Eteläsuomalaisessa lapsuudessani ihmiset pohtivat vanhoja asioita muistellessaan, tapahtuiko jotakin ennen vai jälkeen sotien. Lapin alueella kysyttiin ja kysytään vieläkin, oliko joku asia ennen vai jälkeen evakon. Evakkoon lähtö on jättänyt ne ajat eläneitten ja heidän lastensa mieleen pysyvän jäljen. Lähteä piti, eikä ollut tietoa siitä, pääseekö koskaan takaisin. Petsamon ja Sallan itäosien asukkaat menettivät kotiseutunsa, mutta muutoin Lapin ihmisistä suurin osa pääsi takaisin.
Talvisota ja jatkosota, toisen maailmansodan kaksi ensimmäistä osaa, koskivat koko Suomea. Nämä historian vaiheet ovat tulleet kirjojen ja elokuvien kautta tutuiksi myös niille, jotka eivät ehkä muuten ole kiinnostuneita historiasta. Itsekään en ole erityisesti sotahistorian harrastaja, mutta Tuntemattoman sotilaan tunnen kyllä hyvin.
Sen sijaan toisen maailmansodan kolmas vaihe, Lapin sota ja siihen liittynyt väestön evakuointi, on jäänyt vähemmälle huomiolle.
Neuvostoliiton kanssa tehty aselepo oli sovittu alkavaksi 4.9.1944, mistä tuli eilen kuluneeksi 80 vuotta. Aselevon ehtojen mukaan suomalaisten piti hätistellä maasta saksalaiset sotilaat, joita oli Pohjois-Suomessa yli 200 000. Aikaa annettiin kaksi viikkoa. Aluksi aseellisia yhteenottoja välteltiin, mutta varsinaisten sotatointen on katsottu alkaneen 28.9.1944 Pudasjärvellä ja viimeiset saksalaiset poistuivat Käsivarren alueelta 27.4.1945.
Lapin ihmisten evakuointia oli suunniteltu jo vuoden 1943 puolella ja se aloitettiin heti aselevon solmimisen jälkeen syyskuun 1944 alkupuolella. On arvioitu, että väestöstä evakuoitiin noin 75 % eli 168 000 henkeä. Osa siirtyi Ruotsiin, osa omassa maassa etelämmäksi, lähinnä Pohjanmaalle.
Vetäytyessään saksalaiset hävittivät kaiken mahdollisen. Talot poltettiin ja sillat räjäytettiin. Kun esimerkiksi Rovaniemelle alettiin palata huhtikuussa 1945, täällä oli vastassa vain hiiltyneitä raunioita ja törröttäviä savupiippuja. Dramaattisissa kuvissa ihmiset kaivavat tuhkasta nauloja jälleenrakennukseen, asuvat kellareissa, korsuissa ja parakeissa tai paistavat leipää uunissa, jonka ympäriltä on talo palanut jäljettömiin. Näistä tapahtumista ei juurikaan puhuttu koulun historian tunneilla. Monille Lapin hävitys on jäänyt tuntemattomaksi asiaksi.
Itselläni on ollut asiaan jonkinlainen kosketus vuonna 1924 syntyneen isäni kautta. Hän joutui osallistumaan Lapin sotaan. Ei hän siitä koskaan puhunut, mutta sen verran tuli maininneeksi, että oli ollut Lätäsenon maisemissa Käsivarressa, kun sota vihdoin loppui. Kävimme isän kanssa 1980-luvulla saksalaisten sotilaiden hautausmaalla Rovaniemen Norvajärvellä. Varmasti nuoruusmuistot tulivat mieleen, koska hän koki paikan hyvin ahdistavana. Ehkä olisi kannattanut valita joku toinen käyntikohde.
Enemmän isän kanssa oli puhetta siitä, miten hän oli ollut sodan jälkeen vuoden epäpätevänä kansakoulunopettajana Posion Anetjärvellä. Etelästä tullessa piti Posiolle kulkea Rovaniemen kautta. Pitkä matka vaati yöpymistä, mutta kortteeria ei sodan jälkeen enää voinut kysellä kuuluisasta Pohjanhovista. Jäljellä oli vain Hovinpohja, jonkinlainen ravintola raunioituneen hotellin kellarissa. Vaatimattomampiakaan majoitusliikkeitä ei ollut, ja lopulta yösija löytyi jostakin parakista Korkalovaaran suunnalta. Siellä oli kuulemma varminta pitää pistoolia tyynyn alla.
Evakko tai pakolainen, sama asia. Kaikki voi muuttua hetkessä, ja niin ihminen huomaa olevansa kassi kourassa maailmalla. Nyt muun muassa ukrainalaiset joutuvat lähtemään evakkoon, pakenemaan sotaa. Heitä on tullut myös tänne Rovaniemelle. Riittääkö meiltä myötätuntoa ja auttamishalua?
Tällaisia ajatuksia tuli tänään mieleen, kun osallistuin Rovaniemen matkailuoppaiden ja muiden asiantuntijoiden toteuttamaan Lapin evakuoinnista kertoneeseen Rovaniemi-viikon tilaisuuteen: POIS SODAN JALOISTA – Lappilaiset evakossa Lapin sodan aikana 1944-1945.
Kilpisjärven tiellä on Suomen maanteiden korkein kohta, 565 m. Samassa kohdassa tien varressa on myös muistomerkki, joka kertoo, että tältä paikalta ammuttiin sodan viimeiset tykinlaukaukset huhtikuussa 1945.
Evakuointi voi tulla kysymykseen myös meille. Siksi jokaisen olisi hyvä varautua siihen ja miettiä repun sisältö, jonka ottaa mukaan mikäli joutuu nopeasti lähtemään. Yhdessä rivitalopalossa jäi yhdelle asukkaalle käsiin vain uimapuku ja pyyhe. Kaikki muu paloi. Joten evakkoon voi joutua ihan yllättäen ja yllättävistä syistä. Ei aina sota, tai sodan uhka ole siihen syynä. Emme elä lintukodossa ja siksi on hyvä varautua kaikkeen. Myös siihen että joudumme lähtemään tietämättä voimmeko koskaan palata. Tähän kun alkaa varautumaan, niin isiemme ja isoisien evakkomatkat tulee yllättävän lähelle.
Totta.
Kevennyksenä juttu hengellisiltä kesäjuhlilta: Aamulla majapaikassa mietittiin, oliko kaikki päivää varten tarpeellinen mukana. Siihen yksi mummo totesi, että jos on rahat ja hampaat, kaikkea muuta saa. Nykyään luetteloon lisättävä kännykkä.
Saksalaiset näyttävät palanneen. Ehkä seuraavaan uutiseen liittynee joitain historiallisia kaikuja 80-vuoden takaa, kun Luftwaffe harjoittelee Ranualla kolmella Eurofighter-hävittäjäkoneella 30:nen sotilaan kera. Uutinen eiliseltä 4.9. Nähtäväksi jää mitä tästä kaikesta seuraa, kun maailma on kovin levoton. Toivoa sopii, että Suomi pitää ohjat omissa käsissään, kun ”hyvistä ystävistäkään” ei ole varmuutta kovan paikan tullen. Muistaen myös sen totuuden, joka kantoi Suomea sotiemme vaikeina vuosina. Kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa.
https://www.aero.de/news-48202/Luftwaffe-trainiert-in-Finnland.html
Lääninneuvos Gideon Nyholm piti evakuoinnin alkaessa lyhyen puheen Rovaniemen radion viimeisessä lähetyksessä 8.9.1944. Hän totesi, että on lähdettävä sekä kehotti turvautumaan Jumalaan. Nykyajasta katsoen on koskettavaa, kuinka valtion virkamies, maaherran sijainen, muistutti siitä, missä viimeinen turva on.
Kosti V,
Venäjä, Venäjä, Venäjä. Itärajan takana on yhä väkivaltaa kaihtamaton hirmuvalta. Nyt selvän fasistinen ja yhden miehen hallitsema. Pidän siis hyvänä, että emme antaudu sen uhkan edessä.
Jari H,
Antautumisesta ei ole suinkaan kyse. Voi kuitenkin käydä niinkin, että ystävä viime kädessä voi vapaasta tahdostaan pettää.
Blogissa mainitusta Posion Anetjärvestä tuli sivuhuomiona mieleen, että se oli hetken aikaa kovasti esillä, kun Suomen Kuvalehden toimittaja Eila Jokela kirjoitti jutun ”Aikamme johanneskastajista” (SK 3/1960). Siinä kerrottiin Posion Anetjärven lestadiolaisista, muistaakseni kyse oli rauhansanalaisista, jotka vaivatta olivat samaan aikaan uskomassa ja äänestivät SKDL:ää. Eila Jokela muistaakseni oli Pekka Jokelan tytär, molemmat Rovaniemeltä.
Kyllä, Eila oli Pekan tytär. Pekka puolestaan perusti hautaustoimiston, joka täytti viime vuonna 100 vuotta ja on edelleen saman suvun hallussa. Lisäksi Pekka oli kunnallis- ja kirkkopoliitikko, ym ym. Pekka oli aktiivisesti mukana Rovaniemen jälleenrakennuksessa.