Avoin viestintä, vl-kristillisyys, arkuus ja hengellinen herkkyys

Olen saanut viime päivinä useita viestejä vanhoillislestadiolaisilta, jotka surevat Kotimaa24:ssa käydyn lestadiolaiskeskustelun yksipuolisuutta ja perustelevat kantaansa hyvin. Samaan hengenvetoon he kuitenkin toteavat, että eivät uskalla, jaksa tai pysty ryhtymään itse blogisteiksi tai aktiivisiksi verkkokeskustelijoiksi tälle sivustolle omalla nimellään – tai edes anonyymisti – tuomaan julki sitä toisenlaista näkökulmaa. Perustelut tälle arkuudellekin ovat sinänsä olleet ymmärrettäviä.

Mutta mitä tämä kaikki kertoo uudenlaisesta tavasta viestiä, somesta, hengellisistä verkkokeskusteluista, ihmisten kyvystä käydä keskustelua toisin ajattelevien kanssa, hengellisestä herkkyydestä, pelosta, uudenlaisten mediakäytäntöjen avoimuuden suhteesta tasa-arvoon ja siihen, kuka saa äänensä kuuluviin?

Toteutuuko idea tasa-arvosta ja kaikkien äänen kuulemisesta ajan kanssa, kun ihmiset tottuvat verkkokeskusteluihin, kun yhteisöt ja organisaatiot alkavat mieltää verkkokeskustelun normaaliksi osaksi arkea? Hälvenevätkö pelot siellä ja tuolla, alkavatko normaalit käyttäytymissäännöt ja hyvät tavat jalkautua myös verkkokeskusteluihin? Vai tuleeko jatkossakin aina olemaan niin, että joku uskaltaa sanoa ja toisin ajatteleva ei uskalla kommentoida? Ovatko verkkokeskustelut ja avoin kommunikaatio vain vain vahvojen oikeus? Entä onko se kenenkään syy? Voiko asiaan vaikuttaa – ja jos, niin miten?

Toinen tämän bloggauksen ajatustenherättäjä on ollut Tuija Aallon mielenkiintoinen uusi kirja Kuinka olla avoin, työelämän uudet viestintätaidot. Kirjassa Aalto siteeraa kirjailija Pauliina Suden Hesarissa ollutta kirjoitusta:

”Näinkö sitä sitten ajetaan sananvapauden ja demokratian asiaa netin aikakaudella? Osa suoltaa ilmoille pidäkkeettä kaiken, minkä suinkin keksii, toiset vaikenevat varmuuden vuoksi, käpertyvät itsesensuurin viltin alle vihapuhetta piiloon.”

Toisaalta on selvää, että niin työelämässä, sosiaalisessa elämässä, yksityiselämässä kuin hengellisessäkin elämässä avoimuus ja vuorovaikutus mahdollistavat uusien ajatusten syntymisen ja kehittämisen, innovaatiot, sen ettei pyörää tarvitse keksiä yhä uudelleen. Avoimuus mahdollistaa kasvamisen ihmisenä ja työntekijänä.  Parhaimmillaan se lisää ymmärrystä ja vähentää ennakkoluuloja.

Avoimuus palvelee tarkoituksenmukaista päätöksentekoa ja rohkaisee ilmaisemaan myös keskeneräisiä ideoita ja ajatuksia, mietteitä ja oivalluksia julkisesti. Avoimuuden kautta asiat kehittyvät nopeammin toimivaan suuntaan, kun väärän suunnan havaitsijoita on jo kesken matkan enemmän, ajatus väärästä suunnasta voidaan sanoa ääneen heti, ja tarvittaessa voidaan tarkistaa suuntaa.

Mutta miten tässä prosessissa taattaisiin ääni myös niille, jotka ovat arkoja ja pelokkaita ilmaisemaan itseään, huomioitaan, kokemuksiaan ja ajatuksiaan?

Demokraattisissa yhteiskunnissa journalistien perustehtävä on tutkia ja läpivalaista ja tehdä julksieksi vallankäyttöä. Erilaiset WikiLeaksin jäljille nousseet vuotosivustot vievät vallankäytön läpinäkyvyyden äärimmilleen. Saman tyyppisiä hengellistä vallankäyttöä luotaavia vuotosivustojakin netistä löytyy paljon. Niille on paikkansa ja perusteensa. Samalla on silti pakko miettiä myös sitä, onko olemassa sellaistakin avoimuutta, sellaista tietovuotoa, joka aiheuttaa enemmän vaaraa kuin hyötyä, joka lisää ennakkoluuloja ja syventää kuilua eri tavalla ajattelevien välillä enemmän kuin hälventää niitä.

Journalisti minussa vaatii ehdotonta sananvapautta, mahdollisuutta kertoa avoimesti ja julkisesti omista kokemuksistaan, näkemyksistään, tiedoistaan ja havainnoistaan. Samalla ihminen minussa suree, että sananvapaus hyödyttää käytännössä vain niitä, joilla on sana hallussaan ja rohkeutta itseilmaisuun.

Kirjassaan Tuija Aalto toteaa, että siirtyminen avoimeen ja verkostomaisen toimintakulttuuriin edellyttää perinteisen hallintoajattelun korvaamista yhteistyöllä, joka perustuu vuorovaikutukseen eikä hierarkioihin. Ajatus avoimesta, yhteisöllisestä, tasa-arvoisesta vuorovaikutuksesta, joka rohkaisee kaikkia ilmaisemaan omia näkökulmiaan, on kaunis ja tavoiteltava. Aivan varmasti se on pitkän päälle myös taloudellisesti kannattava, teknologian kehitystä edistävä, ihmisten asumisviihtyvyyttä lisäävä, monenlaista uutta hyvää tuottava toimintakulttuuri.

Silti ratkaisematta jää kysymys: Entä jos ihmisellä ei ole edellytyksiä nopeaan nettiajan vuorovaikutukseen, vauhdikkaaseen ja rohkeaan reagoimiseen, kirjoittamiseen? Entä jos ihmisen vuorovaikutustaidot ovat puutteellisia, rohkeus vähäistä, herkkyys pahastua ja loukkantua suurta?

Tekniikkaa voi aina oppia, vuorovaikutustaitojaankin voi epäilemättä kehittää. Mutta jääkö silti aina ongelmaksi persoonallinen arkuus, joka kenties estää herkän ja aran ihmisen hyvinkin viisaiden ajatusten mukaan saamisen yhteiseen keskusteluun, yhteiseen vaikuttamiseen, yhteiseen ideointiin, uuteen yhteiseen avoimuuden toimintakulttuuriin?