Ei vain mielialaetiikkaa vaan myös vastuullisuusetiikkaa pakolaiskriisin käsittelyyn

Presidentti Niinistö piti äskettäin lehtitietojen mukaan niin kiitosta kuin hämmennystäkin herättäneen puheen valtiopäivien avajaisissa. Hän totesi siinä mm., että ”Eurooppa ei pitkään enää kestä hallitsematonta kansainvaellusta. Sietorajan ylittyminen romahduttaa arvojärjestelmäämme. Käy niin, että pyrkimys hyvään tuottaa kaikille pahaa.” Vastaavasti valtiopäivien jumalanpalveluksessa piispa Jari Jolkkonen totesi mm., että ”Vakiintuneissa yhteiskunnissa, joissa vapaus ja järjestys vallitsevat, tämä ihmisluontoon kietoutunut itsekkyys ei pääse nousemaan pinnalle niin selvästi. Tilanne on toinen siellä, missä perimmäiset instituutiot ovat romahtaneet. Silloin kaikenlainen piilossa oleva pahuus pääsee valtaan ja kylvää tuhoa. Maailman tapahtumat osoittavat, että vakiintuneet instituutiot palvelevat rauhaa ja oikeutta. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä. Siksi niiden eteen pitää tehdä työtä ja nähdä vaivaa.”

Kumpikin siis kantoi omalla tavallaan huolta siitä, että kristillisestä perinnöstä kasvaneiden eurooppalaisten arvojen mukainen toiminta ihmisten parhaaksi meillä ja muualla voisi jatkua tulevaisuudessakin. Ei voida vain sanoa, että pitää tehdä hyvää. Pitää myös miettiä keinoja ja seurauksia kokonaisuudelle – myös pitkällä tähtäimellä. Hieman saman tyyppisesti asioita eritteliee tunnettu itävaltalainen eetikko Ulrich Körtner tuoreessa Saksan evankelisen kirkon Zeitzeichen-lehden numerossa. Hän painottaa, että ”Ilman toimivaa oikeusvaltiota ei ole oikeutta turvapaikkaan”.

Körtner otti lähtökohdakseen Max Weberin (1864-1920) tunnetun erottelun ”mielialaetiikkaan” (hyve-etiikka) ja ”vastuullisuusetiikkaan” (seuraukset huomioon ottava vastuunkanto tilanteessa). Körtnerin mukaan mielialaeettinen ajattelu kysyy ajattelun periaatteita ja tarkoituksia, kun taas velvollisuuseetikko kysyy myös tekojen mahdollisia seurauksia. Weberin mukaan molempia tarvitaan, koska vain aidot ihmiset voivat tehdä hyvää politiikkaa.

Julkisessa keskustelussa EU:ssa ja jäsenvaltioissa nämä eettiset lähestymistavat kuitenkin näyttävät erkanevan toisistaan. Ne eivät täydennä toisiaan vaan joutuvat keskenään konfliktiin. Esimerkkinä Körtner mainitsee alkuaikojen euforian Saksassa ja ennen muuta Itävallassa, kun ihailtavan spontaanisti tartuttiin toimeen ja ihmiset auttoivat pakolaisia esimerkkinä mielialaeettisestä lähestymistavasta. Mielialaeettisesti argumentoivat myös ne, jotka eivät halua kuulla mistään rajoituksista pakolaisille ja muille maahanmuuttajille. Usein tämän linjan edustajat esittävät korkean moraalisia ajatuksia, niin että he vaikuttavat suorastaan moraalisesti ylemmyydentuntoisilta. Kääntöpuolena se nähdään rasistina ja ääri-ihmisenä, joka viittaa mahdollisiin ongelmiin maahanmuuton käsittelyssä ja sosiaalijärjestelmän kuormittamisessa, koska yhteiskunnassa vallitsee jakokamppailu niukoista resursseista.

Körtner painottaakin, että vastuullisuuseettisestä näkökulmasta tarvitaan välttämättä rajoja ja rajoituksia, jotta avoin oikeusvaltio voi toimia. Juuri valtio, joka on avoin maahan vaellukselle, ja sellaista Körtner myös toivoo, tarvitsee hyvän yhteiselämän onnistumiseksi valtion alueen ja väestön yhteen asettamisessa kontrollia. Toimiva oikeusvaltio on edellytys kansalaisyhteiskunnalle, joka toimii mielialaeettisesti pakolaisten ja heidän oikeuksiensa puolesta. Ei siis kannata sahata omaa oksaansa. Ei kuitenkaan ole vielä olemassa aktiivista ja johdonmukaista pakolais- ja maahanmuuttopolitiikkaa, joka pystyy tekemään muutakin kuin hallitsemaan kriisiä.

Körtnerin mukaan tarvitaan apua myös EU:n ulkopuolella. YK:n ravinto-ohjelmaa tulee tukea taloudellisesti, niin että Syyrian naapurimaissa pakolaisleireillä voidaan viettää ihmisarvoista elämää. Tulisi luoda myös oikeudellisia mahdollisuuksia anoa turvapaikkaa jo lähtömaissa. Tämä ei toimi ilman kiintiöitä ja siten rajoja vastaanotettavissa. Eettinen ydin pakolaispolitiikassa onkin Körtnerin mukaan se, että on tehtävä ero universaalin turvapaikkaoikeuden ja yksittäisen valtion toteuttamismahdollisuuksien välillä. Keneltäkään ei voida vaatia määräänsä enempää. Milloin raja saavutetaan, tulee harkita tapauskohtaisesti ja se vaihtelee maittain ja on epäilemättä myös kiistanalaista. Vastuullisuuseettisesti tämä kysymys tulee kuitenkin käsitellä.