”Havaitsin kuinka itsekkäitä, typeriä ja väkivaltaisia nuo rukoilevaiset olivat. Eivät yhtään sen synnittömämpiä kuin muut.”
Kirpputorilla osui silmääni ensin kirjan nimi, sitten tekijä ja sitten muistin mistä on kyse. Legendaarisen teatterijohtajana, Eino Salmelaisen muistelmat vuodelta 1954 Aioin papiksi – jouduin teatteriin (Tammi). Ostin sen kahdella eurolla, enkä tajunnut edes tinkiä.
Kirjan nimi voisi viitata minuun. Minäkin aioin papiksi, aloin opiskella teologiaa. Mutta en siitä valmistunut, sillä vaihdoin pääaineen teatteritieteeseen. Pääsivuaineeni on tosin dogmatiikka, ja muutkin sivuaineet silkkaa teologiaa, joten papit eivät pääse hämäämään. Olen kuitenkin FM, en TM.
Teatterineuvos Eino Salmelainen (1893-1975) kirjoittaa ja kertoo hyvin. Kirjan jännite on toisaalta siinä kuinka köyhä poika Ikaalisista päätyy aivan erilaiseen luokka-asemaan. Salmelainen korostaa juuriaan ja vakuuttaa ettei ikinä unohda maan hiljaisia, jotka kamppailivat elantonsa ja tulevaisuutensa eteen. ”Ken on köyhyyden tuntenut niin kuin minä, hän olisi aika lurjus, jos ei parempiin oloihin päässeenä pitäisi köyhän kansan puolta.”
Vaikuttavia ovat kuvaukset yhteiskunnan ajautumisesta konfliktiin. Mutta vuoden 1918 tapahtumia Salmelainen sivuaa vain ohimennen, kuten talvi- ja jatkosotaakin – arvatenkin tietoinen valinta, jotta kirjan fokus pysyy.
Toinen jännite on suoraan kirjan otsikosta. Äiti toivoi pojasta pappia ja teologiaa hän lähtikin lukemaan. Mutta paiksi ryhtymine ahdisti ja kamppailu oli kova. Salmelainen päätyi toimittajaksi ja Heinolan kautta Aamulehteen kirjoittamaan teatterikritiikkejä. Hänet pyydettiin 1925 Tampereen Teatterin johtajaksi. Merkittävimmän uransa hän teki sittemmin naapurissa TTT:ssa eli Tampereen Työväen Teatterissa, mutta sinne asti muistelmat eivät varsinaisesti yllä.
Ahdistava, sitova uskonnollisuus oli Salmelaisen piinajainen. Siitä hän pääsi vapautumaan ja erinäisten vaiheiden jälkeen etsimään katsomuksellista teatteria.
Yksi häneen eniten vaikuttaneita henkilöitä oli ”pastori S”, joka kutsui itseään rukoilevaiseksi ja Salmelaisen mukaan perusti oman lahkon. Ankaran uskonnollisuuden vaatimus alkeellisissa ja ankarissa oloissa eläville köyhille oli epäinhimillistä ja kohtuutonta. Salmelainen kertoo olleensa mukana lapsena hurmoksellisissa kokouksissa konttaamassa lattioilla. Siitä aiheutui painajaisia ja helvetinpelkoa.
Joululomalla Helsingin yliopistosta Salmelainen saarnasi kotikirkossaan Ikaalisissa elämänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran. Saarna oli katastrofi, hän epäonnistui koska yritti puristaa saarnaan kaiken mitä tiesi ja ajatteli.
Opinnoistaan jumaluusopillisessa tiedekunnassa Salmelainen kirjoittaa: ”Se oli merkillistä aikaa, todellista jaakobinpainia. Kävin kirkossa entistä enemmän, myös ylioppilaiden kristillisissä kokouksissa. Mutta mikään vapauttava näköala ei avautunut. Mitä minun piti tehdä?! Mitä?! Perääntymisen käytännölliset seuraukset olivat pelottavat, mutta vielä enemmän minua kauhistutti asian periaatteellinen puoli: ne käsitykset, joita meihin lapsuutemme kodissa juurrutetaan, ovat kaikkia muista voimakkaammat.”
Salmelainen kertoo kuulleensa teatterista ensimmäisen kerran kirkossa: pappi haukkui sitä maailmalliseksi. Heräsi kiinnostus ja elävä harrastuneisuus. Ensimmäisen ammattimaisen teatteriesityksen Salmelainen näki kuitenkin vasta 16-vuotiaana.
Aioin papiksi – jouduin teatteriin on rakenteellisesti erikoinen muistelmateos. Tavallaan se keskittyy nuoruuteen ja oman tien löytämiseen, mutta mukana on myös muuta yleisempää aineistoa.
Yllättäen Salmelaisen teatterifilosofiset pohdinnat ovat kirjan epäkiinnostavinta (vanhentuneinta?) antia.
Lopussa Salmelainen kertoo pitkästi suhteestaan Hella Wuolijokeen ja tämän tuotantoon. Erittäin kiinnostava sisäpiiriläisen näkemys. Salmelainen muun maussa ohjasi ensimmäisenä Niskavuoren naiset.
(Teksti julkaistu myös Vielä palaa lukulamppu -blogissani)
Hups! Anteeksiantamatonta epätarkkuutta! Salmelainen teki uraa sekä TT:ssä, että TTT:ssä sekä välillä Helsingissä Kansanteatterissa. Olen korjannut t-kirjainten lukumäärän tekstiin. Muistelmat keskittyvät ensisijaisesti Tampereen Teatteriin eli uran ja kutsumuksen alkuun.
Kalevi Kalemaa kirjoitti Eino Salmelaisesta ansiokkaan elämäkerran: ilmestyi joko 2001 tai 2002. Pirkko Koski taas on kirjoittanut Salnelaisesta Kansallisbiografiaan. Ollin esittelemää kirjaa en ole lukenut.
Jos oikein muistan, Salmelaisen lähtöön TT:stä liittyy konflikti, joka oli osin poliittinen. En voi tarkistaa, koska Kalemaan kirja on 130 kilometrin päässä. Salmelaista pidettiin näkemyksiltään vasemmistolaisena, mikä 30-luvun kiihkeinä vuosina aiheutti torjuntaa. Joissakin piireissä myös hänen homseksuaalisuutensa aiheutti varauksellista suhtautumista.
Jorma, Salmelaisen homoseksuaallisuus ei tule nuoruuden muistelmissa esiin muuten kuin lukijan tietona tai aavistuksena. Salmelainen nimittäin ei puhu mitään tyttö/poikaystävistään, joita yleensä nuoruudenmuisteluissa halukkaasti käsitellään. Mutta kyse oli 50-luvin alusta, jolloin arvatenkin kertomisen tapa homoseksuaalisuuteen liittyvistä omakohtaisista tunnoista ja kokemuksista oli kovin toisenlainen kuin nykyään.
Pidän Salmelaisen kirjaa yhtenä ehdottomasti kiinnostavimpana lukemistani muistelmista – olkoonkin, että sillä on ikää kohta 50-vuotta.
Vain seitsemän kuukautta pitkä toimikausi ?!