”Ellei ole pitkiä aikoja tekemättä mitään, menettää kaiken”

Lyhyt sairasloma pakotti huilaamaan. Mielessäni on pitkästä aikaa ajatuksia! Ei nyt mitään järisyttäviä, mutta joitakin edes. Ne kiertyvät kummalliseksi lankasotkuksi sellaisten teemojen ympärille kuin suorittaminen, ansaitseminen, riittämättömyys, uhkat, pelot, tuomio ja kaita tie – sekä toisaalta lepo, oleminen, huiskiminen, huolettomuus, hyväksyntä, vapaus, ilo, armo ja kaita tie.

Tämän sunnuntain Raamatun tekstistä käytiin Facebookin avoimessa Kirkkokahvit-ryhmässä hurjan kiinnostavaa keskustelua. Sen innoittamana päädyin pohtimaan, millainen se kaita tie itse asiassa on, jolla kulkemista Jeesus seuraajiltaan edellyttää. Kuinka paljon me ihmiset olemme mahtaneet tulkita pieleen kaidan tien olemusta vilpittömän kilvoittelun nimissäkin, saati sitten seuratessamme vain orjallisesti jonkun muun määritelmiä siitä?

Päällimmäiset mielikuvani kaidasta tiestä ovat kovasti ankeita (ja pietismin sävyttämiä?): kieltäymyksiä, sääntöjä, ohjeita, pidättyväisyyttä, pelkoa ja uhkaa siltä tieltä pois putoamisesta, mustan ja harmaan sävyjä, vaivaa, synkkiä ilmeitä, kalpeita kasvoja, vaikeutta jaksaa perille. Monet ovat kutsutut ja harvat valitut. Ihminen on kuin se kameli, jonka pitäisi tunkea itsensä neulansilmän läpi, vai miten se nyt meni. Pieni joukko ja toivoton taisto. Puhutaan armosta, mutta suoritetaan niin helvetisti.

Voisiko kaidan tien nähdä toisin? Jos kaikki laki ja kaikki profeetat kerran voidaan tiivistää niin kuin Jeesus vuorisaarnassa teki (”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.”) voisiko myös kaidan tien nähdä ennen kaikkea lähimmäisen hyvän näkökulmasta? Valoa, värejä, rehellisyyttä, aitoa kohtaamista, erottelematonta lähimmäisyyttä? Voisiko kaidalla tiellä kulkeminen ollakin vapaata iloa kaikesta hyvästä, mikä on  luotu? Voisiko rakkaus voittaa helvetinpelon vaeltajan sydämessä? Voisiko kaikki se, mikä ei vahingoita, olla sallittua? Voisiko kaikki se, mikä tekee hyvää, olla suorastaan suotavaa?

Vaan entä jos tien kulkemisesta tulee tästäkin näkökulmasta suoritus? Missä on lepo ja armo?

Kasvatustieteen professori Juha T Hakala kirjoittaa, että elämässämme on liikaa pelon ja huolen sävyttämää suorittamista. Tämä ajatus on helppo allekirjoittaa. Lähimmäisen parhaaksi toimiminenkin voi kääntyä kovin helposti maitohapoilla vääntämiseksi. Silloin ei synny luovia ideoita, silloin ihminen ei ole enää välikappale Jumalan jatkuvalle uuden luomiselle, ilolle, lämmölle ja läheisyydelle, vaan hänestä tulee kone. Hakalan mukaan tarvitaan aikaa ja tuumailua, jopa suoranaista laiskottelua, jotta ihmisen aivot rentoutuvat. Ja vain rennoilla aivoilla voi tehdä luovasti hyvää.

Kirjailija Charles Bukowski veti ajatuksen vielä paljon pidemmälle: ”Ellei ole pitkiä aikoja tekemättä mitään, menettää kaiken.”  Äkkiseltään voisi ajatella, että Bukowski on jokseenkin kaukana Jeesuksesta ja hänen opetuksistaan. Mutta laitapuolen kulkijoiden ymmärtäjää oli kiistatta molemmissa.

Vaan mistä löytyy rentous? Mistä kyky, tila ja aika tehdä ei-mitään?

Vuonna 1997 osallistuin Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjoituskilpaan teemalla Suvun suuri kertomus. Pohdin omassa kirjoituksessani muun muassa sitä, miten kannan sisälläni sukuni vuosisataista perintöä ja asennetta työhön. Kirjoitin: ”Vaikka haluaisin vapautua sukuni käsityksistä oikean, hyvän elämän suhteen, vaikka haluaisin elää omaa elämääni itselleni rehellisenä ja vapaana peritystä työmoraalista, näen usein mieleni pohjalla työtelijäiden raatajien uurteiset kasvot – ja poden huonoa omaatuntoa levon ja aikaansaamattomuuden hetkistä. Vaikka koetan väittää, että ihmisarvo ei ole työteliäisyydestä kiinni, kummittelee alitajunnassani kenties sittenkin toive siitä, että minunkin hautajaisissani kerran puhuttaisiin sitkeästä, työteliäästä naisesta, joka teki töitään perheensä hyväksi vaivojaan säästelemättä… ikään kuin se sitten ihmisen autuaaksi tekisi.”

Kun kirjoitin tuon, minulla oli ikää 24 vuotta. Nyt ikää on jo 40v. eikä elämä ole kohdellut silkkihansikkain. Silti en ole oppinut pohjimmiltaan juuri mitään siitä, mikä olisi olennaista. Yhä vielä voisin kirjoittaa samoin. Armoa! Silti haluan uskoa, että toivoa on.

”Kaikki kaunis mikä on sammumaisillaan
onkin juuri puhkeamaisillaan.
Kuin lapsi itkuun.”

Leena Impiö

 

  1. Pientila-aika ei ollut mitään auvoa. Suuret ikäluokat syntyivät pientiloille. Ruokaa (sianlihaa, perunoita) oli omiksi tarpeiksi, mutta rahaa ei ollut. Ainoa tili oli maitotili ja lapsilisät, jos metsää ei ollut. Ei ollut rahaa kouluttaa lapsia. Oppikouluissa oli lukukausimaksut, kortteeri, ruoka ja kirjat piti itse maksaa. Näiltä tiloilta lähdettiin 1960-luvulla Ruotsiin tehtaisiin ja sairaaloihin työhön. Nyt ne tilat ovat autioina. Suomessa on kymmeniätuhansia autoita taloja, jotka on jätetty rapistumaan.

  2. Särkiö

    ”Mitä sanot Butsan siviilimurhista? Miten perustelet Venäjän sotarikoksia? Kiistätkö kaiken? ”
    Vastaan, kun kysytään, vaikka todennäköisesti tämä poistetaan.

    Sota itsessään on viimeinen keino ratkaista jokin ongelma, ja tässä se ongelma nähdäkseni on sisällissota Ukrainassa, joka on kestänyt jo kauan. Siellä on siis ollut kärsimystä jo pitkään.

    Mikä sitten on sotrarikos? Sotarikos on pelkkä sana, jolla syytetään nyt Buchan
    tai Butsan tapauksessa toista osapuolta, vaikka kuvat näyttävät, että kysymys on ristitulesta, koska myös venäläisiä tankkeja ja kuljetuskalustoa on romuna. Juuri siitä syystä, en usko, että vain Venäjä on siellä yksin pommittanut ja tuhonnut.

    Sotatilanteessa kuolonuhreja haudataan yleensä jukkohautaan, tuolla päin niitä sanotaan veljeshaudoiksi, eikä minua vakuuta kertomus komestasadasta uhrista, ja kymmenistä joukkohaudoista, jos minä näen vain yhden kaivannon, josta pilkistää vaateriekaleita. Ja yhden kuvan, jossa mies nostaa pressua, jonka alla pitäisi olla neljä kuollutta, mutta sieltä pilkistää autonrenkaita, ja eläimen kavio. Olen nähnyt kuvia Natsien joukkohaudoista netissä, niissä on ruumiita, ihan oikeasti.

    Siviiliuhrit sitten, eteneminen Kiovan suuntaan on tapahtunut hyvin hitaasti juuri siitä syystä, että siviilit ehtivät pois alta, koska niin on kehoitettu. Jos kaikki eivät halua lähteä, vaan heitä kiinnostaa uhrata henkensä lähtemällä kadulle pyöräilemään silloin, kun tankkeja ja sotakalustoa tulee molemmilta suunnilta, on siihen kaksi syytä.
    Joko heitä käytetään ikäänkuin kilpinä uskoen naivisti, että siviillit voisivat estää tulevan yhteenoton, tai, että heitä ruumiina voidaan käyttää probaganda välineenä tiedotuksessa.
    On kerrottu myös, että ruumiit on miinoitettu, mutta pitikö sekään paikkaansa, ja kuka ehti heihin miinoja asettelemaan. Kuka on nähnyt kidutettuja, raiskattuja, tai kädet selän taakse sidottuja. Ovatko nämä vain ideoita, jotka on poimittu ISIS-joukoilta Syyrian sodasta, ja niitä käytetään hypridisodankäynnissä. Pitää olla medialukutaitoa. Minä en ole niitä, jotka uskovat sokeasti kuulemaansa, ihmiset eivät ole luotettavia.

    Toinen syy Butsan kadulle pyräilemään tai patikoimaan lähtijöille voi olla omaehtoinen halu kuolla tällä tavalla maan puolesta, antaa niin sanottu itsemurhauhri. Tai oleminen muuten autuuden tilassa, eli henkisesti köyhä niin, että ei ymmärrä todellisuutta.

    Minä en tiedä sellaista sotaa, jossa ei tulisi uhreja, myös siviiliuhreja. Ainoastaan historiassa, jolloin joukko-osastot kerääntyivät autiolle paikalla asutusten ulkopuolelle sotimaan suoraan keskenään, kasvoista kasvoihin, sivillit saattoivat säästyä. Ei helppo siviileille sekään sota, koska naiset jäivät yksi lasten kanssa selviytymään. Sielläkin tuli ruumiita, eli mihet kuolivat suurin joukoin.

    Mutta silloin kun soditaan asutusten keskellä, uhreja tulee. Ja Ukrainassa myös siviileille on annettu aseita, ja kuten eräs ukrainalainen mies sanoi haastattelussa, ”Jokaisesta ikkunasta mies tähtää vihollista,” joka selittää talojen tuhoutumisen. Joten siviileiksi jää vain naiset, lapset ja vanhukset, heidät olis pitänyt kuljettaa pois. Se oli Ukrainan tehtävä.

  3. Lisäyksenä vielä, ” hirveistä raakuuksista ” kerrottaessa on esitetty myös julmuutena se, että venäläiset polttavat kuolleiden sotilaittensa ruumiit.

    Se on kuitenkin parempi tapa, kuin jättää heidät virumaan kaduille hajoamaan, ja tauteja levittämään. Yleensä sillä myös estetään ruumiin häpäisy, eli silpominen ja muut brutaalit toimet, mitä vihollisen sotilaille on ollut tapana tehdä voitonmerkkejä kerättäessä.

    Polttohautaus ei nykyisin ole mikään synti, paitsi uskovaisille voi olla. Ruumiiden hävittäminen ei tarkoita kätkemistä, vaan on viisas teko, joka estää tautien leviämisen ja omien soturien ruumiiden häpäisemisen.

    Tarkoituksenani on ollut kaataminen vettä laineille, jotka tulimerenä kiehuvat, kielen toimesta.

  4. Venäjän Putin on julma diktaattori, joka on menettänyt omankin ihmisarvonsa viedessään sen viattomilta ihmisiltä, olivatpa he sitten sotilaita tai siviilejä. Hän on kahminut valtaa ja ryöstänyt ahaa. Häntä voi sanoa psykopaatiksi ja sotarikolliseksi.

    Putin tappaa myös pmassa maassaan erilailla ajattelevat. Jos lääkäri on hoitanut toisinajattelijaa, lääkäri hyppää pian parvekkelta kuolemaan. Myrkytykset ulottuvat myös omaan maan rajojen ulkopuolelle.

    Mitä ”polttohautaukseen ” tulee, se ei ole oikea termi Ukrainassa. Tuhkaus suoritetaan arvokkaasti, tuhka siunataan ja haudataan asian kuuluvin menoin. Ukrainassa sotilaiden ruumiit sytytetään tuleen, ne jäävät niille sijoilleen muiden korjattavaksi. Hautausta ei tapahdu, ruumiinsiunauksesta puhumattakaan. Omaiset eivät saa tietoa, missä ruumis on. Häpeällistä ja ihmisarvoa polkevaa toimintaa. Putinin ”sodankäynti” on brutaalia tappamista, joka ulottuu myös omiin sotilaisiin. Heitä kutsutaan ”nahkoiksi”.

    Putinilla ei ole mitään asiaa suvereeniin maihin. Jokainen maa hoitaa itse ongelmansa, siinä ei tämän diktaattorin ”puhdistusta” tarvita. Toivottavasti ”pudistautuu” pian itse.

  5. Charlotta Lindfors

    Sinulla on oikeus mielipiteeseen, ja se oli siinä. Pidän itselläni oikeuden olla omaa mieltäni ja se on siinä luettavissa. Kun asiat on puolueettomasti tutkittu ja tulokset saatu, voin muuttaa mieltäni, mutta en aikaisemmin. Minä en tiedä mistä olet omasi lukenut, tai onko se itse ajateltu, eikä minua toisaalta kiinnostakkaan, mutta kuulostaa lähinnä iltapäivälehtien myynninedistämis tempaukselta.

    Pidän myös hiukan naurettavana sitä kuvitelmaa, että sotatilanteessa voidaan kymmenille kuolleille sotialille ryhtyä kaivamaan yksityinen hauta, ja etsimään jostakin pappi heitä siunaamaan. Tai toisaalta, kuljettamaan heitä kotiin haudattaviksi.
    Ruumiin siunaamisella ylipäätänsä ei minulle ole merkitystä, koska henki on siitä lähtenyt ja jättänyt sen.
    Henki palaa Jumalan luokse, joka sen on antanutkin ja ruumis palaa Äiti-maahan, josta se on otettukin.

    • Tarja Parkkila lausut:”” Henki palaa Jumalan luokse, joka sen on antanutkin ja ruumis palaa Äiti-maahan, josta se on otettukin.””

      Otatko tuon Raamatusta vai mistä?

      Onko siis kaikilla ihmisillä sama kohtalo kuollessaan eli ei ole eroa uskovilla uskomattomiin, Jeesuksen seuraajilla niihin jotka eivät seuraa?

  6. Charlotta

    ”Ruumiin siunaamisella on omaisille suuri merkitys siitä huolimatta, miten kuolee.”

    Se on tapa, johon ihmiset ovat tottuneet aikojen saatossa, kun papistolle on kehitelty säädyn mukaista tekemistä. Yksi pappi sanoi netissä, että ihmiset eivät osaa tehdä tiettyjä toimituksia ja heidän pitää mennä neuvomaan.

    Omaiset siis nähdään tyhminä tässä kontekstissa.

    Ruumiin siunaaminen ja sen kautta uskottu ruumiin ylösnousemus ovat myös niitä valheita, joissa me elämme. Luontoa ei kiinnosta se, onko sinne laskettu aines siunattua va ei.

  7. Charlotta

    Jotenkin minusta tuntuu, että kukaan ei edes toivo venäläisten sotilaiden ylösnousemusta, joten miksi heitä pitäisi siunaten saattaa matkaan.
    Vain siksikö, että kuolleena hän ei enää tee syntiä ja on siksi kelvollinen tähän kristilliseen taivaaseen.
    Eikö kukaan siellä kysy, että mitä tuli tehtyä ?

Karhu Emilia
Karhu Emilia
Olen Kotimaan toimittaja.