Arpad Kovacs ja Oulun tuomiokapituli pääsivät odotetusti maalin ensimmäisinä, kun hallinto-oikeudet alkavat antaa päätöksiään. Oulun tuomiokapituli kiirehti antamaan ensimmäisen varoituksen edellisen piispan aikana ja uusi piispa pääsee ensimmäisenä viemään asian Korkeimpaan hallinto-oikeuteen.
Tietysti Oulun tuomiokapituli tekisi viisaasti, jos ei valittaisi KHO:een, mutta se on niiden kannanottojen vanki, joita tuomiokapitulissa ja kirkkohallituksessa ja piispojen kesken on tehty ja sen on pakko viedä asia katkeraan tappioon asti.
Kirkkohallitus laati kolmisen vuotta sitten selonteon ns. tasa-arvoiseen avioliittoon vihkimisestä ja siunaamisesta kirkollisena tapahtumana ja oli luomassa pohjaa sille, miten asia nyt makaa.
Kirkkohallitus sivuutti selvityksessään vuonna 2016 työ- ja virkamiesoikeudellisen näkökulman eli sen, miltä asia näyttää suomalaiseen oikeusjärjestelmään keskeisesti kuuluvan työntekijän oikeusturvan kannalta. Ja juuri tähän kivikkoon Oulun tuomiokapituli karahti. Ja nykyinen Oulun piispa kapituleineen ei voi ottaa uutta asentoa, jos vaikka edes tahtoisikaan.
Kirjoitin lokakuussa 2017 tälle palstalle blogin otsikolla Oulu kiirehti etulinjaan ensimmäisenä. Siinä kirjoitin mm. näin:
”Siksi mahdollisen rangaistusseuraamuksen täytyy perustua siihen, että papilla ei kuitenkaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappina ole ollut oikeutta tehdä sitä pappisvirkaansa tai papinvirkaansa kytkeytyvän syyn perusteella ja että siinä konkreettisessa tapauksessa hän on menetellyt niin, että annettu seuraamus on aiheellinen. Tämä tuomiokapitulin pitää siis pystyä osoittamaan niin sitovasti, että hallinto-oikeudet ylintä astetta myöten siihen yhtyvät. Valitustilanteessa ovat siis vastakkain se, miten tuomiokapituli on päätöksensä osannut perustella ja miten valittaja osaa oman kantansa perustella.”
Pohjois-Suomen hallinto-oikeus väänsi Oulun tuomiokapitulille rautalangasta sen yksinkertaisen perusviestin, että työ- ja virkamiesoikeus Suomessa on lähtökohtaisesti työntekijän suojelulainsäädäntöä. Eli että työntekijän oikeusturva ja voimassa olevien sääntöjen ja määräysten oikea soveltaminen ovat palvelussuhteen oikeuksien ja velvollisuuksien törmäystilanteessa keskiössä.
Työsuojelullinen puoli ja oikeusturva korostuu työ- ja virkamiesoikeudessa, kun on kysymys työnteko-oikeuden ja palvelussuhteen päättämisestä ja työntekijälle tulevista palvelussuhdekonfliktiin liittyvistä kielteisistä seurauksista. Irtisanomistilanteessa ja muissa vastaavissa palvelussuhteen olemassaoloon liittyvissä oikeudenkäynneissä käsitellään nimenomaan sitä yksittäistä tapausta, joka on käsiteltävänä. Ja siinä nimenomaan sitä, voiko työnantaja osoittaa, että se seuraamus, jonka antamisesta työnantaja on päättänyt, on juuri siinä yksittäisessä tapauksessa kaikki olosuhteet huomioon ottaen oikein määrätty ja mitoitettu suhteessa todistettuun tekoon ja onko siinä menetelty pilkun päälle oikein.
Mitä epäselvemmiksi ja ristikkäisemmiksi työntekijä voi osoittaa toimintaympäristöään ja velvoitteitaan ja oikeuksiaan koskevat ohjeet, sen varmemmin tuomioistuin ratkaisee asian työntekijän eduksi.
Tämä jäi aikanaan Oulun tuomiokapitulilta huomaamatta ja se jäi myös kirkkohallitukselta selvityksessään tunnistamatta. Mutta se ei jäänyt hallinto-oikeudelta huomaamatta.
Oulun tuomiokapituli on tekemänsä päätöksen vanki eikä voi muuta kuin hakea muutosta vanhoilla perusteluillaan ja ottaa vastaan mitä tulee. Kovacsin tapauksesta tulee ennakkotapaus, mutta tietysti ennakkotapaus vain muissa samanlaisissa tilanteissa.
Mutta olisihan ollut onnellisempaa toimia jo aikanaan niin, ettei ennakkotapausta olisi tarvinnut hakea.
Kiitos tästä selväntävästä ja tarpeellisesta puheenvuorosta.
Olen sen jo muutamaan otteeseen muiden keskustelujen yhteydessä kirjoittanut, että mielestäni koommisinta tilanteessa on nimenomaan se, että Oulun tuomiokapituli lähtee hakemaan ratkaisua valittamalla korkeinpaan hallinto-oikeuteen.
Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden perustelussa oli selkeästi kuvattu, että tuomiokapituli voisi antaa varoituksen, jos kirkkojärjestyksessä olisi kielto vihkiä samaa sukupuolta olevan parin. Ja koska kirkkojärjestys on kirkon itsensä ylläpitämä asetus, helpoin keino tehdä varoituksista laillisia olisi muuttaa kirkkojärjestystä.
Sen sijaan että kirkko laittaisi omat asetuksensa kuntoon, se pyytää korkeinta hallinto-oikeutta tulkitsemaan niitä läpi sormien. KHO ei pysty lisäämään kirkkojärjestyksen vihkiparin sukupuolia vaatimukseksi kirkolliselle vihkimiselle. Kirkko pystyy.
Se, että näin epätoivoiseen valitukseen päädytään, kuvastaa sitä miten suurissa ongelmissa kirkon päätöksenteko on. Koska omia sääntöjä ei pystytä muuttamaan, pyydetään ulkopuolista tuomioistuinta tulkitsemaan niitä eri tavalla. Ihmettelen millä perusteella KHO pystyisi lukemaan kirkkojärjestyksestä jotain sellaista, mitä kirkko ei ole sinne kirjoittanut.
Juuri tämä esiin nostamasi seikka hallinto-oikeuden päätöksessä ontuu ja tämän seikan on myös äänestyksessä vähemmistöön jäänyt oikeuden jäsen otti omassa kannanotossaan esiin.
Kyse ei ole eduskunnan ja kirkolliskokouksen päätösten aikajärjestyksestä. Kirkon kanta avioliitosta ei muuttunut vuonna 2017 epäselväksi.
Epäselvyys liittyy siihen voidaanko yksittäistä pastoria rangaista hänen toimiessa vastoin esimiesten ohjeita, kun kielto ei ilmene kirkkojärjestyksestä.
> Epäselvyys liittyy siihen voidaanko yksittäistä pastoria rangaista hänen toimiessa vastoin esimiesten ohjeita, kun kielto ei ilmene kirkkojärjestyksestä.
Olen tästä asiasta täsmälleen samaa mieltä. Nykyisen oikeustilan epäselvyys liittyy mielestäni juurikin tuohon seikkaan. Kirkkojärjestys asettaa vihkimisen edellytyksiksi kirkon jäsenyyden ja rippikoulun käymisen, mutta ei vihkiparin sukupuolia.
Virkamiesoikeudellisesti on ongelmallista rangaista virkamiestä tilanteessa, jossa oikeustila on epäselvä ja rangaistuksen perusteita on vaikea löytää lainsäädännöstä.
Ratiosta kuullun mukaan Oulun Hiippakunnan Tuomiokapitulin nopeasti tehdyn päätöksen perusteena ja takana muutoksenhaussa oli seuraavan kollegion kokouksen, ehkä siunauksella, määrätty ajankohta elokuulle, jolloin se on valitusajan tavoittamattomissa. En tiedä vaikuttivatko lomat ja muut mukavat harkintaan.
Hetken katsomisella olisi varmasti löytynyt aika katsoa Piispojen yhteistä näkemystä kuin myös informoida kunkin Piispan alueella olevia kirkolliskokouksen edustajia.
Tätä ei kuitenkaan haluttu tehdä vaan päädyttiin malliin missä asiaa halutaan vatvoa vanhaan tyyliin, ja missä Piispat pitävät kirkolliskokousta selkänojanaan.
Näin kovin totta on asia; rukoillaan yhdessä ja kanssa, mutta ei puolesta. Löytyyköhän slougani Pridekulkueesta?
Selkänoja·asia ehkä kaipaa selvennystä.
Jokaisessa Kapitulissa toimii asessori jolla on lainopillista lukutaitoa. Näin on mahdotonta huomata ettei Kapituleissa olisi ollut näkemystä mihin valtukset johtavat.
Kuitenkin Piispat ovat edeltävissä kirkolliskokousten istunnoissa olleet kovin hiljaa kun asiana on ollut samanarvoinen Ihmisten kohtelu Eduskunnan muutettua asiaa.
Näin vaitiololla on hidastettu vääjäämättömästi edessä olevaa totuuden aikaa siinä voidaanko Ihmisiä kohdella samanarvottomasti yhden aviolain puitteissa. Onko edellinen sitten asiallista viranhoitoa vaikka sitten erilaisten intohimojen takia, sitä en tiedä mutta karseeta on.
Mieleeni nousi kaksi kysymystä.
1. Oikeuden käymisen jatkaminen merkitsee lisää kustannuksia. Kuuluneeko tämä niihin tapauksiin, joissa hävinnyt osapuoli maksaa kaiken?
2. Tulevaisuuteen voi aina kuvitella lisää pilviä. Onko (suomalaisen mentaliteetin tuntien) periaatteessa mahdollista, että jos pattitilanne kirkollisessa lainsäädännöstä jatkuu nykyisellään, joku samasukupuolinen pari, joka täyttää kirkkolainsäädännön nykyisen kirjaimen (rippikoulun käynyt, kirkon jäsen) haastaa esim. tasa-arvoperustein oikeuteen jonkun yksipappisen seurakunnan kirkkoherran, joka on vihkinyt ja/tai ilmoittaa vihkivänsä avioliittoon muita samat ehdot täyttäviä kuulutuspareja paitsi heidät. Miten siis Avioliittolain sanamuoto ”kirkollisen vihkimisen saa toimittaa” tulkittaisiin sen joutuessa törmäykseen seurakuntalaisten tasapuolisen kohtelun tai sukupuoleen kohdistuvan syrjinnän kanssa?
Kohtaan 1. Hallinto-oikeuksissa kulut ovat varsin maltillisia verrattuna käräjä/hovi/korkein oikeus -polkuun. Tässä casessa Oulun kapituli tuomittiin maksamaan valittaneen papin oikeudenkäyntikulut noin 5000 €. Kulut muodostuvat käytännössä ulkoisen lakimiehen kirjallisista lausunnoista. Kapituli voi käyttää myös omaa lakimiestään, jolloin mahdollinen kustannus on vain vastapuolen lakimiehen kulut (jos siis kapituli odotetusti häviää myös KHO:ssa). Voitaneen olettaa, että tällöin kulut ovat enimmillään suuruusluokkaa 10 000 – 15 000 €. Kuten toisaalla somessa huomautettiin, niin hallintolainkäyttölain mukaan yksityishenkilölle ei voida tuomita maksettavaksi julkisen tahon kuluja ellei valitus ole ilmeisen aiheeton. Tässä tapauksessa KHO:ssa valittaja on kapituli, joten yksityishenkilön osalta valitus ei voine edes olla ilmeisen aiheeton.
1. Kuten kaima totesi, hallinto-oikeudessa yksityishenkilö joutuu korvaamaan vastapuolena olevan julkisyhteisön oikeudenkäyntikulut vain jos hän suorastaan väärinkäyttää oikeusturvakeinoja. Pääsääntöisesti kukin korvaa omat kulunsa. Yksityishenkilön kuluja voidaan tuomita korvattavaksi jos hänen olisi kohtuutonta maksaa ne itse. Näin esimerkiksi silloin kun oikeudenkäynti johtuu viranomaisen tekemästä virheestä.
2. Tasa-arvolaki kieltää sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvän syrjinnän viranomaistoiminnassa ja toisaalta tasa-arvolakia ei sovelleta kirkon uskonnonharjoittamiseen liittyvään toimintaan. Vihkiminen on viranomaistoimi ja siihen liittyvä jumalanpalvelu uskonnonharjoitusta, joten ainakin periaatteessa asiassa ollaan harmaalla alueella. Itse arvioin riskin pienemmäksi kuin nyt käsillä olevassa oikeustapauksessa, mutta toisaalta syrjinnän osalta puhutaan helposti rikoslain piiriin kuuluvasta asiasta. Työntekijälle tuleva merkintä rikosrekisteriin olisi huomattavasti vakavampi rangaistus kuin hallinto-oikeuden kumoama lainvastainen päätös.
Lapuan kapituli ei vuonna 2004 valittanut, kun HaO kumosi kapitulin päätöksen pitää parisuhteensa rekisteröinyttä pappia kelvottomana kappalaiseksi. Muistaakseni yhtenä syynä mainittiin, ettei haluttu lopullista ratkaisua KHOlta tms. Jukka Keskitalo muistanee, koska hoiti tuota keissiä asessorina Lapualla silloin.
Lapuan kapitulin päätös pitää pappia kelvottomana kappalaisena oli jyrkässä ristiriidassa voimassa olevaan lainsäädäntöön ja olisi ollut poikkeuksellisen typerää valittaa siitä korkeimpaan hallinto-oikeuteen.
Rekisteröity parisuhde oli tuolloin yhteiskunnan laillinen instituutio. Lähtökohtaisesti ihmiselle ei voi tulla sanktiota siitä, että hän ryhtyy lailliseen instituutioon. Pidän käsittämättömänä ettei Lapuan hiippakunnassa tätä ymmärretty vaikka tuomiokapitulissa on lainoppinut jäsen paikalla.
Koska rekisteröity parisuhde on laissa säädetty instituutio, kelpaamattomuus kappalaiseksi olisi myös pitänyt säätää lain tasoisessa oikeusnormissa. Kirkkolaista ei löydy pykälää siitä, että rekisteröidyssä parisuhteessa elävä ei ole kelvollinen kirkon virkoihin.
Lisään tähän ketjuun viekä kommentin, jonka kirjoitin toisen blogin keskusteluun. Siinä koetan kiteyttää, mikä Pohjois-Suomen hallinto-oikeuden ratkaisussa minun nähdäkseni on olennaisinta:
Pitää vielä muistaa, mitä hallinto-oikeuden päätöksessä sanotaan. Siinä sanotaan näin: “Asian edellä todettuun epäselvään ja sääntelemättömään tilaan nähden hallinto-oikeus katsoo, ettei valittaja (siis Kovacs) ole toiminut kirkkolain 5 luvun 3 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla vastoin pappisviran velvollisuuksia ja pappislupausta vihkiessään samaa sukupuolta olevan parin avioliittoon Oulussa 5.8.2017. Tämän vuoksi tuomiokapituli ei ole voinut antaa hänelle kirjallista varoitusta. Tuomiokapitulin päätökset ovat lainvastaisia ja ne on kumottava”
Hallinto-oikeus siis katsoi, että juuri asian epäselvä ja sääntelemätön tila johti siihen, ettei Kovacsille voitu antaa varoitusta. Hallinto-oikeus ei ottanut kantaa siihen, mikä kirkon kanta on tai ei ole samaa sukupuolta olevien vihkimiseen vaan siihen, että kun sille esitetyn selvityksen mukaan asiaintila oli epäselvä, Kovacsin ei voinut katsoa siinä yhdessä 5.8. 2017 vihkimistoimituksessa toimineen kirkkolain ko. pykälän tarkoittamalla tavalla vastoin virkavelvollisuuttaan ja pappislupaustaan. Kaikki tätä pitemmälle vievät tulkinnat hallinto-oikeuden päätöksestä ovat lähinnä kirkollista viihdettä eivätkä juridiikkaa.
Missään kohtaa mikään oikeusaste ei ole päättänyt, ei päätä eikä tule päättämään sitä, mikä on kirkon oppi. Jos ei kirkko osaa siitä päättää, sitten oppi jää epäselväksi. Mutta tuomioistuin ei voi olla ratkaisematta sen käsiteltäväksi tullutta oikeusjuttua, vaan sen on juridinen kiista ratkaistava. Ja kirkon omaa epäselvyyttä ei voi kaataa kirkon työntekijän niskaan ja hänen kärsittäväkseen.
Miten olisi käynyt, jos Kovacs olisi vihkinyt homoparin kymmenen vuotta sitten? Siis jos lain tulkinta olisi ollut johdonmukainen, oltaissinko päädytty samaan tulokseen kuin nyt.
Kirkossahan kai oli yhtä ”epäselvä” tilanne vihittävien sukupuolen suhteen silloin kuin nytkin, jos siis tahdomme, ajatella, että se on epäselvä (mitä se esim. minusta ei ole koskaan ollut).
Tilanne oli kokonaan toinen 10 vuotta sitten, koska avioliittolain mukaan vihittävien piti olla eri sukupuolta. Vihkiminen ei olisi tuolloin johtanut avioliittoon. Nyt papin suorittamassa samaa sukupuolta olevien vihkitoimituksessa syntyy avioliittolain mukainen avioliitto kaikkine oikeusvaikutuksineen, oikeuksineen ja velvollisuuksineen eli vihkiminen on pätevä ja papin vihkimä avioliitto voidaan lopettaa vain tuomioistuimen tuomitsemalla avioerolla.
Ok, kiitos, ymmärrä. Siis muutos ”maailmassa” synnyti muutospaineen kirkkoonkin.
Tarkkaan ottaen asia on moniulotteisempi. Avioliitto on yhteiskunnallinen oikeussuhde ja toisaalta myös uskonnollinen käsite. Uskonnollisilla yhteisöillä on avioliittokäsityksiä, jotka poikkeavat monin kohdin toisistaan ja yhteiskunnan avioliittokäsityksistä. Suomessa – toisin kuin useissa muissa maissa – valtio tunnustaa mm. Suomen ev. – lut. kirkon kirkollisella vihkimyksellä vihityn avioliiton lailliseksi avioliitoksi, kun se solmitaan avioliittolain mukaan. Sen, milloin ja millä edellytyksillä avioliitto on voimassa, määrittelee valtio eikä kirkko, kirkot tai uskonnolliset yhdyskunnat. Vain valtion tuomioistuin voi lopettaa avioliiton avioerolla. Kirkollisestikin vihitty avioliitto päättyy valtion tuomioistuimen päätöksellä ilman että kirkolla on siinä roolia. Kirkollinen tai kristillinen avioliitto ei ole juridinen käsite. Kirkollisesti vihitty avioliitto sen sijaan on ja se on yhteiskunnallinen oikeussuhde.
Ok, vaivaan vielä, jos sopii . Mitä jos joku Vapaakirkon tai Helluntaikirkon pastori jolla on vihkioikeus teksisi saman kuin Kovacs ja mentäisiin oikeuteen, olisiko lopputulos sama kuin nyt?
Vapaakirkon ja muiden uskonnollisten yhdyskuntien – ei siis ev.-lut. kirkon – vihkijöitä koskee Laki vihkimisoikeudesta. Vihkimisoikeuden myöntää maistraatti asianomaisen henkilön tai uskonnollisen yhdyskunnan hakemuksesta. Maistraatti voi myös ottaa vihkimisoikeuden pois vihkijän itsensä tai asianomaisen uskonnollisen yhdyskunnan pyynnöstä tai jos vihkimioikeutta käytetään väärin. Maistraatti voi antaa myös huomautuksen väärin toimineelle vihkijälle. Jos uskonnollisen yhdyskunnan vihkijä on työsopimussuhteessa (virkasuhteessa hän ei siis voi olla), hänen velvollisuuksiaan uskonnollista yhdyskuntaa kohtaan arvioidaan työsopimuslain valossa ja suhteessa työsopimukseen. Jos vihkijä rikkoo työsuhteensa ehtoja suhteessa uskonnolliseen yhdyskuntaansa, uskonnollinen yhdyskunta voi pyytää maistraattia peruuttamaan vihkimisoikeuden. Uskonnollinen yhdyskunta voi tietysti antaa huomautuksen väärin toimineelle vihkijälle, mutta sellaisesta huomautuksesta ei voi valittaa mihinkään. Yhdyskunta voi myös ryhtyä irtisanomaan vihkijänsä työsopimussuhteen jos siihen löytyy perusteita ja siitä voidaan riidellä käräjäoikeudessa. Varoituksesta ei työsuhteessa voi erikseen valittaa vaan siitä riidellään osana työsopimuksen irtisanomista koskevaa oikeudenkäyntiä. Uskonnollisen yhdyskunnan vihkijän toimittama avioliittoon vihkiminen on kuitenkin pätevä ja avioliitto syntyy, jos sen avioliittolain mukaiset edellytykset ovat kunnossa, siitäkin huolimatta, vaikka hän olisi vihkinyt avioliittoon vastoin uskonnollisen yhdyskunnan sisäisiä vihkimyksen edellytyksiä.
Voipio. ”Uskonnollisen yhdyskunnan vihkijän toimittama avioliittoon vihkiminen on kuitenkin pätevä ja avioliitto syntyy, jos sen avioliittolain mukaiset edellytykset ovat kunnossa, siitäkin huolimatta, vaikka hän olisi vihkinyt avioliittoon vastoin uskonnollisen yhdyskunnan sisäisiä vihkimyksen edellytyksiä”.
Kiitos selventävistä näkökohdista. Siis joku Vapaakirkon tai Helluntaikirkonkin passtori saattaisi tehdä saman kuin Kovacs.
Useampi uskonnollinen yhdyskunta on kirjannut avioliittokäsityksensä sääntöihinsä 1.3.2017 voimaan astuneen avioliittolain yhteydessä. Tässä muutama esimerkki.
Vapaakirkon yhdyskuntajärjestyksen pykälä 49 sanoo: ”Avioliittoon vihkiminen on toimitettava Vapaakirkon perinteen edellyttämällä tavalla miehen ja naisen välillä.” Jos vapaakirkon pappi vihkisi homoparin, kirkko voisi kohdistaa häneen kurinpitotoimia kirkon yhdyskuntajärjestyksen rikkomisesta.
Itämerensuomalaiseen mytologiaan nojaava Karhun kansa on tehnyt päätöksen vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja.
Mikko Nieminen on asian ytimessä. Vapaakirkon vihkimysoikeutettu henkilö voi vihkiä myös samaa sukupuolta olevan parin eli vihkiminen ei ole mitätön. Mutta hän on selvästi rikkonut yhdyskunnan yksiselitteistä normia vastaan. Vihkijän ura siinä tehtävässä on lyhyt, koska sillä perusteella hänen vihkimisoikeutensa voidaan peruuttaa ja mahdollinen työsuhde voi olla katkolla myös.
Mutta Karhun Kansan vihkijää ei saa siitä asemastaan pois sillä perusteella, että on vihkinyt samaa sukupuolta olevan parin.
Nieminen ja Voipio, vielä kiitos tämän asian selittämisestä.
Ei olisi voinut vihkiä, koska avioliittolain muutos tuli voimaan vasta 2017. Kymmenen vuotta sitten kirkko selvitteli sitä, miten suhtautua parisuhdelain perusteella parisuhteensa virallistaneisiin.