Ei meiltä vielä posket ole loppuneet

Kirkon Ulkomaanapu järjesti viime viikolla Mombasassa, Keniassa työpajan uskonnollisten johtajien ja yhteisöiden roolista väkivaltaisen ekstrimismin ennaltaehkäisyssä. Tapahtuma järjestettiin yhteistyössä Uskonnollisten ja perinteisten johtajien rauhanvälitysverkoston sekä paikallisen ihmisoikeusjärjestö MUHURIn kanssa. MUHURi on muuten lyhenne sanoista Muslim Human Rights – vaikkakin järjestössä toimii muslimeiden lisäksi myös kristittyjä aktiivisesti mukana.

Kenia on tällä hetkellä heikossa tilassa. Maa, jota pidettiin vielä joitain vuosia sitten monen asian suhteen Afrikan edelläkävijänä, suistui vuoden 2007 vaalien jälkeisen väkivallan myötä hetkessä sekasortoon, joka jatkuu edelleen. Poliittisen epävakauden lisäksi maan eteenpäin pääsemistä hidastaa oravanpyörä, jonka toisella laidalla on Al-Shabaabin organisoimat terrori-iskut ja toisella laidalla Kenian hallituksen turvallisuuspainotteinen vastaus, joka ei sekään säästele väkivaltaa.

Viimeisten vuosien aikana Kenian erilaisissa terrori-iskuissa on kuollut 2000 ihmistä ja 6000 ihmistä on haavoittunut. Näkyvimpinä iskuina ovat varmasti olleet Nairobin Westgatessa vuonna 2013 tapahtunut ostoskeskushyökkäys sekä tämän vuoden huhtikuussa Garissassa yliopistokampukselle tehty terrori-isku. Nairobin ja Garissan lisäksi pahimpia kaupunkeja ovat Dadaab ja Mombasa. Nämä hyökkäykset ovat aiheuttanut maalle mittavat julkisuuskuvatappiot ja konkreettiset rahalliset tappiot turismin vähentyessä murto-osaan. Jokainen taksikuski osaa valitella sitä, miten työt ovat vähentyneet turistien valitessa jonkin toisen maan lomakohteekseen. Puhumattakaan tietenkään kaikesta siitä inhimillisestä kärsimyksestä, jota kenialaiset joutuvat käymään lävitse. Joten luulisi maan hallituksen pohtivan tosissaan, miten tämä ongelma saadaan ratkaistua.

Tai ehkä he ovat sitä miettineetkin. Mutta tulos on erittäin heikko. Heidän toimensa ovat saaneet aikaan ennen kaikkea ärtymystä ja vastareaktioita useissa maan kansalaisissa. Erityisesti maan muslimit näyttävät olevan uhan alla. Vai mitä pitäisi ajatella viime elokuussa tapahtuneesta poliisirynnäköstä, jossa keskellä yötä erääseen taloon hyökänneet kahdeksan poliisia tappoivat 14-vuotiaan muslimitytön, joka nukkui talossa. Ihmisoikeusjärjestöt ovat tehneet valtavasti töitä, että ovat onnistuneet viemään asian ja rikokseen syyllistyneet poliisit oikeuden eteen.

Useat uskonnolliset auktoriteetit – niin kristityt kuin muslimit – sanovat, että Kenian konfliktissa ei ole kysymys uskontojen keskinäisestä konfliktista. Ei tässä kristinusko ja islam ole konfliktissa, vaan kysymys on poliittisista prosesseista. Samalla useat näkevät, että juuri nyt olisi syvä tilaus uskontojenväliselle keskustelulle ja käytännön yhteistyölle.

Kenian kirkkojen neuvosto on varmasti erittäin hankalassa tilanteessa. Heiltä odotetaan vastauksia samalla kun heidän oman kirkkonsa ihmiset kärsivät. Tätä taustaa vasten voi jotenkin ymmärtää erittäin vahvan viestin, jonka Kenian kirkkojen neuvosto tiedotti vain kaksi viikkoa Garissan hyökkäysten jälkeen. Kirkot etsivät syyllisiä ei pelkästään maan hallituksesta vaan myös muslimiyhteisöistä. Kaiken surun keskellä tämä on ymmärrettävää, mutta olisi vain voinut toivoa, että he olisivat nähneet pidemmälle. Juuri tätä terroristijärjestöt nimittäin toivovat. He haluavat, että heidät nähdään islamin edustajina ja että ei pelkästään heitä, vaan koko muslimiväestöä vastaan hyökätään. Tämä on nimittäin polttoainetta heille sodan jatkotoimenpiteissä. Kirkkojen kansallinen neuvosto kuitenkin lankeaa tähän terroristien asettamaan ansaan todeten lehdistötiedotteessaan: ”Vuosien mittaan kristittyjä on tapettu ja kohdeltu kaltoin terrorismin nimissä. Olemme usein kääntäneet toisen posken, mutta nyt posket ovat loppuneet.” . He toteavat, ettei ole mahdollista, että kristityt joutuvat uudelleen ja uudelleen vuodattamaan verta. Että kärsimystä on kohdattu jo tarpeeksi.

Niin – kaikki nuo varmasti ovat totta. Mutta ajoitus, sisältö ja kirkkojen neuvoston arvovalta ei osunut ollenkaan kohdalleen. Juuri kun olisi aika erittäin tiiviille uskontojenväliselle yhteistyölle ja juuri kun kirkon johtajien pitäisi nousta yhdessä muslimijohtajien kanssa vastaan kaikkea sitä, missä uskontoa käytetään väärin, niin juuri silloin laaja kirkollinen yhteistyöelin ottaa etäisyyttä muslimiveljiin ja –sisariin.

Anteeksiantaminen on vaikeaa. Ymmärtäminen myös. En minäkään ymmärrä näitä brutaaleita joukkomurhia. Eivätkä ymmärrä Kenian muslimijohtajat. Omassa lausunnossaan he toteavat murhaajien olleen ”pahoja rikollisia”.

Siksi pitäisi muistaa se, ettei tässä ole kysymys uskontojenvälisestä konfliktista. Tässä on kysymys pahan ja hyvän välisestä taistelusta. Siinä taistelussa omaa uskoaan arvostavat kristityt ja muslimit ovat samalla puolella.