Jokin otsikossa ei tunnu stemmaavan, vai kuinka? Yllätykselliset yhteydet ja rajojen ylittäminen ovat saaneet aikaan uutta. Lontoo tuntuu olleen monille saksalaisen kielialueen muusikoille tärkeä kaupunki. Olihan Georg Frederik Handel (1685–1759) suurin ”brittisäveltäjä”, vaikka olikin kotoisin Saksan Hallesta. Hän työskenteli vuodesta 1714 lähtien hovisäveltäjänä Lontoossa. Nyt ei ole kuitenkaan tarkoitus kirjoittaa Händelistä, josta Eva Tigerstedt esitelmöi hiljattain hauskasti YLE 1:ssä Klasariklassikoiden sarjassaan.
Händelin ikätoveri Johann Sebastian Bach (1685–1750) pysyi koko ikänsä nykyisen Koillis-Saksan alueella eri työnantajien palveluksessa ja sävelsi valtavan määrän musiikkia; soitinmusiikkia, konserttoja eri soittimille, sonaatteja, klaveerimusiikkia ja ennen kaikkea kirkkomusiikkia Leipzigin Tuomas-kirkon kanttorina, kärsimysajan evankeliumikertomuksia eli passioita ja useita vuosikertoja kirkkovuoden kantaatteja. Samoin hän kirjoitti maallisia kantaatteja, joiden musiikki tosin oli yhtä jumalaista kuin kirkkomusiikkinsakin. Hän jopa kierrätti teoksiaan maallisesta kirkolliseen käyttöön, kuten Jouluoratorion riemullisen alkukuoron Jauchzet, frohlocket. J.S. Bach sävelsi musiikin käyttötilanteisiin, erityisesti jumalanpalveluksiin ja myös harjoitutti sen orkesterille ja poikakuorolle. Uskomaton tehtävä viikosta toiseen!
_ _ _
Suuri Bach on ansainnut paikkansa länsimaisen musiikin kaanonissa sen etulehdellä ja kaapin päällä, ensimmäisessä rivissä. Toisin oli omana aikanaan. Bachin kontrapunktinen sävellystapa oli aikalaisille toki taitavaa, mutta raskasta, kun uusi galantti tyyli edusti siirtymää barokista rokokoon valoisaan kepeyteen ja edelleen klassismin selkeyteen.
1740-luvulla Suuri Bach ei tarkoittanutkaan isä Bachia, vaan yhtä pojista, Preussin Fredrick Suuren hovisäveltäjää ja klaveristia Carl Philipp Emmanuel Bachia (1714–1788). Tämä tulee esille DDR:ssä valmistuneessa elokuvassa (Lothar Bellag), joka tehtiin J.S. Bachin 300-vuotisjuhliin 1985. Muistelen nähneeni siitä aikanaan jonkin osan, jossa korostuivat isä ja poika-Bachin yhteiskunnalliset ja luokkaerot. Isä oli käynnillään Potsdamin hovissa vähän nukkavieru maalaiskanttori verrattuna poikaansa, kuninkaan hovimuusikkoon. Kuvitteellisessa kohtauksessa proletraiaattia edustava isä-Bach vetäytyi elokuvassa tallin taakse lantalaan, virtsasi leivän palaan ja hautoi sillä tulehtunutta silmäänsä.
_ _ _
J.S. Bachilla on ollut myös pedagogiset ansionsa päätellen siitä, että hänen 18 lapsestaan kasvoi useita muusikkoja, kuten mainitun C.Ph.E. Bachin lisäksi Wilhelm Friedemann (1710–1781), Johann Christoph Friedrich (1732–1795) ja Johann Christian (1735–1782).
Viimeksi mainittu oli J.S. Bachin ja tämän toisen vaimon Anna-Magdalenan nuorin poika. Hän sai myöhemmin opetusta vanhemmalta veljeltään Carl Philipp Emmanuelilta Berliinissä.
_ _ _
Johann Christian Bachin elämä poikkesi isän ja veljien saksalaisesta karriääristä, sillä hän asui pitkään Italiassa oopperasäveltäjänä ja Milanon Duomon urkurina kääntyen katoliseen uskoon. Häneltä on säilynyt 11 oopperaa sekä mm. kaksi messua, Requiem ja Te Deum.
Vuodesta 1762 elämänsä loppuun J.C. Bach asui Lontoossa sävelten oopperoita Kuninkaan teatteriin ja järjestäen orkesterikonsertteja sekä opettaen kuningatar Charlottelle musiikkia. Häntä pidettiin kahden vuosikymmenen ajan Englannin kuuluisimpana säveltäjänä – siis G.F. Händelin kuoltua.
_ _ _
Oma lukunsa olisi käydä läpi Englannin musiikin historiaa ja pohtia, minne katkesi Britannian oma 1500–1600 -luvuilla kukoistanut musiikillinen elämä, jota edustavat esimerkiksi kuorosäveltäjä Thomas Thallis, luutulle ja gambaconsortille säveltänyt John Dowland, virginalistit kuten Willliam Bird ja John Bull, sekä 1600-luvun suurin säveltäjä Henry Purcell? No, kyllä 1700-luvultakin löytyy brittisäveltäjiä, kuten Thomas Arne (1710–1778).
Itse olen ihastunut hänen kantaattiinsa Morning, jonka sopraanoaaria kuvaa auringon nousua ja on sävelletty Kensington Gardensin promenadiin. Jouset ja sopraano kuvaavat auringon punerruksen kohoamista ja valon voittoa pimeydestä. Siinä on paljon samaa kuin Joseph Haydnin (1732–1809) Luominen-oratorion aamua kuvaavassa osassa.
Haydn vietti aikaa Lontoossa säveltäen ja tutustuen G.F. Händelin oratorioihin sekä muuhun brittiläiseen musiikkiin. Hänessä kypsyi ajatus säveltää valistuksen positiivisessa hengessä oratorio luomisesta, jonka kruununa on ihminen – 1700-luvun alkupuolen oratorioiden kristillinen julistus Messiaasta maailman Vapahtajana oli valistuksen yleisölle tullut vieraammaksi.
Luominen valmistui Wienissä 1796–98 välillä. Kuulin sen lokakuussa Stuttgartin Liederhallessa alkuperäissoittimin esitettynä. Sopraanosolisti oli jouduttu vaihtamaan sairastapauksen vuoksi, mutta tilalle tullut Kirgistanista kotoisin oleva Katharina Konradi lauloi upean valloittavasti.
_ _ _
Entä siis Bach ja Mozart Lontoossa? Johann Christian Bachin sävellykset olivat galantteja, kepeän raikkaita sekä melodioiltaan rikkaita. Nuori, varhaiskypsä Wolfgang Amadeus Mozart (1756–1791) tuli hänen oppilaakseen Lontooseen 1762 opiskelemaan pianon soittoa ja orkesterisävellystä.
Myös Wolfgang Amadeus sai musiikin alkuopetuksen isältään, Leopold Mozartilta. On vaikea sanoa, missä määrin Johann Christian Bachin vaikutus näkyi W.A. Mozartin musiikillisessa kehityksessä, kun tämä alkoi säveltää orkesterimusiikkia; konserttoja, oopperoita, messuja ja Requiemin. Ainakin teoriassa Mozart on musiikillisten vaikutteiden jatkumolla Isä-Bachista Carl Philipp Emmanuelin kautta Johann Christianiin. Tyyli vaihtuu barokista galanttiin ja klassismiin, ja lisäksi jokaisella heistä on oma persoonallinen tyylinsä. Silti musiikin ytimessä on mestarillisuus, rohkeus ja ilmaisuvoima.
_ _ _
Onko Johann Christian Bachista jäänyt jotain elämään jälkipolville? Kuunnelkaapa hänen cembalokonserttonsa (op. 1 No. 6) viimeinen osa. Teema kuulostaa kovin tutulta. Sitä esitetään Britanniassa ja muualla Commonwealthin maissa kansallislauluna, sanoilla ”God save the Queen of us” sekä Atlantin takana USA:ssa isänmaallisissa yhteyksissä sanoilla, jotka alkavat: ”My country Tis of Thee” (sanat Samuel Francis Smith). Sävellys ei ole kuitenkaan alun perin J.C. Bachin. Se on painettu Gentlemen’s magazinen lokakuun numerossa 1745. Melodioiden kierrätystä on tapahtunut paljon.
Joka tapauksessa, kun uutinen Johann Christian Bachin kuolemasta saavutti W.A. Mozartin, hän kirjoitti isälleen tapahtuneesta: ”Menetys musiikin maailmalle.”
– – –
Valitsen kuitenkin ehdottomasti Isä Bachin. Hänen musiikkinsa syvyys ja juurevuus puhuttelevat pintaa enemmän. Tämä yhdistyneenä hengelliseen sanomaan Vapahtajasta, joka käy kanssani myös uuden vuoden alkaessa, tuo toivoa ja rohkeutta kaikkeen tulevaan: ”Älkää olko murheellisia vaan iloitkaa, sillä Herra on teidän voimanne.” (Neh 8:10).
– – –
Vielä lopuksi: God save the Queen -hymniä lauletaan perinpohjaisesti ja varmasti sydämellä, kun Britanniassa ja koko Commonwealthissa juhlitaan H.M. kuningatar Elisabeth II:n vallassa olon platinum jubileeta eli 70 vuotisjuhlaa helmikuun kuudes päivä.
Tämä tästä enää puuttui. Yhteys tuohon julistekampanjaan on selvästi nähtävissä. Kun kirkko ei enää luota sanomaansa, otetaan ponnistuspintaa sekulaareista kehyksistä. Nuo kehykset kuitenkin pettävät. Ja sen mukana romahtaa koko missio. Toki siinä välissä saadaan mukaan ehkä houkuteltua muutama utelias, ja se voidaan periaatteessa sitten laskea muka voitoksi. Kyse on kuitenkin vain turtuneen ja maallistuneen keskiluokan nuoleskelusta keinolla millä hyvänsä.
Vaikka en pidäkään tätä kyseistä kampanjaa mitenkään erityisen nerokkaana (lähinnä sen ”ooh, tanssiva pappi!” -tyylisen viihdearvon vuoksi), on tarkoitus Yhteisvastuukeräykseen liitettynä kuitenkin erittäin hyvä. Kriitikoiden olisi myös syytä miettiä, että mikä mättää perinteisen julistuksen suhteen, kun se ei ole vuosikymmeniin tuntunut tavoittavan edes sitä muutamaa uteliasta?
Mielestäni kirkon hyvää sanomaa on pitkään julistettu laiskasti ja luutuneesti, kaikkitietävällä ja ylhäältäpäin katsovalla otteella. Sanomaan on luotettu väärällä tavalla niin, että se on laiskistuttanut meidät. Kirkon puhe on muuttunut refleksinomaiseksi jargoniksi (ja kyllä, tämä pätee kyllä myös herätysliikkeisiin, ei ainoastaan ”kansankirkkoon”), jonka laiskuuden huomaa kyllä maallistunut keskiluokkakin, turtuneisuutensa keskellä.
Pelkästään se, että siteeraamme puheissamme Raamattua joka toisessa lauseessa, tai julistamme synnin oikeaoppisesti synniksi, tai mitä kukakin nyt aidon ja oikean ™ julistuksen merkkinä sitten pitää, ei ole merkki siitä, että ollaan toimivalla ja Kritusta ajavalla uralla. Päinvastoin, siinäkin on ihan yhtä paljon tilaa turhamaisuudelle, oman itsensä ajamiselle ja hengelliselle laiskuudelle, kuin näissä maailmaa ”nuoleskelevissa” kampanjoissakin.
Luulen, että ihmisiä kiinnostaa oman elämänsä tarkoitus paljon enemmän kuin jonkun tanssikilpailun tulos. Ja näitä kysymyksiä ei valitettavasti voi yhdistää. On totta, että kirkon pitää avata synnin, armon ja ylösnousemuksen käsitteet tavalla, joka vapauttaa kuulijansa ottamaan vastaan kristillisen uskon sanoman. Se ei ole mahdotonta, päinvastoin, sitä jokainen ihminen perimmältään odottaa.
Jatkan vielä. Henkilöt, joiden mielestä Raamattu sisältää eräitä hyviä ideoita ja on osittain totta, ovat suurimmassa vaarassa joutua kadotukseen. Heidän pitää mitä kiireimmin liittyä niihin, joiden mukaan Raamatussa ei ole tolkun häivää. Vasta sitten on kääntymys mahdollinen, jopa todennäköinen. Sillä jos sinulla on rohkeutta kohdata totuus tuolla tasolla, kohtaat sen ennemmin tai myöhemmin myös itsesi suhteen. Tanssikisat riistävät ihmisiltä tuon mahdollisuuden. Siksi ne ovat niin pahasta.
Minusta tempaus on lähinnä leikkiä. Ei sitä tarvitse ottaa niin kuolemanvakavasti. Hyvän asian johdosta ainakin on.
Ja jos ajatellaan kirkon ns. ”aktiivijäseniä” eli heitä, jotka osallistuvat säännöllisesti, niin eiköhän kaikilla televisio ole ja kaikki sitä katsovat. Niin se vaan on nykyaikana. Tyhmempiäkin ohjelmia on kuin Tanssii tähtien kanssa.
No näinhän se on. Mitä minäkin täällä päätäni auon? Vain elämäähän tää on, ei sen enempää. Vedetään tunteella vaan tappiin asti, eikä kysellä turhia. Tanssit pystyyn. Sillä aika kiusallista ja jopa loukkaavaahan se on tämmöisiä nykyään puhua, kirkossa varsinkaan.
Kirkossa on nyt muotia matkia TV-ohjelmia.
Tanssii tähtien kanssa ja Putous on jo valjastettu kirkollisiin valjaisiin. Varmasti muitakin ohjelmia, joita en muista.
Tästähän minä tuolla aiemmin jo mainitsin, kirkolla ei juurikaan ole omia ideoita ja se ratsastaa muiden valjasmilla aaseilla. Mitä isot edellä siellä kirkko perässä. Ei koske vain viihdettä ja vaatteita vaan myös asioita ja aatteita. (mm. luonnonsuojelu)
Niinpä. Kaikki on toki luvallista, mutta kaikki ei ole hyväksi. Nämä tempaukset ovat näennäisen harmittomia ja niiden kritisoijia voidaan pitää ilottomina tosikkoina, mutta entäpä jos sekä tanssi- että saattohoitojulisteisiin laitettaisiin otsikoksi Synnin palkka on kuolema? Siitä poru nousisi. Sillä kaiken muun olemme valmiit suvaitsemaan, mutta tuota lausetta emme.
No niin, jos luettais (ja ymmärrettäis) otsikko ja kommentoitais vasta sitten.
Yhteisvastuukeräyksellä kerätään rahaa. Kaikki keinot ovat käytössä, jotta saadaan sitä rahaa. Saarnataan, jotta kolehti täyttyy, seistään lippaiden kanssa kauppojen edustalla, myydään lippuja lasten poniajeluun, jaetaan soppaa ja tanssitaan pappien kanssa. Voin vakuuttaa, että ihan jokainen idea tehdä keräystä hauskasti ja tuottavasti otetaan ilolla vastaan.
Rahalla tehdään hyvää. Hyvän tekeminen on yksi tapa elää Kristusta todeksi. Ettei suorastaan olisi evankeliumin julistamista.
Kirkko tarvitsee myös näkyvyyttä, jollei haluta pelkkiä yt-neuvotteluja ja toiminnan kuihtumista.
Kari, ei ole asiallista uhata eri tavalla uskovia kadotuksella.