Olen saanut viime päivinä useita viestejä vanhoillislestadiolaisilta, jotka surevat Kotimaa24:ssa käydyn lestadiolaiskeskustelun yksipuolisuutta ja perustelevat kantaansa hyvin. Samaan hengenvetoon he kuitenkin toteavat, että eivät uskalla, jaksa tai pysty ryhtymään itse blogisteiksi tai aktiivisiksi verkkokeskustelijoiksi tälle sivustolle omalla nimellään – tai edes anonyymisti – tuomaan julki sitä toisenlaista näkökulmaa. Perustelut tälle arkuudellekin ovat sinänsä olleet ymmärrettäviä.
Mutta mitä tämä kaikki kertoo uudenlaisesta tavasta viestiä, somesta, hengellisistä verkkokeskusteluista, ihmisten kyvystä käydä keskustelua toisin ajattelevien kanssa, hengellisestä herkkyydestä, pelosta, uudenlaisten mediakäytäntöjen avoimuuden suhteesta tasa-arvoon ja siihen, kuka saa äänensä kuuluviin?
Toteutuuko idea tasa-arvosta ja kaikkien äänen kuulemisesta ajan kanssa, kun ihmiset tottuvat verkkokeskusteluihin, kun yhteisöt ja organisaatiot alkavat mieltää verkkokeskustelun normaaliksi osaksi arkea? Hälvenevätkö pelot siellä ja tuolla, alkavatko normaalit käyttäytymissäännöt ja hyvät tavat jalkautua myös verkkokeskusteluihin? Vai tuleeko jatkossakin aina olemaan niin, että joku uskaltaa sanoa ja toisin ajatteleva ei uskalla kommentoida? Ovatko verkkokeskustelut ja avoin kommunikaatio vain vain vahvojen oikeus? Entä onko se kenenkään syy? Voiko asiaan vaikuttaa – ja jos, niin miten?
Toinen tämän bloggauksen ajatustenherättäjä on ollut Tuija Aallon mielenkiintoinen uusi kirja Kuinka olla avoin, työelämän uudet viestintätaidot. Kirjassa Aalto siteeraa kirjailija Pauliina Suden Hesarissa ollutta kirjoitusta:
”Näinkö sitä sitten ajetaan sananvapauden ja demokratian asiaa netin aikakaudella? Osa suoltaa ilmoille pidäkkeettä kaiken, minkä suinkin keksii, toiset vaikenevat varmuuden vuoksi, käpertyvät itsesensuurin viltin alle vihapuhetta piiloon.”
Toisaalta on selvää, että niin työelämässä, sosiaalisessa elämässä, yksityiselämässä kuin hengellisessäkin elämässä avoimuus ja vuorovaikutus mahdollistavat uusien ajatusten syntymisen ja kehittämisen, innovaatiot, sen ettei pyörää tarvitse keksiä yhä uudelleen. Avoimuus mahdollistaa kasvamisen ihmisenä ja työntekijänä. Parhaimmillaan se lisää ymmärrystä ja vähentää ennakkoluuloja.
Avoimuus palvelee tarkoituksenmukaista päätöksentekoa ja rohkaisee ilmaisemaan myös keskeneräisiä ideoita ja ajatuksia, mietteitä ja oivalluksia julkisesti. Avoimuuden kautta asiat kehittyvät nopeammin toimivaan suuntaan, kun väärän suunnan havaitsijoita on jo kesken matkan enemmän, ajatus väärästä suunnasta voidaan sanoa ääneen heti, ja tarvittaessa voidaan tarkistaa suuntaa.
Mutta miten tässä prosessissa taattaisiin ääni myös niille, jotka ovat arkoja ja pelokkaita ilmaisemaan itseään, huomioitaan, kokemuksiaan ja ajatuksiaan?
Demokraattisissa yhteiskunnissa journalistien perustehtävä on tutkia ja läpivalaista ja tehdä julksieksi vallankäyttöä. Erilaiset WikiLeaksin jäljille nousseet vuotosivustot vievät vallankäytön läpinäkyvyyden äärimmilleen. Saman tyyppisiä hengellistä vallankäyttöä luotaavia vuotosivustojakin netistä löytyy paljon. Niille on paikkansa ja perusteensa. Samalla on silti pakko miettiä myös sitä, onko olemassa sellaistakin avoimuutta, sellaista tietovuotoa, joka aiheuttaa enemmän vaaraa kuin hyötyä, joka lisää ennakkoluuloja ja syventää kuilua eri tavalla ajattelevien välillä enemmän kuin hälventää niitä.
Journalisti minussa vaatii ehdotonta sananvapautta, mahdollisuutta kertoa avoimesti ja julkisesti omista kokemuksistaan, näkemyksistään, tiedoistaan ja havainnoistaan. Samalla ihminen minussa suree, että sananvapaus hyödyttää käytännössä vain niitä, joilla on sana hallussaan ja rohkeutta itseilmaisuun.
Kirjassaan Tuija Aalto toteaa, että siirtyminen avoimeen ja verkostomaisen toimintakulttuuriin edellyttää perinteisen hallintoajattelun korvaamista yhteistyöllä, joka perustuu vuorovaikutukseen eikä hierarkioihin. Ajatus avoimesta, yhteisöllisestä, tasa-arvoisesta vuorovaikutuksesta, joka rohkaisee kaikkia ilmaisemaan omia näkökulmiaan, on kaunis ja tavoiteltava. Aivan varmasti se on pitkän päälle myös taloudellisesti kannattava, teknologian kehitystä edistävä, ihmisten asumisviihtyvyyttä lisäävä, monenlaista uutta hyvää tuottava toimintakulttuuri.
Silti ratkaisematta jää kysymys: Entä jos ihmisellä ei ole edellytyksiä nopeaan nettiajan vuorovaikutukseen, vauhdikkaaseen ja rohkeaan reagoimiseen, kirjoittamiseen? Entä jos ihmisen vuorovaikutustaidot ovat puutteellisia, rohkeus vähäistä, herkkyys pahastua ja loukkantua suurta?
Tekniikkaa voi aina oppia, vuorovaikutustaitojaankin voi epäilemättä kehittää. Mutta jääkö silti aina ongelmaksi persoonallinen arkuus, joka kenties estää herkän ja aran ihmisen hyvinkin viisaiden ajatusten mukaan saamisen yhteiseen keskusteluun, yhteiseen vaikuttamiseen, yhteiseen ideointiin, uuteen yhteiseen avoimuuden toimintakulttuuriin?
Netin oli määrä mullistaa maailman kahtiajakautuminen, tuoda tasa-arvoisesti tietoa ja vaikuttamismahdollisuuksia kaikkien ulottuville, antaa jokaiselle mahdollisuus sanoa mielipiteensä julkisesti.
Toteutuuko tämä oikeasti joskus? Vai käykö päin vastoin? Jakautuvatko ihmiset entistä selvemmin niihin, joilla on välineet, yhteydet, kyvyt ja taito osallistua ja vaikuttaa – ja niihin joilla ei ole?
Jossain määrin tämä keskustelu voidaan nähdä vahvojen oikeutena. Keskustelu on lähtenyt kuitenkin alunalkaen liikeille anonyyminä keskusteluna jossa kaikilla on ollut tasa-arvoinen mahdollisuus vaikutaa siihen miten keskustelua käydään vaikkapa nyt.
On vaikea ymärtää tätä ns arkuutta. Totta kai on kova paikka joutua kohtaamaan se tosiiasia ettei toinen ehkä allekirjoita ajatuksiasi ja esitämiilläsi perusteluilla ei ole mitään merkitystä kritiikin esitäjälle. Jos kuitenkin on kyse ihmisen aidosta vakaumukseta ja omakohtaisesta asiasta kuvitelisi että ihminen pystyisi myös ymärrettävällä tavalla puhumaan ajatuksitaan arvoistaan ja mielipiteistään silloinkin kun joutuu kokemaan niiden olevan uhattuna.
Silläkin ettei ossallistuta keskuteluun voidaan ja on pyritty siihen ettei käytävää keskustelua tarivtse otaa vakavasti toisen osapuolen ”puutumiisen” takia.
Vapauden lisääminen luo turvattomuutta ja turvallisuuden lisääminen rajoittaa vapautta. Tässä maailmassahan me elämme. Paavalikin tunsi tilanteen kirjoittaessaan korinttilaisille ’kaikki on luvallista’ -teemasta.
Hieno blogi Emilia Karhulta. Nykyään, kun (lähes) jokaisella on mahdollisuus käyttää sanan- ja mielipiteenvapauttaan somessa, olisi tietysti toivottavaa, että arimmatkin toisivat kantansa esiin, myös tabuina pidetyistä asioista. Vain avoimuus ja läpinäkyvyys niin politiikassa kuin uskonasioissakin saa aikaan konsensusta ja ymmärrystä omasta poikkeavienkin mielipiteiden suhteen.
Tälläkin areenalla on käsitelty monille tuntematonta vl-kristillistä maailmankuvaa avoimesti ja kriittisesti. Toivoa sopii, että nämäkin keskustelut osaltaan vaikuttaisivat ihmisoikeuksien ja sananvapauden kunnioittamiseen myös autoritäärisissä uskonnollisissa yhteisöissä.
Jos Martti noin on mitä sanot silloin ei ole käsitetty mitä vapaus on…
Hyviä huomioita Katri!
Itse siis ajattelen, että vl-kriittisten kirjoitusten painoarvo ei yhtään vähene siitä, että vl-myönteisiä kirjoituksia näkee täällä niin harvoin. Kriittiselle keskustelulle on tarvetta, sitä luetaan valtavasti, ja mielestäni se on ollut näillä sivuilla pääasiassa hyvin asiallistakin.
Tämäkin on hyvä huomio:
Silti suren sitä, että on olemassa ihmisiä (esim. vl-uskon myönteisesti kokevia) jotka eivät uskalla tai voi tuoda julki ajatuksiaan täällä. Minusta olisi arvokasta, että sekin näkökulma kuuluisi. Ja monet muut näkökulmat, jotka jäävät varjoon!
Mutta missään nimessä en kannata kenenkään kriitikon vaientamista.
Mielestäni Martti kiteyttää upeasti tämän dilemman toteamalla:
Näinhän asia käytännössä menee! Voidaan toki ajatella, että vapaus on ymmärretty väärin, jos se merkitsee turvattomuutta. Mutta käytännössä niin vain tapahtuu. Ja aivan erityisesti tämä näkyy hengellisistä kysymyksistä keskusteltaessa. Joillekin hengelliset asiat ovat niin äärimmäisen henkilökohtaisia ja koko identiteettiä määrittäviä, että vapaus vaikkapa kritisoida sitä minulle ainoaa ja oikeaa totuutta herättää sietämättömän turvattomuuden tunteen.
Itselleni vapaus ajatella, pohtia ja kyseenalaistaa ei tuo turvattomuudentunnetta, mutta pystyn hyvin ymmärtämään sen, että joillekin se tuo.
”tuleeko jatkossakin aina olemaan niin, että joku uskaltaa sanoa ja toisin ajatteleva ei uskalla kommentoida?”
Oma vastaukseni on: Tulee. Ne jotka eivät sitä tajua, tuntevat mielestäni aika rajoittuneen Suomen. Voi vain kysyä silloin itseltään, millaisissa piireissä liikkuu ja keiden kanssa seurustelee. Kysymys ei mielestäni ole edes siitä, että pelkäisi ”omiensa” taholta tulevaa hyökkäystä. Suurempi syy arkuuteen on kuulemani ja kokemani perusteella se, että tavallisessa Suomenmaassa ei kaikkialla hyökätä toisten virheiden kimppuun sitä vauhtia kuin somemaan monessa metsikössä. Nettitaitoiset, nettinatiiveista puhumattakaan eivät näytä newbietä aina kovinkaan kohteliaasti kohtelevan.
Toinen kysymys on sitten todella se, voisiko sille tehdä jotain. Perisuomalainen edelleen vaikenee kaikilla kielillä, somessakin.Toisaalta, minua jatkuvasti ihmetyttää se, kuinka lukuisissa tavallisissa avoimissa arkiblogeissa jaksetaan rohkaista toisia, lohduttaa, surra ja iloita yhdessä. Blogimaailmassa puhutaan jossain oikeasti läheisten itsemurhista, mielenterveydestä, eroista ja yhteentulemisista, pettämisestä, petetyksi tulemisesta, erityislapsista, kuolemasta jne. Miksi tämä ei näytä toteutuvan useinkaan palstoilla, joissa monet tunnustautuvat kristityiksi, tavalla tai toisella.
Kiitos Emilia, että otit asian esille.
Se kaikki kirjoittaminen ja kommentointi tuntuu vain niin turhalta. Esim. tuo Kimmon sanonta: ”autoritäärinen yhteisö”. Sitä on näillä sivuilla kirjoituksissa ja kommenteissa ”sisältä päin” selitetty vaikka kuin monta kertaa että asia on aivan päin vastoin. Lukekaa v. 2011 kirjoitettu anonyymi blogi: ”Lestadiolaisisät eivät ole vaimojensa ja lastensa alustajia”. Siinä on kirjoitettu normaalista lestadiolaisesta elämästä.
Ovatko ne asiat jotka koetaan vl-uskossa positiivisina oikeasti tuosta uskosta vuotavia hyviä hedelmiä? Jos ajatelaan ihan tälläisiä peruspositiivisa asioita jota sosi toteutuvan jokaisen elämssä niin eivät ne ole posiitiivisa lestadiolaisuudesa lestadiolaisuuden sisällä sen uskon vaan ihan muiden asioitten takia.
Minulla ei ole sinänsä mitän niitä positiivisia asioita vastaan mutta sitä kyllä että ne liitetää uskoon siihen kuulumattomalla tavalla. JOs ihminen kokee lestadiolaisuuden positiivisena niin ei se suoraan tarkoita sitä että se on = kokee vl-uskon positiivisena.
Oma kokemukseni on että vaikka vl-usko olisi voinut olla posiviivinen asia se ei kohdannut todellisuudessa tavalla jonka voisin sanoa positiiviseksi kokemukseksi.
Mitkä lestadiolaisuudessa ovat sellaisia positiivisia asioita jotka joko ovat kritiikittä kaikilta puoltiaan hyviä ja mitkä taas ovat posiviivisia asioita itseasiassa uskosta riipumattomsita syitä.