Olen saanut viime päivinä useita viestejä vanhoillislestadiolaisilta, jotka surevat Kotimaa24:ssa käydyn lestadiolaiskeskustelun yksipuolisuutta ja perustelevat kantaansa hyvin. Samaan hengenvetoon he kuitenkin toteavat, että eivät uskalla, jaksa tai pysty ryhtymään itse blogisteiksi tai aktiivisiksi verkkokeskustelijoiksi tälle sivustolle omalla nimellään – tai edes anonyymisti – tuomaan julki sitä toisenlaista näkökulmaa. Perustelut tälle arkuudellekin ovat sinänsä olleet ymmärrettäviä.
Mutta mitä tämä kaikki kertoo uudenlaisesta tavasta viestiä, somesta, hengellisistä verkkokeskusteluista, ihmisten kyvystä käydä keskustelua toisin ajattelevien kanssa, hengellisestä herkkyydestä, pelosta, uudenlaisten mediakäytäntöjen avoimuuden suhteesta tasa-arvoon ja siihen, kuka saa äänensä kuuluviin?
Toteutuuko idea tasa-arvosta ja kaikkien äänen kuulemisesta ajan kanssa, kun ihmiset tottuvat verkkokeskusteluihin, kun yhteisöt ja organisaatiot alkavat mieltää verkkokeskustelun normaaliksi osaksi arkea? Hälvenevätkö pelot siellä ja tuolla, alkavatko normaalit käyttäytymissäännöt ja hyvät tavat jalkautua myös verkkokeskusteluihin? Vai tuleeko jatkossakin aina olemaan niin, että joku uskaltaa sanoa ja toisin ajatteleva ei uskalla kommentoida? Ovatko verkkokeskustelut ja avoin kommunikaatio vain vain vahvojen oikeus? Entä onko se kenenkään syy? Voiko asiaan vaikuttaa – ja jos, niin miten?
Toinen tämän bloggauksen ajatustenherättäjä on ollut Tuija Aallon mielenkiintoinen uusi kirja Kuinka olla avoin, työelämän uudet viestintätaidot. Kirjassa Aalto siteeraa kirjailija Pauliina Suden Hesarissa ollutta kirjoitusta:
”Näinkö sitä sitten ajetaan sananvapauden ja demokratian asiaa netin aikakaudella? Osa suoltaa ilmoille pidäkkeettä kaiken, minkä suinkin keksii, toiset vaikenevat varmuuden vuoksi, käpertyvät itsesensuurin viltin alle vihapuhetta piiloon.”
Toisaalta on selvää, että niin työelämässä, sosiaalisessa elämässä, yksityiselämässä kuin hengellisessäkin elämässä avoimuus ja vuorovaikutus mahdollistavat uusien ajatusten syntymisen ja kehittämisen, innovaatiot, sen ettei pyörää tarvitse keksiä yhä uudelleen. Avoimuus mahdollistaa kasvamisen ihmisenä ja työntekijänä. Parhaimmillaan se lisää ymmärrystä ja vähentää ennakkoluuloja.
Avoimuus palvelee tarkoituksenmukaista päätöksentekoa ja rohkaisee ilmaisemaan myös keskeneräisiä ideoita ja ajatuksia, mietteitä ja oivalluksia julkisesti. Avoimuuden kautta asiat kehittyvät nopeammin toimivaan suuntaan, kun väärän suunnan havaitsijoita on jo kesken matkan enemmän, ajatus väärästä suunnasta voidaan sanoa ääneen heti, ja tarvittaessa voidaan tarkistaa suuntaa.
Mutta miten tässä prosessissa taattaisiin ääni myös niille, jotka ovat arkoja ja pelokkaita ilmaisemaan itseään, huomioitaan, kokemuksiaan ja ajatuksiaan?
Demokraattisissa yhteiskunnissa journalistien perustehtävä on tutkia ja läpivalaista ja tehdä julksieksi vallankäyttöä. Erilaiset WikiLeaksin jäljille nousseet vuotosivustot vievät vallankäytön läpinäkyvyyden äärimmilleen. Saman tyyppisiä hengellistä vallankäyttöä luotaavia vuotosivustojakin netistä löytyy paljon. Niille on paikkansa ja perusteensa. Samalla on silti pakko miettiä myös sitä, onko olemassa sellaistakin avoimuutta, sellaista tietovuotoa, joka aiheuttaa enemmän vaaraa kuin hyötyä, joka lisää ennakkoluuloja ja syventää kuilua eri tavalla ajattelevien välillä enemmän kuin hälventää niitä.
Journalisti minussa vaatii ehdotonta sananvapautta, mahdollisuutta kertoa avoimesti ja julkisesti omista kokemuksistaan, näkemyksistään, tiedoistaan ja havainnoistaan. Samalla ihminen minussa suree, että sananvapaus hyödyttää käytännössä vain niitä, joilla on sana hallussaan ja rohkeutta itseilmaisuun.
Kirjassaan Tuija Aalto toteaa, että siirtyminen avoimeen ja verkostomaisen toimintakulttuuriin edellyttää perinteisen hallintoajattelun korvaamista yhteistyöllä, joka perustuu vuorovaikutukseen eikä hierarkioihin. Ajatus avoimesta, yhteisöllisestä, tasa-arvoisesta vuorovaikutuksesta, joka rohkaisee kaikkia ilmaisemaan omia näkökulmiaan, on kaunis ja tavoiteltava. Aivan varmasti se on pitkän päälle myös taloudellisesti kannattava, teknologian kehitystä edistävä, ihmisten asumisviihtyvyyttä lisäävä, monenlaista uutta hyvää tuottava toimintakulttuuri.
Silti ratkaisematta jää kysymys: Entä jos ihmisellä ei ole edellytyksiä nopeaan nettiajan vuorovaikutukseen, vauhdikkaaseen ja rohkeaan reagoimiseen, kirjoittamiseen? Entä jos ihmisen vuorovaikutustaidot ovat puutteellisia, rohkeus vähäistä, herkkyys pahastua ja loukkantua suurta?
Tekniikkaa voi aina oppia, vuorovaikutustaitojaankin voi epäilemättä kehittää. Mutta jääkö silti aina ongelmaksi persoonallinen arkuus, joka kenties estää herkän ja aran ihmisen hyvinkin viisaiden ajatusten mukaan saamisen yhteiseen keskusteluun, yhteiseen vaikuttamiseen, yhteiseen ideointiin, uuteen yhteiseen avoimuuden toimintakulttuuriin?
Voisiko olla niinkin, ettei VL elämä, kuin VL:t sen näkevät sillensä ketään kiinnosta? Oikeasti kiinnostaa lööpit ja muut vastaavat uutisoinnit, joissa keskitytään ihmisten heikkouksiin ja huonoihin puoliin, Luuk.6:ssa:
Niinkuin edellä on todettu, että se kuva jonka lukijat saavat vl-kristillisyydestä (minulle SRK -kristillisyys) esim. tämän foorumin keskusteluista, ei ole oikea jos täällä on luettavissa vain yhdensuuntaisia mielipiteitä. Yhdyn osaltani monen muun tavoin toivomukseen, että SRK:n nettivaroitteluista huolimatta myös myönteisesti uskonsa kokevat rohkenisivat aitoon vuoropuheluun.
Yhtenä suurimmista esteistä keskustelemattomuuteen on nähdäkseni se, että uskonasioista ei ole totuttu keskustelemaan ”ulkopuolisten” kanssa, koska siitä on varoitettu, että se ei rakenna uskoa ja se voi lopulta viedä koko uskon. Keskustelukulttuuria ei tämän vuoksi ole päässyt syntymään. Toisaalta myös SRK -kristillisyydessä vallitseva ehdoton yksimielisyyden vaatimus uskonasioissa aiheuttaa arkuutta ilmaista omia henkilökohtaisia mielipiteitä ja ajatuksia, ellei ole täysin varma että mielipide ”vastaa henkeen” eli vastaa ”virallista” opetusta.
Kenties kaikista suurin este vl-kristillisyydestä keskustelemattomuuteen on se, että kun jokainen vl on lapsesta saakka juurrutettu niin perusteellisesti SRK -lestadiolaisuuteen, että se on määrittävä tekijä identiteetin muodostumisessa. Puhuttaessa vaikka kuinka yleisellä tasolla SRK -kristillisyydestä, sen piirissä elävä kokee keskustelun hyvin henkilökohtaisena omaan minuuteensa kohdistuvana keskusteluna.
Eiköhän se ole niinkin että tätä keskustelua käyvät myös ne jotka ovat nähneet tuota yhteisöä ihan sieltä yhteisöstä sisältäpäin eikä heidän todellisuutta ole kohdaneet nuo kertomukset ns noramaalista lestadiolaisuudesta.
Emilia-ystäväni! Vanhempana toteasiin, että yhtä suuri ongelma kuin arkuus on heilurin toinen pää eli ylpeys. On paljon ihmisiä, jotka tietävät ja ymmärtävät asioita, paljonkin, mutta ovat liian ylpeitä keskustelemaan ”rupusakin” tai nykyisin ”populistisella” tasolla. Joskus kun aloitin puhua kiusaamisesta maallisissa lehdissä, sain kiitosta siitä, että joku oppinut vastaa kysymyksiin. Yleensä kysymyksiin eivät vastaa monet papit, piispat, professorit , edes tavalliset opettajat. Hyvin oppineilla on myös usein tapa sanoa asiat niin terävästi, että se lamaannuttaa tavallisen immeisen ajattelun ja lisää arkuutta. – VL-uskovaisissa on myös paljon ylpeyttä, ei pelkästään arkuutta. Itse tuon tiedän ja olen kokenut. Ylimieliset vastaukset olen saanut myös monilta kirkkomme johtajilta, varsinkin silloin nuorena teologina kun olin itse vl-läinen.
Valma Luukka otti esiin tärkeän näkökulman. Avoin keskustelu on turvallista ja rakentavaa, kun sitä leimaa nöyryys. Tarkoitan tällä lähinnä toisten mielipiteiden kuuntelemista ja kunnioittamista. Omahyväisten väittelijöiden sanalliset sapelinkalistelut eivät palvele mitään yhteistä hyvää.
Jussi Tynkkynen osui ymmärrykseni mukaan äärimmäisen oleelliseen tässä kommentissaan:
Tämä varmasti selittää paljon. Ja tämä ilmiö on totta myös niiden muiden uskovaisten kuin vl-uskovaisten keskuudessa, joille usko on vauvasta saakka ollut keskeinen osa minuutta ja identiteettiä.
Me, jotka keskustelemme vapaammin, olemme usein niitä, jotka ovat löytäneet uskon myöhemmin, miettineet, pohtineet itse, tehneet omia valintoja jne. Emme siis ole syntyneet ja syntymästämme saakka kasvaneet tiettyyn uskoon ja uskontulkintaan.Meillä voi olla suuri vaikeus ymmärtää, että joku toinen kokee henkilökohtaisesti sellaisen keskustelun, jota itse kuvittelemme aivan vilpittömästi käyvämme yleisellä tasolla.
Antti Leinonen: Aina varmasti löytyy ihmisiä, joita kiinnostavat vain sensaatiot. Mutta ainakin omassa ystäväpiirissäni on paljon yksinomaan vilpitöntä ja positiivista mielenkiintoa erilaisia uskovia kohtaan, myös vl-uskovia kohtaan.
Joskus tuntuu, että tietyissä uskonnollisissa ryhmissä (siis myös ihan muualla kuin vl:ien keskuudessa) jotenkin piiloudutaan sellaisen kuvitelman taaksen, että ”kaikkihan meitä vainoaa” ja sitten tulkitaan ihmisten sanomisia ja kannanottoja vain tuosta näkökulmasta, ikään kuin valmiiksi barrikadeilla tai juoksuhaudoissa.
Koitan valaista asiaa erään entisen lestadiolaisen näkökulmasta, eli minun. Totta kai voidaan ajatella käsitykseni värittyneen siitä, etten enää ole sisällä, mutta koitan silti:
Kun olin liikkeessä mukana, eikä vielä varsinainen kriisi ollut päällä, yritin välttää keskustelunaiheita uskomisesta. En kokenut sitä mielekkääksi. Ei kiinnostanut ne asiat. Varsinkin ulkopuolisten kanssa vältin aihetta kuin ruttoa. Joskus tuli väkisin keskustelu, jossa minulta kysyttiin uskostani ja siihen liittyvistä asioista. Muistan erään keskustelun noin 10 vuotta sitten, jossa uskoni perusteita kysyttiin. Tilanne tuntui hankalalta, olin pois mukavuusalueeltani. Vastailin ympäripyöreillä ja vanhastaan tutuilla lauseilla, ikäänkuin varmuuden vuoksi. Keskustelukaveri sanoi arvostavansa vakaumustani. Se oli minulle toki tärkeä hyväksynnän osoitus silloiselta työkaveriltani.
Päivämies-lehdestä tuntui hyvältä lukea siitä, miten uskoa levitetään jo Afrikaan ja Etelä-Amerikkaankin saakka. Tämä on jännä juttu: vaikkei uskonasiat varsinaisesti kiinnostanut, tuntui hyvältä kokea olevansa porukassa, joka jotenkin…menestyy…jotenkin niin ajattelin. Taisin pohjimmiltaan ajatella, että tämä on ainoa oikea usko, vaikka epäilyksiä oli ollut lukio-iästä asti. Oikeasti tässä on kiinnostavaa se, että ajattelin niin, vaikken varsinaisesti ollut kiinnostunut uskonasioista ollenkaan! Jälkeenpäin olen ajatellut sen olleen jotain yhteisö-hybristä.
En törmännyt vahvaan lestadiolaiskritiikkiin, paitsi vanhoihin lehtijuttuihin 70-luvulta, jossa kuvattiin ihmetellen kiittäjiä suviseuroissa, ja ne oli helppo ohittaa hörhöytenä, jota ei enää ole. Mietin sitä, että miksen törmännyt kriittisiin ääniin? Eikö niitä ollut, vai enkö vain huomannut? Halunnut huomata?
Vaikea on asettua uudestaan tuohon silloiseen tilanteeseeni, nyt kun olen ”ulkopuolella”, ja tiedän, mitä siellä on. Sisäpuolella ollessani en tiennyt, tai siis, luulin tietäväni, mutten kuitenkaan tiennyt. Tämä on outo juttu, mikä kai selittyy sillä, että kasvoin lapsesta asti tiettyyn käsitykseen maailmasta. Kun sitten astuin ”ulkopuolelle”, tunsin ulkopuolisuuden vahvasti, aluksi huumaavana vapautena, sittemmin myös tyhjyytenä. Kunnes päädyin tilaan, jossa raja tuon ulko-ja sisäpuolen välillä on hämärtänyt hyvin paljon.
Maija, pelkäänpä, että olet oikeassa. Ja oleellinen huomio on myös tuo, että keskinäisen tuen puute, empatiakyvyn puute, hyvien käytöstapojen puute, vertaistuellisen asenteen puute yms. leimaavat tosiaan nimenomaan hengellisiä nettikeskusteluja. Se on traagista!
Juuri näin, Emilia. Tämä on totta ja vastaa täysin omaa kokemustani. En vain tiedä miten tähän tilanteeseesn voisi saada muutoksen. Keskusteluyhteys, mikäli se olisi mahdollista, lisäisi aivan taatusti ymmärrystä puolin ja toisin sekä vähentäisi paljon ennakkoluuloja ja jännitteitä. Luin juuri äsken Sauli Karhun erinomaisen kuvauksen siitä miten ”sisällä olevana” voi asiat nähdä ja kokea sekä kuinka suuresti yhteisöidentiteetti on osa yksilöidentiteettiä. Saulin kirjoituksestakin voi havaita identiteettitekijän vahvan vaikutuksen omaan ajatteluun ja asenteisiin. Moni vl-liikkeen jättänyt on kertonut, että koko identiteetti on täytynyt rakentaa eron jälkee uudelleen ennenkuin on voinut sopeutua uuteen elämäntilanteeseen ja tuntea olevansa ”normaali” ihminen. Moni on myös sanonut että lestadiolaisuudesta ei voi koskaan täysin irtautua/vapautua ja että se seuraa mukana koko loppuelämän osana uuttakin identiteettiä, niin vahva ja syvällinen se on.