Hallitus on esittämässä, että loppiainen ja helatorstai muutettaisiin palkattomiksi vapaapäiviksi. Nämä voisi tehdä sisään lauantaina, jos ei halua palkatonta vapaata. Tämä olisi kirkon kannalta huono vaihtoehto, koska ainakin loppiaisen kohdalla lauantaina manailtaisiin töissä kirkkoa ja sen typeriä juhlia (tietämättä asiasta yhtään mitään). Näin kirkko saisi vuosittaisen annoksen säännöllistä antipatiaa. Helatorstain kohdalla tilanne on hieman toinen, koska ottamalla perjantainkin vapaaksi saisi mökinkunnostus- ja veneen vesillelaskuviikonlopun.
Minusta paljon parempi vaihtoehto olisi niiden muuttaminen työpäiviksi, kuten kiirastorstai. Kirkko voisi edelleen juhlia viettämällä iltamessua. Näin kirkko voisi juhlia ihan tyylikkäästi ja kerätä myönteisen julkisuuden niiltä, jotka haluavat osallistua toimintaan. Ja ne, joita ei kiinnosta, saisivat pitää lauantaishoppailunsa.
Katolisessa kirkossa pappisvihkimys on sakramentti kuten pyhä kaste. Meille luterilaisille se ei ole. Siksi sen voi uusia toisin kuin kasteen.
Oletan, jos Luther ei olisi ollut niin äkkipikainen ja lapsellinen hän olisi säilyttänyt 7. sakramenttia kuten on Katolisessa ja Ortodoksisessa kirkossa.
Jos niin olisi ollut että luterilaisillekin olis pappisvihkymys sakramentti olisi tähän päättämään toimintaan tullut jo selkeät toimintaviivat mm siten että esivalta olisi evännyt ordinaatioita paljon helpommin ja pistänyt ruotuun näitä skismaatikkoja herkemmin.
Nyt vain tuntuu että luterilainen kirkko on hampaaton näiden kaiken keskellä.
Niin mutta kun ei uusita. Jos Suomen ev.lut. kirkossa menettää pappeuden, silloin luovutetaan pappeuskirja tuomiokapituliin. Sen jälkeen ei ole mitään oikeutta toimittaa mitään yksin papille kuuluvaa, vaan on kuin maallikko. Jos virkansa menettänyt/virasta luopunut myöhemmin kuitenkin pyytää pappeuttaan takaisin (muutamia tapauksia on menneinä vuiosikymmeninä ollut), papiksi ei enää vihitä, vaan pappeuskirja vain palautetaan henkilölle. Näin se menee: Anotaan pappeutta takaisin, keskustellaan piispan ja parin asessorin kanssa, ja sitten postissa tulee paperi, pappeuskirja. Kerran saatua Jumalan ja kirkon kutsua pastoriksi ei takautuvasti ”kumota”, kun pappeudesta luovutaan, joskaan sillä ei ole mitään merkitystä, kun omassa kirkossa viedään pois pappina toimimisen oikeus. Kun pappeuskirja palautetaan, asia jatkuu kuin ennen erottamista/eroa.
Piti olla Vastaus Osmolle, meni väärään kohtaan.
Onnittelut tulevalle dogmatiikan tohtorille! Kaikille, joilla on edes ripaus elävää uskoa, Pohjola tietysti on ja pysyy pappina.
Ei sitä väittelylupaa muuten anneta.
Miltä osin Juhana Pohjolan pappeus on ”elävän uskon” asia? Minun uskoni ainakin kohdistuu Kristukseen eikä kenenkään ihmisen pappeuteen.
Luonnollisesti Juhana Pohjola jatkaa oman kirkkokuntansa pappisvirassa, mutta Suomen ev. lut. kirkon pappi hän ei enää ole jahka tuomiokapitulin päätös on lainvoimainen. Se ei ole mikään uskon asia, vaan ihan hallinnollinen proseduuri, joka on ollut seurausta hyvin tunnetuista kirkkopoliittisista ja -historiallisista juonenkäänteistä.
Joka tapauksessa toivottelen Juhana Pohjolalle onnea väitöstilaisuuteen, joka varmasti on mielenkiintoinen.
No hei Helena:-) En totta puhuen olettanutkaan, että sinun, minun tai kenenkään muun uskon kohde olisi Juhana Pohjolan pappeus…tai kenenkään muunkaan pappeus.
Näitä lukiessa, ja kun nyt pappeudesta puhutaan, juolahti mieleeni, mitä Antti J. Pietilä kerran kirjoitti:
”Laajat pappispiirit taistelevat raivokkaasti sitä sanaa vastaan, joka kehottaa papistoa sille ainoalle tielle, josta täysi apu tulee: sydämen puhdistuksen ja parannuksen tielle….He ovat tehneet aikoinaan syntiä kohtuullisesti, he ovat sitten tehneet kohtuullisen parannuksen ja uskovat nyt Jumalaankin kohtuullisesti.”
Kohtuullinen usko on aika hyvä kuvaamaan laitoskirkkoja, jotka eivät koskaan voi olla synonyymejä Jumalan ekklesialle, jossa moni sellainen, joka koettelee ”kohtuullisen uskon” rajoja pysyy pappina, vaikka jokin laitoskirkko ne oikeudet olisi vienytkin.
En minäkään ajattele, että ekklesiaa määrittelee tuomiokapitulit, mutta sen ne määrittelee, kenellä on pappisoikeudet ko. hallinnon alaisuudessa ja millä perusteella. Ja tottakai mä provosoidun tuollaisesta poleemisesta heitosta, että ihmisen elävää uskoa voisi määritellä sitä kautta, pitääkö hän Juhana Pohjolaa pappina vai ei 😀
Helena Paalanne :”Miltä osin Juhana Pohjolan pappeus on “elävän uskon” asia? Minun uskoni ainakin kohdistuu Kristukseen eikä kenenkään ihmisen pappeuteen.”
Henk.koht. olen uskonut, että Kristus on aina mukana pappeudessa ns. apostolisen suksession kautta. Puuttuuko luterilaiselta kirkolta apostolinen suksessio ja suksession mukana pappeihin liittyvä Pyhä Henki, jolloin pappeus jää vain ”ihmisen pappeudeksi”?
Pyhä Henki puhaltaa missä tahtoo. Hän ei tarvitse siihen mitään suksessiota. Pappeus kuuluu jokaiselle kastetulle: ”Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa.”
Jos se apostolisesta suksessiosta on kiinni, niin minulla on se aivan yhä paljon kuin Juhana Pohjolallakin, kuten myös kaikilla Suomen ev. lut. kirkkoon vihityillä. Kun taas vaikkapa Saksan luterilaisessa kirkossa sitä lähinnä vältellään. Eikö Saksan luterilaisen kirkon papit ole Pyhän Hengen vaikutuspiirissä?
Martti Pentti :”Pyhä Henki puhaltaa missä tahtoo. Hän ei tarvitse siihen mitään suksessiota. Pappeus kuuluu jokaiselle kastetulle.”
Kiitos vastauksesta. Suksession toimivuuteen uskova saattaisi siis puhua luterilaisen kirkon papeista eräänlaisena ”Kuolleiden runoilijoiden seurana”, kun suksession mukainen elävä yhteys Kristukseen puuttuu. Onneksi evl.kirkosta löytyy myös Atso Eerikäisen kaltainen ”Carpe Diem -pappi”.
Suomessa apostolinen suksessio säilyi uskonpuhdistuksen aikana, kun Mikael Agricola ja Paavali Juusten vihittiin piispoiksi Ruotsissa. Seuraanto katkesi vuonna 1884. Samanaikaisten kuolemantapauksien vuoksi kaikki piispat vaihtuivat yhtä aikaa.
Viisikymmentä vuotta myöhemmin apostolinen seuraanto palautui, kun anglikaaninen piispa ja Ruotsin arkkipiispa olivat toimittamassa suomalaisen piispan vihkimystä.
Viite: http://www.evl2.fi/sanasto/index.php/Apostolinen_suksessio
Tuula Hölttä, annahan tulla nimiä: kenellä kaikilla luterilaisen kirkon papilla on katkennut elävä yhteys Jumalaan? Ja mistä niin päättelet?
Helena Paalanne :”Tuula Hölttä, annahan tulla nimiä: kenellä kaikilla luterilaisen kirkon papilla on katkennut elävä yhteys Jumalaan? Ja mistä niin päättelet?”
Jos apostolista suksessiota ei ole, pappien apostolisen tehtävän ”jatkumon” edellyttämä laadullisuus Pyhän Hengen elävänä yhteytenä Kristukseen puuttuu jokaikiseltä papilta. Pyhä Henki todellakin puhaltaa ja ilmenee missä tahtoo, mutta uskoni mukaan erilaisena laadullisuutena erilaisissa tehtävissä.
Suomen kirkon piispat ovat mukana apostolisessa suksessiossa. Ei se siitä kiinni ole.
En tiedä muistanko oikein, mutta muistelen että suksessio katkesi jossain vaiheessa evl kirkossa
Katkesi, mutta palasi takaisin. Suomessa on apostolinen suksessio. Olemme siis astetta tasokkaampia pappeja kuin virkaveljet Keski-Euroopassa.
Kiva tietää, että mullakin on se suksessio. Kyllä me papit ollaan hyviä.
Henki puhaltaa siinä missä tahtoo, mutta ei koskaan vastoin kirjoitettua sanaa(nsa). Papin virka on tämän Hengen virka. Siihen ei voi ryhtyä kuka tahansa yleisen pappeuden perusteella. Vastuukin on suuri. Seurakunnalla on oikeus kutsua paimenia virkaan, joka on itse Kristuksen säätämä.
Vuoden 1986 päätös kirkossa oli yksi osoitus siitä, kuinka pappisviran käsitys muutetaan yleiseksi oikeudeksi ilman erillistä kutsumusta ja säätämystä. Tällä on tarkoitus muuttaa sen olemusta perinjuurin. Se tuo mukanaan kokonaan uuden Raamatun tulkinnan. Kysymys on siis paljon suuremmasta, kuin pelkästään sukupuoli kysymyksestä. Voidaankin sanoa, että kirkon horjuessa pappeuden kysymyksissä myös sen muu sanoma horjuu ja jopa katoaa pois. Ei siis mikään pikkujuttu.
Hengen ja kirjoitetun sanan suhteesta Paavali kirjoittaa korinttolaisille: ”Meidän kykymme on saatu Jumalalta, ja hän on myös tehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan uutta liittoa, jota ei hallitse kirjain vaan Henki. Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi.” Henki saa kirjoitukset elämään. Niiden voima on siis Hengestä riippuvainen eikä päin vastoin.
Uuden testamentin mukaan Jeesuksen piti olla viimeinen pappi
sikäli kuin papilla ymmärretään välimiestä Jumalan ja ihmisen välillä. Näin esim. sakramenttien yhtyedessä Jeesus ei asettanut ehtoja niiden jakajille muuta kuin että ehtoollinen piti nauttia hänen muistoksensa.
Pappeus-kiistat perustuvatkin kirkon valtatraditioihin eivät Jeesukseen ja hänen opetuksiinsa.
Mihinkään kirkkokuntaan kuulumattomana kristittynä yllä oleva keskustelu kuulostaa kovin teoreettiselta.
Käytännössä olen tottunut kristittyjen yleiseen pappeuteen. Ja kyllä se toimii – ihan ilman vihkimyksiä ja virallisia pappislupia. Miksi tehdä asioista niin vaikeita?
Siksi kun ei olla heleppouskoosii.
”Helatorstain kohdalla tilanne on hieman toinen, koska ottamalla perjantainkin vapaaksi saisi mökinkunnostus- ja veneen vesillelaskuviikonlopun”. sanoo edellä Heikki Leppä.
Tämä kuvattu tavoite kertonee osaltaan palkansaajien hyvästä asemasta suhteessa työttömiin ja köyhiin eläkeläisiin, joita eläkeläisiä pelkästään on Hurstin ruokajonossa noin 40% ja työttömiä lähes yhtä suuri osuus.
Palkansaajien haluttomuus leikkauksiin ja suuriin Suomen velkaantumisvauhdin vähentämistalkoisiin osallistumishaluttomuudesta on ns. vahvaa edunvalvontatoimintaa, jossa vahvat ja varakkaat liitot yleensä menestyvät.