Hetki tarttumisen kohteena on liian vaativa. Hetken löytäminen on oivallus, näky, enemmän kokemus ja sellaisena lähempänä mystiikkaa kuin arkea. Ihminen ei tule minuutissa mystikoksi, hän tulee hetkessä. Nyt-hetki on lumoava mielen tila, aivan kuin valaistuisi tai heräisi ihmettelemään itse olemassaoloa. Tuota sielun tilaa kuvaa T.S.Elliot hienosti runossa ”The Dry Salvages”
” For most of us, there is only the unattended
Moment, the moment in and out of time,
The distraction fit, lost in a shaft of sunlight,
The wild thyme unseen, or the winter lightning
Or the waterfall, or music heard so deeply
That it is not heard at all, but you are the music
While the music lasts.”
Niin, useimmille meistä on annettu hetki tajuta, nähdä, kokea, oivaltaa. Keskellä elämää hiljainen hetki: kuinka kummallista olla olemassa. Miksi kaikkeus vaivautuu olemaan olemassa? Sisälläni soi, vaikka ääntä ei kuulu. Olen musiikkia itse, niin kauan kuin se soi.
Koko elämän ohjenuoraksi kokemuksesta ei ole, vaikka jotkut sen tilan tavoittelun elämänsä pysyväksi ihanteeksi laittavatkin. En pyri tarttumaan hetkeen, se nielee minut vaativuudellaan. Se luo niin helposti levottoman itseni tarkkailuun perustuvan sykkeen, jossa ahneesti yritän imeä sitä Läsnä Olevaa Hetkeä kuiviin: tavoittelen virvatulta. Se ei kohdallani vain toimi. Se vie minut kadotukseen, väärin käsittämääni nyt-hetken nieluun, pyörteeseen. Tarkkailemaan itseäni. Uskon, että C.S. Lewis tarkoitti jotain tätä, kun hän kuvasi omaa Ilon kokemustaan kirjassaan Ilon yllättämä. Me emme voi rakentaa omin käsin temppeliä Hetkelle ja vaatia sitä asumaan siinä.
Mutta tartun sen sijaan päivään. Päivä on ihmisen ajan mitta. ”Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että saisimme viisaan sydämen”.
Kun se on tänään mahdollista, menen mielipaikkaani, suljen hälyn ympäriltäni. Harrastan itsekuria sopivasti: kännykkä ja muut huomiotani vaativat jutut pois, en tartu niihin. Olen hiljaa, annan hiljaisuuden laskeutua mieleeni. En tartu hetkeen, tartun päivään. Tänään olen itseni kanssa ja Hetki tulee, jos on tullakseen. Mutta en hae sitä.
Ja sieltä jostain nousee assosiaatioiden virta, mielen pulina ja älämölö. Olo on kuin Viidan runossa Betonimylläri:
”Tullut olen luiseen palloon –
toden totta, ihmiskalloon!
Jokin ääni selittää:
– Tämä on se sairas pää,
jossa hulluus sikiää…
Jokin oikku, outo ihan,
olemukseen ihmislihan
siittää täällä himon, vihan,
joissa onnen alkuaineet,
surun, ilon vuorolaineet…
Kaleidoskooppi ihmispään
jo rupeaakin pyörimään
ja ääni häipyy räminään.”
Kun tunnistan tuon räminän, katkaisen sen. Assosiaatiovirran (joka muuten usein päättyy häpeän muistoon ja kokemukseen, mutta siitä lisää ehkä toiste). Katkaisen pääni räminän esimerkiksi keskittymällä hengittämiseen, sydämen sykkeeseen. Rentoutan niska-hartian, ne kun ovat kiristyneet ja nousseet räminän myötä. Ehkä nousen, otan askeleen, pari, juon lasillisen vettä tai kokista. Mitä milloinkin. Mutta katkaisen räminän.
Mitä sitten? No, se on henkilökohtaista, kuin rukous. Mitäpä näitä avaamaan. Kiitos kun luit. ”Pari riviä tein kirjaimia tänään. Siinä kaikki. Olen onnellinen.”
Tai no, pätkä Viidan runoa ”Mylly” kuoleman haastellessa runoilijalle:
”Katsele, veljeni, sielusi sisään!
Siellä on kaikki se kulta ja saasta,
jota oot väijynyt ilmasta, maasta.
Siellä on korkeus, siellä on syvyys,
kauhujen kuilu ja enkelin hyvyys.”
Olen elänyt 21 170 päivää, toisella tapaa mitattuna lähestyn iässäni kahta miljardia sekuntia. Sekunneilla ei todellakaan ole väliä, mutta päivillä on.
Kun hetken sen aavistuksen kokemisessa huomaa sopii asiaan myös sydämensä Jumalan puoleen korottaminen kun vain malttaa sen tehdä.
Kiitos kirjoituksestanne.
Hienoa mietintää. Runot valottavat sanomaasi oivallisesti. T S Elliot varsinkin on runoilija kohon voi palata kun etsii jotain syvempää. No , ei Viitakaan mikään huona ole.
Kyllä, ”useimmille meistä koskettamattomana hetkenä , hetkenä mikä meille on ajassamme häivähdyksen hetki, ja mikä katoaa auringosta sen lämmön kaikotessa”.
Kyllä, ”useimmille meistä koskettamattomana hetkenä , hetkenä mikä meille on ajassamme häivähdyksen hetki nyt ja aikamme ulkopuolella ja mikä katoaa auringosta sen lämmön kaikotessa”.
Anteeksi innostustani hyvään asiaan.
Eihän sittä malta olla, ja kun blogisti sallii:
Useimmille meistä koskettamattomana hetkenä , hetkenä mikä meille on ajassamme häivähdyksen hetki nyt ja aikamme ulkopuolella ja mikä katoaa auringosta sen lämpönä auringon häivähdyksen mennessä pois.
Villinä oleva meille näkymätön rikka elämässämme vaihtaa talvi myös väriään. Samoin tapahtuu vesiputouksessa, kuten musiikissa stä syvällisesti kuullessamme jolloin kuulematta sitä olemme yhdessä sen kanssa kunnes musiikki loppuu.
Niin, edellinen oli vaatimaton yritys seuraavasta blogin lainauksesta.
” For most of us, there is only the unattended
Moment, the moment in and out of time,
The distraction fit, lost in a shaft of sunlight,
The wild thyme unseen, or the winter lightning
Or the waterfall, or music heard so deeply
That it is not heard at all, but you are the music
While the music lasts.”
Itse puran tuon runonpätkän mielessäni suunnilleen seuraavasti: useimmille meistä on (olemassa) vain yllättävä tai odottamaton hetki, joka kokemuksena on juuri tuo blogissa mainittu lumoava ikuinen nyt-hetki (=ajassa ja ajan tuolla puolen), sitten kuvataan noita odottamattomia hetkiä, joita lukija ehkä voi tunnistaa omanakin kokemuksenaan. Hetkiä luonnossa tai musiikki, jonka voi ymmärtää muunakin kuin ”tavallisena” korvin kuultavana musiikkina. Hieno runo! Se on alun perin laaja teos, mutta tuo nimenomainen kohta jatkuu seuraavasti: ”These are only hints and guesses,
Hints followed by guesses; and the rest
Is prayer, observance, discipline, thought and action.
The hint half guessed, the gift half understood, is Incarnation.”
Eliotin suurta runoelmaa four quartets voi lukea vaikka seuraavasta linkistä: http://www.davidgorman.com/4quartets/1-norton.htm
Jo runoelman alku pureutuu ajan olemukseen hienolla tavalla.
Tartu hyvään teologiaan. Testamentti 30 vuotta tutkijana Timo Eskola
https://youtu.be/XUTMDSMP234
Sorry, en ymmärrä kehotusta tai miten se liittyy blogiin?
Hienoa pohdintaa ja taivaita hipovaa… Ihminen kurkottelee ja etsii, että voisi löytää ja hapuilemalla saavuttaa… Mutta lähes aina tuo kaiken ylittävä euforian tunne haihtuu saavuttamatttomiin… Oikein on Agustinus sanonut: ”Ihminen ei voi saavutta täydellitä onnea, ennekuin löytää sen Jumalassa.” (vapaasti ulkomuistista)
Ihminen kaipaa ja etsii iankaikkisuuden tunnetta, jossa saisi täyttymyksensä…
Joku on sanonutkin: Etsii, etsii, vaan ei soisi löytävänsä ja moni sanookin olevansa ikuinen etsijä… Totuus on kuitenki kaiken aikaa ihmisen lähellä…
”Minä olen katsonut sitä työtä, minkä Jumala on antanut ihmislapsille, heidän sillä itseään rasittaaksensa.
Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä; mutta niin on, ettei ihminen käsitä tekoja, jotka Jumala on tehnyt, ei alkua eikä loppua.
Minä tulin tietämään, ettei heillä ole muuta onnea kuin iloita ja tehdä hyvää eläessänsä.
Mutta jokaiselle ihmiselle on sekin, että hän syö ja juo ja nauttii hyvää kaiken vaivannäkönsä ohessa, Jumalan lahja.” Saarn.3:10-13
Ismo Malinen hyvin todistaa sanasta mistä aiemminkin olen sanonut.
Eikö kuitenkin T.S. Elliotin runossa kerrota samasta kaipauksesta, samasta totuuden ikävän kaipuusta ajassa kuin mitä Kiekegaard myös tavoittelee, nyt ajassamme olevana mahdollisuutena katsoa kuin tavoittaa täyttymystä Inhimillisenä pelastuksena.
Useimmille meistä koskettamattomana hetkenä , hetkenä mikä meille on ajassamme häivähdyksen hetki nyt ja aikamme ulkopuolella ja mikä katoaa auringosta sen lämpönä auringon häivähdyksen mennessä pois.
Villinä oleva meille näkymätön rikka elämässämme vaihtaa talvi myös väriään. Samoin tapahtuu vesiputouksessa, kuten musiikissa stä syvällisesti kuullessamme jolloin kuulematta sitä olemme yhdessä sen kanssa kunnes musiikki loppuu.
Nämä ovat vain arvauksia ja kysymyksiä näkemisen seuratessa arvauksia , ja loppu on rukousta, tarkkailemista, hereilläoloa, ajatusta ja toimintaa.
Vihje puoliksi nähtynä, lahja puoliksi ymmärrettynä, on lihaksituleminen.
Hyvin loppu tarkoittaa lihaksitulemista tarkkailijassa, eli ymmärryksen äärellä olevan Ihmisen kokemusta.
Ja se parasta olisi huomata täyttymystä tarkoittavana.
Otsikko onkin T.S. Elliotin runolle haastava suomeksi katsoa.
Voisiko otsikon yksinkertaisesti kääntää ”Pelastumisesta”
Nyt hokasin, ”Pelastustä etsivät” on hyvä.
Toivottavasti blogisti ei hermostu mutta ”Pelastusta odottamassa” on ehkä paras katsominen otsikolle.
Nyt on viimenen kerta otsikolle, ” Pelastusta odottavat”, ja anteeksi jaarittelusta.
Np! Hienoa, että runo itsessään saa vedet virtaamaan sisällä.
En tajua mitään.