Olen lukenut monien muiden tavoin arvioita Charlie Hebdon –lehden toimitukseen tehdystä järkyttävästä murhaiskuista ja sen aiheuttamista reaktioista. Liityn arvioihin siitä, että kyse on ollut terrori-iskusta, jota ei voi puolustella. Tekijät ovat nähtävästi olleet Syyriassa taistelemassa, missä ovat radikalisoituneet ja saaneet oppia aseiden käsittelyä – mikä on vaarallinen yhdistelmä.
Samalla on tähdennettävä, että teko ei edusta islamin valtavirtaa. Terroriteon jälkeen on vaarassa syntyä islamin vastaista liikehdintää ja muukalaisvastaisuutta, joka kohdistuu tavallisiin lainkuuliaisiin muslimeihin. Siksi on painotettava uskonnonvapautta, joka kuuluu eurooppalaisiin arvioihin sananvapauden ohella.
_ _ _
Lehtien arvioissa iskua satiirilehden toimitukseen on pidetty iskuna eurooppalaista sananvapautta vastaan. On selvää, että päätoimittajat korostavat lehdistönvapautta ja myös ikävien asioiden sanomisen vapautta.
Arvioissa on myös nyansseja. YLEn uutistoiminnan vastaava päätoimittaja sanoo, että ”Yleisradio ei tietoisesti halua loukata tai käyttäytyä tarkoituksellisesti uhmakkaasti.” Aamulehden päätoimittaja sanoo puolestaan: ”Mietimme mikä on korrektia ja mikä arvo sinänsä on jonkin materiaalin julkaisemisella. Emme toimi niin, että ehdoin tahdoin julkaisemme ärsyttävää materiaalia, jos sille ei ole journalistisia perusteita. Mutta päätösvallan on aina pysyttävä toimituksessa.” (HS 8.1.)
Islamin tutkimuksen professori Jaakko Hämeen-Anttila sanoo: ”En pidä väkivallasta enkä pilkasta. Kummatkin ovat ikäviä asioita, toki pilkka on lain sallimaa tietyissä rajoissa. Sananvapaus antaa meille oikeuden sanoa kaikenlaista. Minullakin olisi oikeus sanoa julkisuudessa ihmisistä hyvinkin ikäviä asioita, mutta en pidä sitä silti rakentavana.” (ESS 9.1.)
_ _ _
Paavali – joka esimerkiksi Muhammadin ohella on toisinaan ollut pilkan kohteena – sanoo: ”Kaikki on luvallista – mutta kaikki ei ole hyödyksi. Kaikki on luvallista – mutta kaikki ei ole rakentavaa. Kenenkään ei pidä etsiä omaa etuaan vaan toisen parasta.” (1 Kor 10:23-24)
Jeesus antoi ohjeeksi asettua toisen ihmisen asemaan ja tekemään sitä, minkä tahtoisi itselleen tehtävän vastaavassa tilanteessa. Saman muotoili Immanuel Kant kategoriseksi imperatiiviksi ja kehotti tekemään niin kuin tahtosi tulevan yleiseksi säännöksi. Tämä lähimmäisen rakastamisesta nouseva etiikka ja yhteistä hyvää rakentava tarkoitus tuntuvat välillä puuttuvan sananvapauden käytöstä.
Näin on käynyt esimerkiksi silloin kun uskonnollisten ihmisten arvokkaiksi kokemia asioita on rienattu ilman journalistista tarkoitusta ja ilman toisen vakaumuksen kunnioitusta – siinä tarkoituksessa, että saadaan uskonto ja sitä noudattavat ihmiset näyttämään naurettavina. Viime kädessä tämä kääntyy uskonnonvapautta vastaan. Ei nimittäin ole uskonnonvapauden hengen mukaista nostaa yleistä mielipidettä uskontoja ja uskovia ihmisiä vastaan kuvaamalla niille pyhiä asioita tyhminä tai halveksittavina.
_ _ _
Suomalaiset vapaa-ajattelijat ovat ainakin menneinä vuosina julkaisseet satiirisia, uskonnonvastaisia kuvia. Yhden muistan julkaistun myös valtamedioissa. Siinä Jeesus sanoo: ”Lävistykset ovat nyt muotia” ja näyttää naureskellen nauloilla lävistettyjä käsiään. Roomalaiset teloittivat rikollisia ristiinnaulitsemalla ja aika ajoin heitä oli paljon, kuten Spartacuksen orjakapinan kukistamisen jälkeen – melkein muodiksi asti.
Tänäkin päivänä on silmitöntä väkivaltaa, mutta kuinka rakentavaa ja uhreja kunnioittavaa olisi laittaa mielipiteensä vuoksi vaikkapa ampumalla murhatun suuhun sanat: ”nyt on muotia tulla ammutuksi”? – Vaikka sananvapaus antaisikin mahdollisuuden sanoa näin.
Hyvä blogi Pekka-piispalta.
Sananvapauteen pätee varmaan sama mikä uskonnonvapauteenkin: on myös vapaus olla sanomatta. Viisautta sekin monissa asioissa.
Ihailen sellaista yhteiskunnallista ilmanalaa, missä pyhinä pidettyjen asioiden ja arvojen estoton parodia, satiiri ja jopa pilkkaaminen on mahdollista. Sellainen traditio on ollut Ranskassa, mutta ei Suomessa.
Kulttuurissa on silloin jotain pielessä, jos olemassa jalustalle nostettu asioita tai arvoja, joita ei voi, tarvittaessa, pilkata.
Sananvapaus on niin perustava ja keskeinen arvo (paras rokotus totalitarismia vastaan) ainakin läntisessä kulttuuripiirissä, että sen nimissä on ehdottomasti sallittava joskus myös loukkaava, täysin mauton pilkanteko.
Kari-Matti, hyväksyn ajatukseksi sanavapaudesta, että ”sen nimissä on ehdottomasti sallittava joskus myös loukkaava, täysin mauton pilkanteko.” Keski-Eurooppalaisen satiirin perinteen taustalla on absoluuttisen yksinvallan sekä myös mahtavan kirkon kritiikki esimerkiksi narrin tai commedia dell’arten hahmojen kautta. Tähtäimenä on silloin yleensä kohtuuttoman vallan kritiikki parodian kautta. Jos kuitenkin pilkanteko hyväksyttävänä asiana ulotetaan tavallisiin ihmisiin ja heille tärkeisiin asioihin, eikö silloin syyllistytä kohtuuttoman vallan käyttöön? Kristilliseen perinteeseen kuuluva rakkauden, keskinäisen kunnioituksen ja ihmisarvon ulottuvuus tulisi muistaa sananvapaudessakin.
Mustavalkoinen juttu tämä ei ole. Onko olemassa yksityiselle ihmiselle jotain sellaista intiimiä ja pyhää, josta pilkanteko tai huumori ei olisi perusteltavissa? Varmasti on.
Toisaalta: W.C Fields sanoi joskus, että ihminen joka inhoaa pieniä lapsia ja koiria ei voi olla läpeensä paha.
Monty Python ryhmän ”Brianin elämä” herätti aikoinaan kovasti kohua ja oli Suomessa vuoden esityskiellossa. Täysin turhaan. Elokuva on yksi parhaista komedioista, joita itse koskaan olen nähnyt. Jos Kristilliseltä liitolta tai sen silloiselta puheenjohtajalta (Raino Westerholm tai Esko Almgren, en muista kumpi), olisi kysytty, elokuva olisi kielletty sadaksi vuodeksi, ensialkuun.
Kari-Matti: ”Onko olemassa yksityiselle ihmiselle jotain sellaista intiimiä ja pyhää, josta pilkanteko tai huumori ei olisi perusteltavissa? Varmasti on.” – puolison vakava sairaus tai kuolema, lapsen vammaisuus tai kuolema, pitkäaikaistyöttömyys ja syrjäytyminen, lapsen unelma paremmasta maailmasta ja esimerkiksi avioitumisesta, lapsen saamisesta ja työllistymisestä? Kärsivän ihmisen toivo paremmasta elämästä kuoleman jälkeen? Olisivatko nämä esimerkiksi asioita, joita lähtisit pilkkaamaan? Monty Pythonin Brianin elämä ja Lentävä sirkus ovat kyllä tuttuja.- Lapset ovat aikanaan katsoneet niitä ja yhdessä niille on naurettu. Joskus naurukin lakkaa. Vuosi sitten yli 70-vuotiaat Monty Pythonit kertasivat vanhoja vitsejään Lontoossa suurelle yleisölle. Joku Pythoneista oli jo poissa naurattamasta.
Joskus nauru tosiaan katkeaa. Muun muassa sitä varten pieni aavistus tuonpuoleisesta, kirkko, on olemassa.
Kari-Matti: Miksi pilkkaaminen, ivaaminen tai nolaaminen ovat ihailtavaa yhteiskunnallista ilmanalaa?
En näe noissa asioissa mitään ihailtavaa. Kritiikki ja satiiri ovat paikallaan, mutta pilkkaamisen nostaminen jalustalle kumarrettavaksi on lähinnä ala-arvoista.
Mikä toisille on pilkkaa, on toisille satiiria ja kolmansille ties mitä. Oliko Gogolin ”Kuolleet sielut” satiiria vai pilkkaa, riippuu näkökulmasta. Maailmankirjallisuutta siitä jokatapauksessa tuli. Entä Salman Rushdie? Tai Hannu Salama?
Suomen melko ohutta kulttuuria kuvannee ainakin se, että käsittääkseni monia Charlie Hebdon-lehden pilakuvia ei olisi voinut julkaista Suomessa.
”Jumalanpilkkapykälä” tulisi kiireesti poistaa lainsäädännöstä. Nyt olisi vihoviimeinen aika sille. Tänä vuonna tulee muistaakseni kuluneeksi 50 vuotta syytteen nostamisesta Hannu Salamalle.
Minulle tuottaa ”sananvapauden nimissä” äärettömän suuria vaikeuksia hyväksyä sellaista propagandaa, joka kieltää holocaustin. Silti sellainenkin on hyväksyttävä. Ihmisarvo on absoluuttinen, sananvapaus on hyvin lähellä sitä.
Samaa mieltä Pentin kanssa. Pilkkaaminen tai pahantahtoisuus sinänsä ei ole mikään erityinen hyve. Satiiriin puetun kritiikin taustalla olisi minun mielestäni oltava aidosti jokin epäkohta tai arvostelun ansaitseva kysymys.
Kari-Matti, Gogolin Tsitsikov punaruskeassa takissaan kiertämässä tilanomistajien luona ostamassa olemattomia maaorjia ja siten hankkimassa itselleen yhteiskunnallista asemaa satojen sielujen omistajana on tätä päivää. Nyt kuolleet sielut ovat roskalainoja tai johdannaisia, joita haalitaan. Toisen onnettomuus voi hyvällä tuurilla koitua omaksi onneksi. Aika vähän tässä ajassa kuitenkaan liikkuu finanssikapitalismin kritiikkiä saati parodiaa – vaikka maailmantalous on sen johdosta kuilun reunalla. Taitaa olla liian Pyhä aihe pilalehdille ja muille kriitikoille? Ennemminkin on mukava pilkata muslimeja tai kristittyjä, joilla ei ole todellista valtaa?
Pekan kanssa täsmälleen samaa mieltä. Jos minä jotain voisin toivoa, olisi se nimenomaan satiiria ”finanssikapitalismista” jne. Aihe taitaa kuitenkin olla sarjakuvapiirtäjille tai omiin subjektiivisiin tuntoihinsa keskittyville postmoderneille romaanikirjailijoille liian hankala. Ilahduttavaa, että kenttäpiispallisella tasolla on paneuduttu venäläisiin klassikoihin:-)
Kari-Matin kommentista vielä: ”Suomen melko ohutta kulttuuria kuvannee ainakin se, että käsittääkseni monia Charlie Hebdon-lehden pilakuvia ei olisi voinut julkaista Suomessa.” Osittain tämä johtunee siitä, että Charlie Hebdon -lehden kuvaamat aiheet eivät ole suuria kysymyksiä Suomessa. Miksi julkaista Suomessa kuva itsetyydyttävästä nunnasta, kun nunnia Suomessa on muutamia kymmeniä? Tai miksi julkaista kuva paavista verhoutuneena kondomiin, kun roomalaiskatolisia Suomessa on vähemmän kuin asukkaita helsinkiläisessä lähiössä – vaikka katolinen kirkko Suomessa on muuten merkittävä ja arvostettava? Entä radikaaleja muslimeja pilkkaavat kuvat? Muslimeja Suomessa on muutamia kymmeniä tuhansia ja heistä harva on radikaaleja. Ranskassa julkaistut kuvat eivät siis Suomessa useinkaan osu kohteeseensa.
Kari Matti, mukava että olemme samaa mieltä finanssikapitalismin ansaitsemasta kritiikistä. Venäläiset kalssikot ovat erityinen vanha rakkauteni: Belyi, Dostojevski, Gogol, Kuprin, Lermontov, Leskov, Rybakov, Tolstoi, Tsehov, Turgenev. Koskettavin kuvaus ihmisen eri puolista – erityisesti rakkaudesta – on Solzenitsynin Syöpäosasto, johon palaan aina uudelleen. Varsinkin koskettaa venäläisten kertojien taju nähdä hienoja eläinkohtaloita.
Sama juttu. Itse lisään vielä tuohon listaan Gontsarovin ja hiukan uudempina ja osin neuvostoaikaan sijoittuvina Bulgagovin ja Gorkin. Yritin jokin aika sitten lukea Dostojevskia uudelleen, mutta, mutta…
Mielenkiintoinen oli tänään HS:ssa Jyri Komulaisen argumentointi satiirista: omalle ideologialle ja omille johtajille saa vapaasti olla kriittinen ja satiirinenkin, mutta toisten ideologioiden ja toiselle pyhän pilkkaaminen päätyy eettiseen dilemmaan.
Sitä paitsi, kristinuskon sanoman ytimessä on usko pilkattuun ja hävistyyn Jumalan Poikaan.
Jouni T.,
oletko tosiaan sitä mieltä, että uskonnollisissa yhteisöissä saa vapaasti kritisoida tai esittää satiiria, ironiaa ja parodiaa omasta uskonnosta? Käsittääkseni asia on päinvastoin (ja juuri tämän takia ulkoapäin tuleva kritiikki on hyvin tarpeellista). Käsittääkseni uskonnolliset yhteisöt tyypillisesti pitävät omat jäsenensä varsin tiukassa kurissa sen suhteen minkälaista kritiikkiä tai satiiria uskovaiset ihmiset saavat esittää. Tyypillisesti kritisoijia syytetään ”ykseyden hajottajiksi”, harhaoppisiksi, vääräoppisiksi jne.
Käsittääkseni uskonnollisilla yhteisöillä on tyypillisesti hyvin huonot eväät havaita ja korjata omia epäkohtiaan, tai omaa tekopyhyyttään, juurikin uskonnon sisäisen sananvapauden puutteen ja autoritäärisen kulttuurin vuoksi.
Myös Suomen ev.lut.kirkossa on aika vaikea esittää kritiikkiä tai olla eri mieltä asioista, vaikka kirkkomme onkin tässä suhteessa edistyneimmästä päästä, verrattuna moniin muihin uskonnollisiin yhteisöihin. Jos pappi – tai luottamushenkilökin – on asioista eri mieltä, niin siitä seuraa helposti kanteluita tuomiokapituliin, piispojen kaitsentaa ja vetoomuksia siitä, että ei saisi riidellä eikä hajottaa ykseyttä.
Kari-Matti, Bulgagovin Saatana Saapuu Moskovaan on tuttu, samoin Gorkin kertomukset nuoruudestaan. Gontsarovia en ole lukenut.
Jouni, panin myös merkille Jyri Komulaisen kommentin HS:ssa, samoin KP arkkipiispa Leon, jotka molemmat pohtivat satiirin ja pilkkaamisen rajoja.
Piispainkokouksen sihteeri Jyri Komulainen tosiaan esittää kantojaan uskonnon kritisoimisesta ja pilkkaamisesta satiirin tai vastaavan keinoin (HS 10.1). Komulaisen mukaan omaa traditiota voi pilkata mutta ei pitäisi mennä pilkkaamaan muiden uskontoa, koska siinä on ”eettinen dilemma”.
Mikä tämä eettinen dilemma on, esim. vaikkapa silloin kun kritisoimme vaikkapa Intian dalitien (kastittomien) kohtelua, jota sitäkin perustellaan uskonnolla ja traditiolla. Tai tyttöjen ympärileikkaamista (sukuelinten silpomista), jota perustellaan uskonnolla, traditioilla ja kulttuurilla?
Oman uskonnon arvosteleminen ”sisältäpäin” voi olla myös mahdotonta. Tähän liittyvä uutisotsikko tänään hesarissa: ”Saudibloggaaja ruoskittiin julkisesti”. Kyseinen bloggaaja tuomittiin islamin halventamisesta. Rangaistus on tuhat raipaniskua ja kymmenen vuotta vankeutta. Muistamme myös Salman Rushdien saaman kuolemantuomion, joka oli erityisen kova juuri sen takia, että hän muslimina kirjoitti kriittisesti islaminuskosta, eli harjoitti ns. oman tradition ja uskonnon sisäistä kritiikkiä.
Myös kristillisissä yhteisöissä voi olla käytännössä vaikeaa kritisoida (saati esittää satiiria tai parodiaa) oman uskonnon traditioista. Hyvin vahvasti konsensus-ja yksimielisyysorientoituneet kristilliset kirkot eivät useinkaan katso hyvällä sitä jos joku on eri mieltä kirkon traditionaalisen kannan kanssa. Otetaan nyt esimerkiksi ”peukuttavien pappien”, piispa Irja Askolan ja arkkipiispa Kari Mäkisen saama kritiikki, kun he osoittivat tukeaan tasa-arvoiselle avioliittolaille. Heitä kritisoitiin nimenomaan siitä, että he esittivät kirkon virallisen ja traditionaalisen kannan vastaisia näkemyksiä.
Entä sitten vaikkapa vanhoillislestadiolainen liike, jossa tulee sanktioita jos joku esittää vaikkapa kannattavansa naispappeutta.
Jyri Komulaisen näkemys siitä, että ”omaa traditiota voi kritisoida” toteutuu käytännössä varsin kyseenalaisesti.
Satiirin tavoite on suututtaa ja saada ihmiset ajattelemaan.
Homma voi toimia hyvin kristityssä maalimassa. Islamissa se onkin ihan eri juttu. Tämä ajattelun ja uskonnon peruseroavuus on länsimaiselle ihmiselle melko tuntematon.
Siinä missä kristitty pyrkii vapauteen, niin juuri siinä siinä muslimi alistuu korkeimman käskiijän alaisuuteen. Siksi diktauuri sopii hyvin Islamilaiseen maailmaan.Demokratien ei siellä toimi. Uskonto luo pohjan poliittiselle ajattelulle.Islam on aivan toisella tavalla poliittinen uskonto, kuin se mitä kristinusko voi koskaan olla.
Pekka Pesonen, satiirin sietämisessä kulttuurien välillä on varmasti eroa samoin kuin auktoriteettien mahdollisuudessa ottaa itselleen valtaa ja kuuliaisuutta. Länsimainen koulu- ja opiskelujärjestelmä kasvattavat kriittiseen, itsenäiseen ajatteluun. Kirkko ja teologia ovat vaikuttaneet vahvasti yliopistojen syntyyn ja itsenäiseen ajatteluun, vaikka toisin voisi luulla. Eron näkee kulttuureja vertailemalla.