Olen saanut viime päivinä useita viestejä vanhoillislestadiolaisilta, jotka surevat Kotimaa24:ssa käydyn lestadiolaiskeskustelun yksipuolisuutta ja perustelevat kantaansa hyvin. Samaan hengenvetoon he kuitenkin toteavat, että eivät uskalla, jaksa tai pysty ryhtymään itse blogisteiksi tai aktiivisiksi verkkokeskustelijoiksi tälle sivustolle omalla nimellään – tai edes anonyymisti – tuomaan julki sitä toisenlaista näkökulmaa. Perustelut tälle arkuudellekin ovat sinänsä olleet ymmärrettäviä.
Mutta mitä tämä kaikki kertoo uudenlaisesta tavasta viestiä, somesta, hengellisistä verkkokeskusteluista, ihmisten kyvystä käydä keskustelua toisin ajattelevien kanssa, hengellisestä herkkyydestä, pelosta, uudenlaisten mediakäytäntöjen avoimuuden suhteesta tasa-arvoon ja siihen, kuka saa äänensä kuuluviin?
Toteutuuko idea tasa-arvosta ja kaikkien äänen kuulemisesta ajan kanssa, kun ihmiset tottuvat verkkokeskusteluihin, kun yhteisöt ja organisaatiot alkavat mieltää verkkokeskustelun normaaliksi osaksi arkea? Hälvenevätkö pelot siellä ja tuolla, alkavatko normaalit käyttäytymissäännöt ja hyvät tavat jalkautua myös verkkokeskusteluihin? Vai tuleeko jatkossakin aina olemaan niin, että joku uskaltaa sanoa ja toisin ajatteleva ei uskalla kommentoida? Ovatko verkkokeskustelut ja avoin kommunikaatio vain vain vahvojen oikeus? Entä onko se kenenkään syy? Voiko asiaan vaikuttaa – ja jos, niin miten?
Toinen tämän bloggauksen ajatustenherättäjä on ollut Tuija Aallon mielenkiintoinen uusi kirja Kuinka olla avoin, työelämän uudet viestintätaidot. Kirjassa Aalto siteeraa kirjailija Pauliina Suden Hesarissa ollutta kirjoitusta:
”Näinkö sitä sitten ajetaan sananvapauden ja demokratian asiaa netin aikakaudella? Osa suoltaa ilmoille pidäkkeettä kaiken, minkä suinkin keksii, toiset vaikenevat varmuuden vuoksi, käpertyvät itsesensuurin viltin alle vihapuhetta piiloon.”
Toisaalta on selvää, että niin työelämässä, sosiaalisessa elämässä, yksityiselämässä kuin hengellisessäkin elämässä avoimuus ja vuorovaikutus mahdollistavat uusien ajatusten syntymisen ja kehittämisen, innovaatiot, sen ettei pyörää tarvitse keksiä yhä uudelleen. Avoimuus mahdollistaa kasvamisen ihmisenä ja työntekijänä. Parhaimmillaan se lisää ymmärrystä ja vähentää ennakkoluuloja.
Avoimuus palvelee tarkoituksenmukaista päätöksentekoa ja rohkaisee ilmaisemaan myös keskeneräisiä ideoita ja ajatuksia, mietteitä ja oivalluksia julkisesti. Avoimuuden kautta asiat kehittyvät nopeammin toimivaan suuntaan, kun väärän suunnan havaitsijoita on jo kesken matkan enemmän, ajatus väärästä suunnasta voidaan sanoa ääneen heti, ja tarvittaessa voidaan tarkistaa suuntaa.
Mutta miten tässä prosessissa taattaisiin ääni myös niille, jotka ovat arkoja ja pelokkaita ilmaisemaan itseään, huomioitaan, kokemuksiaan ja ajatuksiaan?
Demokraattisissa yhteiskunnissa journalistien perustehtävä on tutkia ja läpivalaista ja tehdä julksieksi vallankäyttöä. Erilaiset WikiLeaksin jäljille nousseet vuotosivustot vievät vallankäytön läpinäkyvyyden äärimmilleen. Saman tyyppisiä hengellistä vallankäyttöä luotaavia vuotosivustojakin netistä löytyy paljon. Niille on paikkansa ja perusteensa. Samalla on silti pakko miettiä myös sitä, onko olemassa sellaistakin avoimuutta, sellaista tietovuotoa, joka aiheuttaa enemmän vaaraa kuin hyötyä, joka lisää ennakkoluuloja ja syventää kuilua eri tavalla ajattelevien välillä enemmän kuin hälventää niitä.
Journalisti minussa vaatii ehdotonta sananvapautta, mahdollisuutta kertoa avoimesti ja julkisesti omista kokemuksistaan, näkemyksistään, tiedoistaan ja havainnoistaan. Samalla ihminen minussa suree, että sananvapaus hyödyttää käytännössä vain niitä, joilla on sana hallussaan ja rohkeutta itseilmaisuun.
Kirjassaan Tuija Aalto toteaa, että siirtyminen avoimeen ja verkostomaisen toimintakulttuuriin edellyttää perinteisen hallintoajattelun korvaamista yhteistyöllä, joka perustuu vuorovaikutukseen eikä hierarkioihin. Ajatus avoimesta, yhteisöllisestä, tasa-arvoisesta vuorovaikutuksesta, joka rohkaisee kaikkia ilmaisemaan omia näkökulmiaan, on kaunis ja tavoiteltava. Aivan varmasti se on pitkän päälle myös taloudellisesti kannattava, teknologian kehitystä edistävä, ihmisten asumisviihtyvyyttä lisäävä, monenlaista uutta hyvää tuottava toimintakulttuuri.
Silti ratkaisematta jää kysymys: Entä jos ihmisellä ei ole edellytyksiä nopeaan nettiajan vuorovaikutukseen, vauhdikkaaseen ja rohkeaan reagoimiseen, kirjoittamiseen? Entä jos ihmisen vuorovaikutustaidot ovat puutteellisia, rohkeus vähäistä, herkkyys pahastua ja loukkantua suurta?
Tekniikkaa voi aina oppia, vuorovaikutustaitojaankin voi epäilemättä kehittää. Mutta jääkö silti aina ongelmaksi persoonallinen arkuus, joka kenties estää herkän ja aran ihmisen hyvinkin viisaiden ajatusten mukaan saamisen yhteiseen keskusteluun, yhteiseen vaikuttamiseen, yhteiseen ideointiin, uuteen yhteiseen avoimuuden toimintakulttuuriin?
Kysyn siis sinulta Onnellinen vanhoillislestadiolainen, onko sinusta oikein että
– vl-naapurisi, suurperheen äiti, ei näe enää iloa elämässään lapsirumbasta johtuvan uupumuksensa vuoksi, hän ei jaksa enää huolehtia edes rutiineista, vaikka saa joka päivä apua kodinhoitajilta ja osa pikkuisista on joka päivä päiväkodissa?
– nuori sukulaistyttösi on joutunut puhuttelujen rumbaan ripsivärin käytön takia ja häntä uhkaa henkinen romahdus asian takia?
– ystäväsi poika on kieltänyt vl-uskonsa ja hänen vanhemmat puhuttelevat häntä jatkuvalla syötöllä, ystävät kaikessa ”rakkaudessaan” piirittävät ihmettelyillään, paheksunnoillaan, hän saa kokea joiltakin jopa ilkeyttä ja häntä aletaan vieroksumaan?
– joku vl-liikkeestä 70-luvulla rumasti lemppastu henkilö kärsii yhä saamastaan kohtelusta, eikä liioin hänen pannaansa ole mitätöity, vaikka henkiopit parannusvaatimuksineen on jo myönnetty vääriksi?
Martti Pentti kirjoittaa hauskasti: ”Tätäkin keskustelua näyttää vaivaavan se, että sanoille annetaan niiden varsinaisen merkityksen lisäksi tunnepohjaisia lisämerkityksiä.”
Mitähän tuokin tarkoittaa?
Sanat/tekstin merkityksellistää viimekädessä vastaanottaja/lukija omasta tulkintahorisontistaan käsin. Eilen kuoli viestinnän emeritusprofessori Osmo A Wiio, jonka nimellä kulkeva ”Wiion laki” lausuu seuraavaa: ”Mitä enemmän viestitään, sitä huonommin viestintä onnistuu.”
On pienoinen ihme, että etenkin verkossa, jossa keskustelua ja kommentointia on loputtomasti, viestintä ja kommunikointi onnistuu edes näinkin hyvin.
Etenkin kun viestien totuudenmukaisin ja merkityksellisin osa – eleet, ilmeet, äänenpainot yms. – jää tyystin pois.
Emilia Karhu kysyi: ”Jorma: Miksi estävät?”
No, tiedäthän hyvin, ettei toisen osapuolen herjaaminen rohkaise sitä osallistumaan minkäänlaiseen vuorovaikutukseen, vai oletko toista mieltä?
Tässä suhteessa Kotimaan luottamus on valitettavasti mennyt.
Kun ”vuoden pappi” nimittelee liikettä Pohjois-Koreaksi ja nuori virkaveli Päivämiestä Pravdaksi, on pyrkimyksenä keskustelun sijasta vallan muu: kenties oman hengellisen vihan lietsoma mustamaalaus.
Täällähän on joukko kirjoittajia, jotka eivät tiedä eivätkä ymmärrä lestadiolaisesta herätysliikkeestä yhtään mitään. Tapetilla voisi ihan hyvin olla joku toinenkin vakavampi kristillisyys, ja kirjoittelu ihan samanlaista mudan heittoa. Mielestäni tässä ollaan oltu aika lähellä rasistista, tiettyyn joukkoon kohdistuvaa vihakirjoittelua. Puolalaisissakin oli ennen sotaa tällaisia epämiellekkäitä yhteisöllisiä piirteitä, ja siksi he olivat moitittavia ja tehokkaan valistuksen kohteena.
Kun herätyskristillisyyden käsitys kilvoittelusta ja maailmasta eroamisen periaate on täysin outo ja tuntematon, on papinkin kirjoittelu sitä sun tätä.
Vuokkokin on jotenkin tarttunut kynästään kiinni tuohon ripisiväriin. Ihmettelen kuinka kaikille pietistisille liikkeelle niin yleinen ”tälle maailmalle kelpaamisen” kielteisyys on ilmeisimmin jäänyt sinänsä tälle erittäin fiksulle ja tervetulleelle blogisillemme ihan oudoksi.
Tuossa yhdellä uutispalstalla kerrottiin Helluntaiherätyksen eräästä kannantotosta. Teologisen koulutuksenkin saaneet ovat aivan huuli pyöreänä lukiessaan, ettei helluntailaisten mielestä kristityn sovikaan elää – sanotaan nyt vaikka niin kuin siat pellossa.
Pyhityselmä käsitteenä näkyy olevan täysin vieras, vaikka se tulee esim Roomalaiskirjeen 8.luvussa selvästi ilmi. Asianomaisten mielestä ilmeisesti kaikki on kunnossa, kunhan vaan muistaa antaa rahaa Ceylonille tai Ecuadoriin.
Minusta ongelma on siinä, miten käsitetään kristitty elämä ja opetus.
JOs vaikka SRK saarnaisi kiinalaisten tapaan yhden lapsen politiikkaa, ei julki olisi tullut yhtään hyväksikäyttötapausta, olisi se aivan samalla tavalla liberaalien hampaissa. Näkyy selvästi etteivät he voi omassa elämässään vakavampaan kristilliseen elämään ohjaavaa opetusta tippaakaan sietää.
Lähes 100 000 ihmisen yhteisön siunauksellinen puoli voidaan täällä nollata tuosta vain. Mitään arvoa ei ole sillä työlä, mitä VL-papit ja saarnaajat henkilötasolla tekevät, lohduttavat, kannustavat ja antavat toivon sanaa kuultavaksi. Hoitokokous ja meikkaaminen ja korvakorut ovat sitä tärkeämpiä asioita.
Lestradiolaisuus käyttää rippiä. Ihan taikuudeksi sitä ei vielä ole leimattu, mutta ajatelkaa nyt ihmiset, mitä merkitsee oman syntisyytensä kanssa kamppailevan ihmisen pääsy vapauteen. Miten asiaa voisi lainkaan ymmärtää ihminen, joka ei juuri ole tuntenut itsessään syntiä tai jolle mikään ei enää ole syntiä?
En tiedä mitä Valma tahtoi minulle sanoa. Olen tutkijana halunnut ja peräänkuuluttanut opillista keskustelua. Tuleeko sitä? Polemiikin joukkoon se ei ainakaan mahdu, ja tuskinpa polemisoijat ovat sellaiseen edes kykeneviä.
Jormalta:
”Vuokkokin on jotenkin tarttunut kynästään kiinni tuohon ripisiväriin. Ihmettelen kuinka kaikille pietistisille liikkeelle niin yleinen ”tälle maailmalle kelpaamisen” kielteisyys on ilmeisimmin jäänyt sinänsä tälle erittäin fiksulle ja tervetulleelle blogisillemme ihan oudoksi.”
Ripsiväri on hyvä esimerkki, selkeä ja konkreettinen, siksi käytän sitä esimerkkinä. Ja esimerkki on ihan totisinta totta liikkeen piirissä. Joka alkaa käyttämään ripsaria, hänen uskoaan aletaan epäilemään ja se saattaa johtaa todella ikäviin seuraamuksiin. Sun on varmaan vaikea ymmärtää asian tätä laitaa Jorma.
Ja mitä pietistisyyteen tulee, liikkeen sisällä asiat nähdään kalliina Pyhästä Hengestä vuotavina hedelminä. Ei asia olisi niin vakava ensinnäkään uskon näkökulmasta, jos sillä ei mitätöitäisi kenenkään uskoa ja muutonkaan, jos ihmisillä olisi okeus toimia ja ajatella asioista haluamallaan tavalla, ilman että tarvii koko ajan pelätä lähipiirin reaktioita, jos toimii toisin kuin liikkeessä opetetaan.
Minä puhun siis käytännön näkövinkkelistä; mitä vl-opetus saattaa tarkoittaa tai tarkoittaa ihan käytännön tasolla. Asiat eivät ole vähäpätöisiä ja pietistisyydellä kuitattavia, vaan kyseessä on pahimmillaan jonkun ihmisen ihmisarvon mitätöinti, niinkin pikkuisen asian puitteissa kuin ripsiväri. Koko ajan näitä eläviä esimerkkejä kuulen ja siksi tiedän, että ne ovat totta tänäkin päivänä. Jos ei sinun tai jonkun muun kohdalla, niin jonkun muun kohdalla kylläkin. Ei paljoa naurata
Äskeisen Jorma Ojalan erinomaisen kommentin lukeneena ja omaan aiempaan kommenttiini liittyen: Jos vastaanottaja suhteessa vanhoillislestadiolaisuuteen on läpikotaisin täydellisen tietämättömyyden/emotionaalisen katkeruuden/tietoisen vihamielisyyden/vahvojen ennakkoluulojen vanki, niin on ihan se ja sama mitä vanhoillislestadiolaisuudesta kirjoitetaan – tulkinta on aina omien vahvasti värittyneiden, virheellisten ennakkokäsitysten ehdollistama.
Kari-Matti. Minä olen kuulunut lähes koko ikäni vl-liikkeeseen, se on suuri osa identiteettiäni ja olen kokenut liikkeen hirmuisen tärkeänä itselleni. Siksipä onkin ollut tosi vaikea prosessi se, mitä olen joutunut kokemaan liikkeen taholta ihan viime vuosikymmeninä. Kun on ollut liikkeessä kiinni monin eri rakkaudensitein ja vahvoin vielä, asia on todella kipeä. Missään tapauksessa en voi liikettä halveksia enkä liikkeen jäseniäkään, se on sama kuin omaa päätänsä/varvastansa moukaroisi jos niin tekisi.
Enkä minäkään täällä olisi olleskaan, jos ystäväni eivät olisi saaneet niin huonoa kohtelua osakseen ja jos en olisi joutunut niin syvän uupumuksen valtaan lapsirumban takia. Ja myös 70-luvun traumaattiset kokemukset vaikuttivat prosessiin vahvasti.
Et voi mitenkään mitätöidä ainakaan mun kokemuksiani vl-liikkeen tiimoilta. Kunpa ne eivät olisikaan totta, mutta kun on.
Vuokko, en missään tapauksessa pyri mitätöimään valtavaa kokemustasi, tietämystäsi jne..
Oikeastaan tahdoin sanoa, että vanhoillislestadiolaisuus on voimakkaasti tunteita/emootioita herättävä asia. Se on herätysliike, joka on herättänyt ”pahennusta” kirkon establishmentissa/ympäristössään 1800-luvulta lähtien. Se on myös pietistinen herätysliike mitä suurimmassa määrin, joka yleensä unohdetaan, nyt kun herätysliikkeidenkin pitäisi olla ei-herätysliikkeitä, poliiittisesti edistyksellisiä ja korrekteja a”la herännäisyys.
Vanhoillislestadiolaisuus on hyvin tunnepohjainen liike itsessään, voimakkaita tunteita se myös herättää ympäristössään. Siksi sitä koskevat havainnot, tulkinnat ja kommentit ovat usein niin kiihkeitä, yksipuolisia, mustavalkoisia ja äärimmäisen subjektiivisia.
Jorma Ojala:
Taitaa olla turha tämä toiveesi. Kukaan meistä ei ole kyvykäs käymään täällä opillisia keskusteluja niin että SRK -oppi kävisi selväksi kenellekään. Kirkon johto ja SRK:n johto ovat käyneet näitä keskusteluja vuosikymmenien ajan ja selvyyttä SRK:n opista ei ole saatu edes siellä, missä kirkkokunnan ja liikkeen opillinen johto ovat yrittäneet sitä selvitellä.
Eiköhän meidän kaikkien täällä kannattaisi pysytellä aivan perusasioiden äärellä ja keskustella siitä, miten SRK-lestadiolaisuus vaikuttaa tavallisten uskovaisten arkeen ja elämään. Tästähän meillä useimmilla täällä on aitoja omakohtaisia kokemuksia.
Vuokko.
Onkohan tässä nyt mukana eräänlainen kulttuurikonflikti. Nykyisin ei kukaan saisi neuvoa toista kristittyä niin sanotusti muutokseen. Muistan, kun taannoisella blogillasi eräs kirjoittaja puhui mainitun liikkeen piiriin kuuluvista, että nämä etsivät roskaa toisen silmästä. Eihän nyt siitä ole kysymys. Paavalin kirjeissäkin kehotetaan kristittyjä neuvomaan toinen toistaan uskon tiellä. Oletan sen ajatuksen olevan takana.
Meillähän on Suomessa kokonainen kirkkokunta, jonka sanomana on askeesin ihannointi luostareineen tms. Pietistisissä liikkeissä on kaikissa periteisesti pidetty pahan sellaista asiaa kuin ”maailman rakkaus”. Se lienee tämän ripsivärinkin takana. Eikö toisaalta ole ihan luonnollista, että jonkun liikkeen jäsenenä sitoudutaan sen näkemyksiin? Tavallisen kirkkokristityn on varmaankin mahdotonta ymmärtää, miten läheinen asema jollakin maallikkosaarnaajalla voi olla oman seurakuntansa ihmisiin aivan käytännön elämän tasolla. Mahdotonta on myös ymmärtää, että joku saarnaaja voisi edes ”veljellisen rakkauden” nimissä lähteä neuvomaan toisen ihmisen valintoja ja elämää.
Kirkossahan voi nykyaikana pappi saada moitteet siitä, että on kasteteilaisuudessa tai sen edellä kertonut, että lapsi kasteessa siirretään pahan eli saatanan valtakunnasta Jumalan valtakuntaan. Lapsi mielletään täysin viattomaksi, miten se voi olla jonkun pahan vallassa ennen veden päähän ripottamista, tuumaillaan.
Mitään henkisstä hiostamista en kuitenkaan ymmärrä, ei sellaist tietenkään voi sallia. Pakkoparannukset on ihan SRK:n oman keksintö, samoin erottamiset. Muissa suhteissa paljon akseettisemmassa esikoisuudessa ja rauhansanalaisuudessakin tämä lienee tuntematonta. Toisaalta, helluntailaiset näkyvät erottavan joukostaan heti sellaisen, joka elämällään rikkoon liikkeen oikeina pitämiä arvoja vastaan ja kieltäytyy tekemästä parannusta niistä. En ymmärrä näin totaalista hylkäämistä.
Arkuus blogikirjoittamiseen saattaa olla muuta kuin pelokkuutta kyyristellä jossain piilossa. Sosiaalisen median merkitystä korostetaan paljon. Monet ihmiset sitä käyttävät, eivät läheskään kaikki. Erityisesti Kotimaa24 blogeja kirjoittaa pieni, mutta aktiivinen joukko. Kommentointiin osallistuu vieläkin pienempi ryhmä.
Uskon keskusteluhaluttomuuteen vaikuttavan esimerkiksi sellaisien asioiden kuin mielipiteiden muuttumattomuuden. Kenen varauksellisesti tai kielteisesti suhtautuvan mielipide muuttuu lestadiolaisuuteen myönteisemmäksi, jos lestadiolainen kertoo myönteisesti liikkeestään? Vanhastaan olen oppinut, että mitä tärkeämmästä asiasta on kysymys, sitä henkilökohtaisemmin asia on kerrottava. Ihminen olisi tavattava asian selvittämiseksi. Tapaamisen etu on: näen ilmeet, eleet, äänenpainot ja voin esittää suoraan tarkentavia kysymyksiä. Tekstiviesteillä, sähköpostilla, facebookissa ja Twitterissä väärinymmärtämisen mahdollisuus on erittäin suuri. Eräs sanoi viisaasti: sähköpostilla ei pitäisi sopia muuta kuin palaveriaika.
Usko on äärimmäisen subjektiivinen asia. Jokainen kokee sen aivan omakohtaisesti. Ajattelen lestadiolaisesta liikkeestä irtaantuneen kokeneen jotain perin järisyttäviä kielteisiä kokemuksia. Ne ovat hänen omia ja ovat sinänsä arvokkaita. Ihminen, joka kokee liikkeen omakseen, joko siinä kasvaneena tai siihen liittyneenä ja elää liikkeessä tyytyväisenä, hänen kokemuksensa on yhtä arvokakkaita. Uskonasioista keskustelemista pidän ylipäätään paljon arvokkaampana sen tapahtuessa kasvokkain kuin somessa.
Lapsena minua kasvatettiin kaikkien ihmisten kunnioittamiseen, olivatpa he keitä tahansa. Erityisen kunnioittavasti piti käyttäytyä toisin ajattelevia kohtaan. Minusta se oli hyvää kasvatusta. Somessa keskustelu helposti lipsahtaa melko loukkaavaan kirjoittamiseen. Siitä helposti puuttuu toisen arvostaminen ja kunnioittaminen. Uskon bloggaajien ”arkuuden” olevan enemmän tällä puolella, kuin piiloutumisena puskaan. Olisi muuten hauska tietää, kuinka monta yhteydenottajaa niitä yhteensä oli. Minä olin yksi.