkuessa saa kutsun ikäviin kuulusteluihin?
”Jos joku ei omantuntonsa tähden voi hyväksy sisaren hengellistä palvelutehtävää, niin tällaisiin veljiin suhtautuminen pitäisi nähdä hengellisenä haasteena eikä ruveta itkemään piispaa tai tasa-arvovaltuutettua apuun.” Kyse ei ole yksittäisten veljien omistatunnoita ja niiden muodostamasta hengellisestä haasteesta. Maata näkyvissä -tapahtuma on merkittävä nuorisotapahtuma, jonka järjestää kirkon sisällä toimiva taho. Kanta naisten pappeutta vastaan on tuon järjestön päätökseen perustuvaa syrjintää, johon sen palveluksessa olevat taitavat olla sidottuja huolimatta siitä, että se saattaa olla vastoin heidän omaatuntoaan.
Suomessa on uskonnonvapaus ja Maata Näkyvissä -festarien järjestäjät eivät syyllisty rikokseen, jos eivät kutsu naispappeja palvelemaan omaan tilaisuuteensa.
Laitapa Maata Näkyvissä -festarien tilalle ”Kansanlähetyspäivät”, ”Evankeliumijuhlat” tai ”Suviseurat”, ja mieti uudestaan minkälaista uskontodiktatuuria sinä haluat kirkon sisälle?
Uskonnonvapauteen kuuluu myös se, että järjestö voi muuttaa kantaansa, jos se niin hyväksi näkee. Toivottavasti se saa tapahtua liikkeen tai järjestön omana päätöksenä ilman ulkopuolisten, itse itsensä virkaan nimittäneiden ”tasa-arvopoliisien” painostusta.
Uskonnonvapaudella ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa.
Martti Pentti, kuinka niin?
Suomen perustuslaki muotoilee uskonnonvapauden näin: ”Jokaisella on uskonnon ja omantunnon vapaus. Uskonnon ja omantunnon vapauteen sisältyy oikeus tunnustaa ja harjoittaa uskontoa, oikeus ilmaista vakaumus ja oikeus kuulua tai olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan. Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.” Tuo viimeinen lause saattaisi kai joidenkin mielestä liittyä tähän. Omantunnonvastaisuus on kuitenkin yksilön asia eikä viittaa järjestön päättämään virkakantaan.
Laki miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta, sen toinen pykälä sanoo:
2 §
Tämän lain säännöksiä ei sovelleta:
1) evankelis-luterilaisen kirkon, ortodoksisen kirkkokunnan eikä muiden uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoitukseen liittyvään toimintaan
Evankelis-luterilaisen kirkon uskonnonharjoituksesta määrätään kirkkolaissa ja muissa kirkolliskokouksen vahvistamissa asiakirjoissa. Naisilla on ollut täydet oikeudet toimia pappeina vuodesta 1986. Ensimmäiset naiset vihittiin papeiksi vuonna 1988.
Oisko piispojen hyvä nyt jo ajoissa ilmoittaa, että ensi kesänä Reisjärvellä Oulun hiippakunta ottaa hoitaakseen Suviseurojen ehtoollisjuhlan tai muuten siellä ei ehtoollista jaeta?
Asia ei taida kuulua muille piispoille kuin Oulun piispa Jukka Keskitalolle.
No nyt ollaan taas blogin aiheessa, mikä on hyvä. Minua jäi vaivaamaan blogistin tekemä rinnastus Maata näkyvissä festarin ja Suviseurojen kesken. Ja minua vaivaa nyt se epäilys että tässä kurmuutetaan nuorisoa, koska se on paljon helpompaa kuin aikuisten. Millaista joukkoa hyviä kirkollisveron maksajia Suviseurat koskeekaan verrattuna nuorisofestariin.
En tarkoita sitä että piispa Keskitalon pitäisi ryhtyä toimenpiteisiin, vaan sitä että Turussa on vedetty mielestäni liian tiukka linja. Blogistin alkuperäinen pointti on perusteltu.
Kumpi osapuoli on vetänyt sen linjan liian tiukalle? Lestadiolaisten ja kansankirkon välit ovat olleet jokseenkin samalla mallilla vuosikausia, mutta evankelisten linja on ensin muuttunut ja sitten kiristynyt vuosi vuodelta.
”mutta kun tuo löi ensin”…. voihan asiaa noinkin perustella kuin Martti Pentti sanoo, mutta joku siinä mielestäni mättää. VAikea ajatella että arkkipiispan perustelut menee tuota rataa. – – – vähän tarpeettomalta tuntuu tässä yrittää ratkaista asiaa asiaa puoleen tai toiseen, tilanne on se mikä on, ja siitä voidaan ajatella eri tavoilla.
Lestadiolaisten asemaa kirkossa kuvaa kai hyvin tuo ’tilanne on se mikä on’, mutta ei nähdäkseni kirkon ja SLEY:n sudetta. Se tilanne on kehittynyt ja kehittynee koko ajan kireämmäksi.