Kotus, Kotimaisten kielten keskus julkaisee ”kuukauden sanoja”. Yksi sellainen oli viime vuoden lopulla ”ilmastoahdistus”. Poistuvista sanoista Kotus ei pidä kirjaa. Sellainen voisi olla ”yhtenäiskulttuuri”. Se vallitsi Suomessa pitkään, mutta on nopeassa tahdissa poistunut keskuudestamme.
Suomi oli harvinaisen yhtenäinen maa myös uskonnollisesti. Isomman muutoksen toi vasta uusi uskonnonvapauslaki vuonna 2003. Enää ei tarvinnut mennä maistraattiin tai kirkkoherranvirastoon, vaan kirkosta eroamiseen riitti sähköpostiviesti.
Yhdeksi vuoden kirkollisista uutisista onkin vakiintunut vuodenvaihteessa saatava tieto kirkosta eronneista. Tuorein Tilastokeskuksen tieto kertoo, että vuonna 2018 luterilaisen kirkon prosenttiosuus laski ensi kerran alle 70 prosentin ja on nyt 69,7%. Numeroilla ilmaistuna oli kirkon jäsenmäärä 3 848 035.
Yhtenäiskulttuuri vähenee, mutta alueelliset erot kasvavat. Kirkko on valtakunnallinen, se toimii joka kunnassa, mutta alueelliset erot ovat suuria. Vähän yli vuoden takainen tilasto kertoo kymmenestä eniten ja vähiten luterilaisesta kunnasta Suomessa.
Kuntien, joissa enemmän kuin yhdeksän kymmenestä kuuluu kirkkoon yksi keskittymä on Keski-Pohjanmaalla. Perho, Kinnula, Reisjärvi – pienehköjä maaseutukuntia. Ja se toinen laita eli 50 – 60 % kunnat. Kolme kärjessä ovat Helsinki, Vantaa ja Espoo. Pääkaupunkiseudun lisäksi mukana ovat tässä järjestyksessä myös: Tampere, Kaskinen, Turku, Inari ja Kotka.
Mikä sitten on Suomen luterilaisen kirkon paikka ja tilanne tänään? Muutoksen tahti on kiihtynyt. Kymmenessä vuodessa kirkko on menettänyt yli puoli miljoonaa jäsentään. Kirkon kuvaa ja paikkaa mietittäessä ovat tärkeässä roolissa aina olleet sen hengelliset johtajat, piispat.
Luterilaisella kirkolla on arkkipiispa ja yhdeksän piispaa. Heidän kokoonpanonsa tietysti muuttuu kaiken aikaa. Kun katsotaan heitä kymmenkunta vuotta sitten ja nyt, ovat eläkkeelle siirtyneet Wille Riekkinen, Mikko Heikka, Irja Askola ja Kari Mäkinen. Björn Vikström lopettaa piispana tänä vuonna. Kaikki viisi mainittua ovat piispoja, joita kirkon konservatiivit ovat ankarasti arvostelleet. Esimerkiksi Viidennen herätysliikkeen jyrkän siiven äänenkannattaja ”Uusi Tie” vaati pääkirjoituksessaan Mäkisen ja Askolan erottamista.
Ehkä voi sanoa senkin, että näiden piispojen seuraajien valinnassa ovat kirkon konservatiivit osoittaneet erityistä aktiivisuutta. Tosin ilman menestystä. Jotakin kertoo se, että ehdokkaina on ollut joku naisten pappeuden vastustaja. Omaa edustajaa kirkon konservatiiveille ei ole valittu ja piispakunta on pysynyt yhtenäisenä kirkon virkakäsityksessä valitsemalla linjalla. Sitävastoin kirkolliskokous on astunut monta askelta taaksepäin. On väitetty, ettei papinviran avaaminen naisille enää menisi läpi nykyisessä kirkolliskokouksessa. Iso kysymys seuraavaksi valittavassa kirkon synodissa tulee olemaan valtion avioliittokäytännön hyväksyminen tai torjuminen.
Kirkon tutkimuskeskuksen ennuste on, että luterilaisen kirkon jäsenmäärä laskee alle 50%:n koko väestöstä viimeistään 2037, siis vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa. Jos näin tapahtuu, nähtäväksi jää, mitkä ovat eduskunnan ja koko yhteiskunnan johtopäätökset. Myös puolueet ovat pienentyneet, samoin kaikki järjestöt. Mikä painoarvo jää organisatiolle, johon kuuluisi ”vain” joka toinen suomalainen, ehkä noin kolme miljoonaa ihmistä.
On paljon käytännöllisiä kysymyksiä. Mikä on luterilaisen ja ortodoksisen kirkon talous, eli säilyykö kirkollisvero? Vai muutetaanko se koskemaan kaikkia uskonnollisia yhdyskuntia? Niitä on paljon, toista sataa 52 jäsenen Karhun kansasta suuriin kirkkoihin, mutta tietokoneaikana tämä tuskin aiheuttaa ongelmaa. Mikä on uskonnon paikka julkisessa tilassa, päiväkodissa, kouluissa, armeijassa ja vankilassa. Säilyykö uskonto mukana valtion ja kunnan juhlatilaisuuksissa, vai poistetaanko se julkisesta tilasta? EU:n läheisyysperiaatteen mukaisesti kirkot ovat isosti mukana Keski-Euroopan terveys- ja sosiaalityön rakenteessa. Miten toimitaan Suomessa, jossa seurakuntien sairaanhoitaja-diakonissat jo kauan sitten raivattiin pois julkiselta puolelta.
(Kirjoitus on julkaistu Turun Sanomien pääkirjoitussivulla 25.02.2019 otsikolla ”Mikä on kirkon paikka vuonna 2037?)
Oisko aiheellista kysyä: Onko valittu tiekartta oikea, kun matkan varrelle jää niin paljon väkeä?
LAURI,
nyt siis seitsemän kymmenestä kuuluu jäsenenä luterilaiseen kirkkoon Suomessa. Onko se sinusta vähän vai paljon?
Oli paljon tai vähän, mutta kehityssuunta kertoo paljon.
LAURI,
mitä se kehityssuunta kertoo? Sehän on täysin väistämätön, historiaa ajatellen se ei voi oll muuta kuin alaspäin. Ennen 1920 lukua KAIKKI kuuluivat kirkkoon, kun ei voinut olla kuulumatta. Voitko luetella luterilaisia tai protestanttisia maita, joissa 7 kymmenestä kuuluu kirkkoon?
Kysymys ei tullut minulle mutta vastatahan saa. Seitsemän kymmenestä jäsenenä on raja minkä alapuolella vastaan tulevat kysymykset kirkon oikeuksista ja muusta asiaan kuuluvasta.
PEKKA,
miksi juuri seitsemän kymmenestä? Voisitko sinä luetella ne suomalaiset järjestöt tai kansanliikkeet, joihin kuuluu enemmän kuin puolet kansasta, siis enemmän kuin joka toinen. Vasta 1860 luvulla meille tulivat kunnat, sitä ennen kaikki tai lähes kaikki se mitä yhteiskunnasa tapahtui, tapahtui seurakunnassa ja kirkossa.
Jutussa esitän, että kaikki uskonnolliset yhdyskunnat ainakin tsloudellisesti saatettaisi samaan asemaan. Ei enää privilegioita ”valtiokirkoille”, ts. luterilaiselle ja ortodoksiselle kirkolle, vaan verottaja keräisi veron ihan kaikille rekisteröidyille uskonnollisille yhdyskunnille, ynnä lisäksi niihin kuulumattomilta johonkin ei-uskonnolliseen kohteeseen. Tämän suuntaista käytäntöä on käsittääkseni olemassa Välimeren pohjoispuolen katolisissa maissa.
Heikki!
Kyllähän se tietysti on niin, että seitsemän seurakunnan alue kertoo karua kieltään, mutta joudummeko nyt sitten mitätöimään Jeesuksen sanan: Se mikä on teissä voittaa maailman! Onko Jumala näyttäytymässä heikkona?
Nyt en ymmärrä, mitä tarkoitat. Jeesus ei julistznut Jumalan valtakuntaa minkään vallan tai voiman, minkään enemmistö-aseeman voimin. Vielä hänen apostolinsa Paavalipuhui heikkoudesta voimanaan.
Niin Heikki Palmu, tottahan tuo on, että Paavali puhui heikkoudesta voimanaan. Paavalihan rukoili kolmesti ”pistimensä” alla, että se erkanisi hänestä. Ei lähtenyt. Kristus kuitenkin vastasi hänelle:
”Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa”.
Paavali ei kuitenkaan enää sen jälkeen lapsenuskossaan rukoillut, että pistin hänestä erkanisi, vaan mielistyi heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin ja ahdistuksiin. Ehkäpä joissain osissa maata seurakuntalaisilta on päässyt unohtumaan saarna, miten heikkous muuttuu voimaksi ja usko vanhurskaudeksi – ja sitä myöden jäsenkadoksi.
Kysymykseenne en ossaa vastata muuten kuin katsomalla ns. valtiokirkkoasian lähenevän muutostaan, ja muutos voi olla arveltuakin nopeampi. Hyviä asioitakin on säilytettäväksi, hautausmaiden asia, kirkon diakonia ja lapsityö. Kirkollisen papintehtävän säilymiseksi nykymuodossa en usko vahvasti. Eihän kirkko nyt kykyne avaamaan lupaansa sielunhoitoa jotta Ihmiset sitä osaisivat kysyä. Toki on kysymys asian sisällöstä. No, uskoahan voi ja saa, olisinpa väärässä.
Niin, sitten vielä, verottaja uskoakseni ei koskaan tule menneeksi asiaan jolloin kaikille yhteiskristillisille osallistujille kerättävä vero tulisi näille yhdyskunnille jäsenmäärän mukaan.
PEKKA, verottajahan tulee menneeksi käytäntöihin, joihin eduskunta sen määrää. Kirkollisvero-käytäntö ei ole nyt tasapuolinen ja eduskunta on zse yhteiskunnan laitos tai elin, joka tasa-arvoa ajaa.
Kirkon ihanne on olla ”uskovien yhteisö”. On ilmeistä, että yhtenäiskulttuurin jäänteenä kirkossa on vielä huomattavan paljon jäseniä, jotka eivät usko Jumalaan. Eroajat tulevat melkein yksinomaan tästä joukosta, ja eroaminen jatkuu siihen asti, että jäljellä on vain ne, jotka uskovat ainakin jollakin lailla Jumalaan ja ehkä myös osa niistä, jotka eivät ole varmoja suuntaan taikka toiseen. Kun tämä prosessi on päättynyt, kirkon jäsenkunta on todennäköisesti enemmän tai vähemmän alle puolet väestöstä, mutta nämä ovat sitten enimmäkseen tietoisesti kristittyjä katsomukselliselta identiteetiltään. Tämmöinen kirkko joutuu taloutensa ja hallintonsa järjestämään ihan uudella tavalla, koska julkisoikeudellisen yhteisön asema ja sen myötä verotusoikeus todennäköisesti menetetään. Mutta valoisana puolena voi olla lähetysinnon nousu, kun ymmärretään lähetyskentän alkavan kotiovelta.
YRJÖ,
viime aikoina on kyllä väitetty, että tekeepä kirkko mitä tahansa, jotakin konservatiivista tai jotakin edistyksellistä, aina joku porukka ilmoittaa tästä syystä eroavansa. Niin tai näin, kirkolla pitää olla oma linjansa, se ei voi lähteä myötäilemään gallup-prosentteja.
Totta on, että viime aikoina on jonkin verran tapahtunut myös opillisista erimielisyyksistä johtuvia eroja, mutta tällaiset eroajat yleensä liittyvät johonkin toiseen kristilliseen yhteisöön. Jos meidän kirkossamme ei saada aikaan suurempaa suvaitsevuutta erilaisiin opillisiin käsityksiin nähden, on vaarana, että kirkko jakaantuu kahtia, mikä olisi suureksi vahingoksi evankeliumin asialle, semminkin kun maltilliselle enemmistölle olisi perin vaikeaa valita puoltansa. Välttämätön pienin yhteinen nimittäjä on kuitenkin pitäytyminen ekumeenisiin uskontunnustuksiin. Jo Ukko-Paavo sanoi aikoinaan, että kirkossa on pysyttävä niin kauan kuin siellä luetaan uskontunnustus ja Isä meidän.
Artikkelissa kuvataan hyvin kirkon suuntaa.
https://www.kotimaa.fi/artikkeli/kirja-kirkossa-voidaan-ratsastaa-valtaan-homokriittisyydella-samaan-tapaan-kuin-politiikassa-maahan/
Vahvempi ja pienempi kirkko tarkoittaisi siten kirkkoa sellaisena kuin se oli 500 vuotta sitten. Mitä enemmän siihen suuntaan mennään, niin sitä enemmän kirkko kutistuu ja vahvistuu, kun kirkosta vieraantuvat poistuvat. Näin kirkon ydinolemus tulisi näkyväksi, mikä on hyvä asia. Nyt kovan ytimen näkeväksi tulemista suojaa sekulaari enemmistö, joka kuitenkin maksaa kovan ytimen huvit.
Kovalla ytimellä tarkoitan porukkaa, joka on sitoutunut katolisen kirkon lukutapaan ja teologiaan.
Kirkko organisaationa on sosiaalinen struktuuri. Sosiaaliset struktuurit elävät dynaamista elämää. Kun jäsenmäärä huippuajoistansa alkaa kutistua noin 50 prosentin rajaan huipustaniin organisatio ajautuu kriisin .
Struktuurin hidas kutistuminen romahtaa ja kannatus ja jäsenkato kumuloituu kiihtyvällä vauhdilla .Nyt syntyvät sivuliikkeet eivät enään ole pieniä, vaan sellaisia jotka vakavasti horjuttavat perinteellistä rakennetta.
Vain muutamassa vuodessa tilanne voi kehittyä sellaiseksi, että vain muutama prosentti ydinuskovaisia on jäljellä kirkossa. Tänä päivänä kirkossa käynti ja vastaavat vetoavat n1-2% väestöstä. Sen lisäksi n 10-15 käy äänestämässä ollen lojalisteja mutta ei aktivisteja. Struktuurin romahtamisen jälkeen voisi ajatella että kirkon jäsenmääräksi tasaantuu nuo n 10%.Sekin luku on paljon eli n 550 000 väestöstä.
Kirkon jäsenmäärä saavuttaa 50% n vuosina 2035-2055. Tämä on samoihin aikoihin jolloin ilmastokriisin hallintaraja on aivan edessä. Se puolestaan luo globaalista sosiaalista levottomuutta valtavina siirtolaisaaltoina ja paikallissotina.
Kirkko ei tässä tilanteessa enään ole valtakunnallinen tekijä joka tukisi siviliyhteiskuntaa vaan pakopaikka viimeisille uskollisille. Harmagedon lähestyy jollei jotain radikaalia onnistuta tekemään.
Heikki , en tiedä jos olet pannu merkille miten nopeasti kirkon virallinen jäsenmäärä on pudonnut. Nyt se putoaa kiihtyvällä vauhdilla. Selvä tendenssi että sekulaarit ovat eroamassa . Kirkon ydintoiminassa on mukana 1-2% väestöstä ja ehkä 10% on lojaali kirkolle.
Ei mitään lobotoimistaa tarvita. Kansan suuren joukon välinpitämättömyys kirkkoa kohtaan on tosiasia. Kaikki pohjoismaat , siis myöskin Suomi , ovat johtavia sekulaareja maita. Kirkon nimeellisellä jäsenmäärällä ei ole sen kanssa mitään tekemistä.
MARKKU,
olen aika tarkkaan seurannut kirkkojen jäsenyyskehitystä kahdessa maassa, Suomessa ja Saksassa. Että sanot ydinjoukoksi 1-2% siinä olet kyllä väärässä. Puhe pienestä uskovien joukosta johtaa harhaan. Joukko on kyllä selvästi isompi, isompi kuin myös mainitsemasi 10%. Minusta Jaakko Elenius osui oikeaan laskiessaan uskovaisten rimaa jostakin omasta mielestään tosiuskovista niihin, jotka rukoilevat tai pitävät itse itseään uskovina.
Ihmiset, jotka yläviistosta arvioivat uskovien joukon pienuutta voisivat miettiä, mistä he saavat tietonsa ja valtuutensa.
MARKKU,
”Vain muutamassa vuodessa tilanne voi kehittyä sellaiseksi, että vain muutama prosentti ydinuskovaisia on jäljellä kirkossa.”
Jos tämä on arviosi, pidän sitä äärimmäisen epätodennäköisenä. Eurooppalaisessa protestanttisten kirkkojen vertailussa on sekä Suomen että Pohjoismaitten kirkkoon kuulumisprosentti korkea eikä alhainen. Monissa maissa, joissa prosentti on selvästi alhaisempi, on kirkko siitä huolimatta näkyvästi mukana julkisessa tilassa. Siis kysymys, jota pieni mutta aktiivinen Vapaa-ajattelijoiden joukko meillä nyt ajaa kuin käärmettä pyssyyn.
USA on teoriassa kokonaan uskontoneutraali, mutta käytännössä kristinusko näkyy siellä kovasti julkisessa kuvassa. Suomalaisen yhteiskunnan perusta on kirkossa ja seurakunnassa alusta alkaen ja tähän asti. Ihan helposti ja muutamassa vuodessa sitä tuskin pyyhitään pois. Onko se sitten hyvä vai huono? Onko yhteisölle tai yksilölle hyvä tai huono asia, jos lobotomialla poistetaan hänen eilinen päivänsä?
”Onko yhteisölle tai yksilölle hyvä tai huono asia, jos lobotomialla poistetaan hänen eilinen päivänsä?”
Olennaista on tällöin kysyä, olisiko sillä pelastuksellista merkitystä? Tarkoittaa ylipäätään, onko kirkolla pelastuksellista ulottuvuutta. Pelastuvatko kaikki kastetut? Ellei, niin kirkon kasteteologia on humpuukia. Toki tätä aukkoa paikkaamaan on keksitty kasteen armoon palaaminen. Tilkku tilkun päälle, lappu lapun päälle.
Tai mitä sekulaari enemmistö kirkon jäsenmaksun maksajina saa kirkolta, jos heidän on palattava kasteen armoon pelastuakseen? On moraalitonta lypsää rahaa enemmistöltä, jos katsoo heidän joutuvan kadotukseen. Miksi kadotukseen matkaavan enemmistön pitäisi kustantaa kovan ytimen taivasmatkalippuja? Elleivät kirkkoon kuuluvat ole kirkko-opin mukaan tasavertaisia pelastuksen osalta, niin kirkko pettää jäseniään.
Miten on blogistin mielestä? Olisiko hyvä nostaa kissa reilusti pöydälle, vaikka silloin vaarana on kutistuminen ytimen ympärille. Ainakin se olisi rehellistä.
Tapio Tuomaalan kommenttiin jotakin; Jeesushan sanoi Taivastien olevan kovasti haasteellisen kulkea ja harvojen sinne yltävän ennenkuin teologit alkoivat ymmärtää Hänen kertomaansa paremmin.
Tavallista kirkon rivijäsentä ei voi moittia asiasta ettei Hän tiedä tahi että Hänelle ei ole kerrottu.
Näin synti ja sen juuret ovat siellä missä nykyisenkaltainen kasteen Armolupauksiin ja Jumalan Armoon tarrautumisen opetus riittävät pelastumisen asian huolimiseen vaikkei kirkon jäsenille seurakuntajäsenyyden harrastamisen, tahi Armovälineiden osallisuuden tarpeesta sanota tahi kerrota mitään. Sanotaanhan Pyhän Hengen toimivan nimenomaan seurakunnan yhteydessä.
”Armovälineiden osallisuuden tarpeesta sanota tahi kerrota mitään.”
Eipä kerrota. Mistä lie tulleet? Kun ei kerrota, niin mikä on niiden arvo? Voiko olla enempää arvoa kuin ihmiset ovat päättäneet? Onko Jumalan ne hyväksyttävä. kun ihmiset ovat ne päättäneet päteviksi, missä ovatkaan? Jumala on kirkon mukaan alisteinen kirkolle? Minä olen käsittänyt asian toisin, mutta kirkon mukaan olenkin harhaoppinen.
”Sanotaanhan Pyhän Hengen toimivan nimenomaan seurakunnan yhteydessä.”
Missä nimenomaan sanotaan niin? Onko tämäkin asia päätetty kirkossa?
Näin olen huomannut todistettavan Pyhän Hengen toimivan seurakunnassa, sen yhteydessä, Armonvälineiden osallisuudessa, niin lain kuin Armonevankeliumin osallisuudessa kuin ripin Ihmisarvoisessa huomaamisessa ja ymmärtämisessä katumuksen asiassa. No, jälkimmäisestä en ole kuullut puhuttavan.
Kun Ihminen sairauden, vajavuuden tahi muun vastaavan asian kohdalla on kykenemätön vastaanottamaan asiallista opetusta ja hengellistä tiennäyttöä, ei pelastusasia Hänen kohdallaan voi eikä saa olla kiinni muodollisuuksista, todistavathan teologit Jumalan voivan toimia muutoinkin ja virallisen protokollan ulkopuolella.
Pelastusasiaan en muuten ota kantaa, viittaan vain lukemaani ja ehkä heikosti ymmärtämääni, kun itsellä ei teologisia silmälaseja ole. Apriori olisi kuitenkin hyvä, ja ehkä kohtuullistakin, katsoa mitä Jumaluusoppineet sanovat, ja ehkä samalla myös todistavat historiansa janassa. Tämän päivän asia on kovasti hämmentävä kymmenen Piispan kaitsiessa pappiensa sanomisia.
”Kun Ihminen sairauden, vajavuuden tahi muun vastaavan asian kohdalla on kykenemätön vastaanottamaan asiallista opetusta ja hengellistä tiennäyttöä, ei pelastusasia Hänen kohdallaan voi eikä saa olla kiinni muodollisuuksista, todistavathan teologit Jumalan voivan toimia muutoinkin ja virallisen protokollan ulkopuolella.”
Juurikin näin. Eikä pappien hätäkasteilla ole mitäään tekemistä vauvojen pelastuksen kanssa. Mutta vanhemmille se voi olla hyvinkin tärkeä ja arvokas tapahtuma, mistä kirkolle kiitos. Yleensäkään en näe, että kirkolla edes voi olla mitään tekemistä kenenkään pelastuksen kanssa.
” ja ehkä kohtuullistakin, katsoa mitä Jumaluusoppineet sanovat”
Odotetaan blogistin puheenvuoroa.
PEKKA ja TAPIO,
mietin tätä teidän vahvasti esille nostamaanne pelastusta. Onko se uskon ydin? Ja mikä rooli meillä on arvioitaessa naapurin pelastusta?
Yksi uskon tiivistelmä on Jeesuksen opettama Isä meidän-rukous. Jeesus ei puhu siinä ollenkaan sielun tai ihmisen pelastuksesta. Hän puhuu Jumalan valtakunnasta ja Jumalan tahdon toteutumisesta. ”Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.” Oletteko tästä huolissanne? Mitä me ja mitä kirkko voi tehdä, että Jeesuksen rukouksen sana muuttuisi lihaksi eli toteutuisi?